Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei suostu edes harkitsemaan sitä, että muistisairas ja masentunut äitini asuisi meillä edes osan aikaa vuodesta
07.06.2020 |
Olen huolissani yksin maaseudulla asuvasta äidistäni, jolla on sekä muistisairaus että (mahdollisesti siihen liittyvä) masennus. Toimintakyky riittää tietyllä tavalla itsenäiseen asumiseen, ymmärtää käydä suihkussa, vaihtaa vaatteet, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, tiskata, siivotakin mutta kaikki nuo menevät vähän sinnepäin. Äiti on muistisairauden myötä erakoitunut, ei ystäviä paikkakunnalla, puoliso kuollut. Aiemmat harrastukset ja tekemiset jääneet kun piilottelee ja häpeilee itseään neljän seinän sisällä. Mieliala matala, aina kun soitan on itkuinen ja ahdistunut. Olen soittanut äidin kotipaikkakunnan sosiaalipalveluihin ja sieltä on joku palvelutarpeen arviointi tms. tehty, mutta katsottu että pystyy asumaan riittävästi omillaan.
Olen silti todella huolissani ja ahdistaa jos tuo on äidin elämä hänen viimeiset vuotensa. Yksin rapistuvassa talossa keskellä ei mitään, itkuisena, ahdistuneena ja masentuneena. Aiemmin kuitenkin vietti täyttä elämää. Minulla ja miehelläni on pk-seudulla iso omakotitalo, peräti 2-3 huonetta tyhjänä omakotitalossa. Talo on suurimmaksi osaksi miehen maksama, sen myönnän, mutta myös minun kotini. Olen ehdottanut miehelle, että voitaisiin edes osaksi aikaa ottaa äiti tänne meille asumaan. Saisi ainakin minusta seuraa ja pääkaupunkiseudulla on ainakin koronan mentyä ohitse erilaisia kolmannen sektorin järjestämiä vanhusten/muistisairaiden yms. päiväkerhoja, joissa voisi käydä.
Mutta miehelle tämä on ihan ehdoton ei. "On mun koti, ei käy". "Sun äidissäs oli jo viime jouluna kestämistä". (Oli kaksi päivää meillä). "Voi käydä lyhyillä vierailulla, mutta asumaan missään nimessä ei tule". Tällaisia kommentteja tullut mieheltä. Ymmärrän, ettei se olisi mullekaan helppoa, jos äiti tulisi asumaan mutta sattuu tosi paljon äidin tilanne enkä tiedä mitä vaihtoehtoja meillä on? Äidin kotikunnasta sanottiin, ettei siellä ole mahdollista saada noin "hyväkuntoiselle" mitään laitos/hoivakotipaikkaa ja kevyemmän tason senioriasuntoja ei siellä edes ole. Koen tiettyä epäsuoraa painetta myös ulkomailla asuvan sisareni ja tämän miehen kautta. Siskon mies on siis kotoisin kulttuurista, jossa ollaan hyvin yhteisöllisiä ja huolehditaan vanhuksista kotona. Siskon anoppi asuu heidän luonaan sulassa sovussa ja samoin anopin siskosta he pitävät huolta, vaikka tämä asuu omillaan. Juttelin pari päivää sitten sisareni ja tämän miehen kanssa whatsappissa ja tämä mies melkein löi nyrkkiä pöytään ja ihmetteli, että mikä teillä (minulla ja miehelläni) oikein on, kun ette voi ottaa äitiä kotiimme asumaan. Siskokin oli siinä videopuhelussa ihmetteli, kun Suomen kulttuuri on jättää vanhukset omilleen. Nyt sisko ja miehensä olivat jopa lähteneet selvittämään, voisiko äitini muuttaa heidän luokseen, mutta koska maa on Euroopan ulkopuolella eikä äiti olisi ko. maassa minkään sairasvakuutuksen piirissä, se ei ole hyvä ajatus. Ymmärrän kuitenkin sisareni ja tämän miehen pointin hyvin ja itsekin koen, että kaikkien kannalta olisi inhimillisintä ottaa äiti meille asumaan, ainakin osaksi aikaa vuodesta. Hirveä ristiriita ja sekavat tunteet mielessä, kun oma puolisoni suhtautuu tähän vaihtoehtoon täysin torjuen.
Kommentit (318)
Vierailija kirjoitti:
Mr. Mister kirjoitti:
Tottakai äidistä huolta pidetään, joka on kasvattanut ihanan huolehtivan tyttären.
Tälläinen olisi ehdotukseni ja itse näin tekisin:
Pk-seudun iso omakotitalo, jossa peräti 2-3 huonetta tyhjänä, joista muutaman viikon remontilla muutettaisiin äidille oma huoneisto oman kettiön kera, harkittaisiin mahdollisuutta rakentaa omat kylpemistilat äidille.
No ehkä tuossa voisi kuukausi tai kaksi mennä rempatessa, mutta olisi loppuiäksi äidille turvallinen koti.
Sinulla taitaa olla varallisuutta reilusti. Jos puoliso ei halua rahojaan tuollaiseen laittaa, niin se pitää sitten maksaa yksin. Muistisairas ei myöskään pärjää yksin asunnossaan, joten siellä joutuu juoksemaan yötä myöten tai muuttaa itsekin samaan asuntoon.
Ap:n mukaan pärjää joten kuten. Siinähän äiti olisi seinän takana, erittäin lähellä siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, onko se äitisi edes pantava tai hyvä laittamaan ruokaa tai rikas ja avokätinen?
Jos ei mitään näistä, niin tässä yhtälössähän on vain hävittävää miehelle. Ja sinä sitten ihmettelet että mies ei suostu? Katso peiliin!
Hyi miten rumasti ouhut :( Vaanko silloin autetaan kun on jotain hyötyä itselle? Kauhean kylmää...
Ei tarvitse miettiä miksi niin monet suomalaiset ovat onnettomia. Rakkaudettomuuden kehä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muistisairasta ihmistä voi liikutella sinne tänne. Hankkii äidille asunnon palvelutalosta tms. Onhan noita rivitaloyhteisöjä missä mummot ja papat asuu. Kotisairaanhoito käy katsomassa ja jakamassa lääkkeet. Heillä on siellä seuraa toisistaan ja käyvät toistensa luona kylässä. Ovat silti valvonnan alla. Kuitenkin elävät omatoimisesti vielä.
Ei niitä asuntoja niin vaan hankita!
Niihin on jonot!
Käydään kuukausi- jopa vuositolkulla väittelyä siitä onko kunto riittävän huono.
Vastuu yritetään kyörätä lapsille (jos heitä on), heidän pitäisi luopua työstää, omasta perhe-elämästään, elämästään ylipäätään, vapaudestaan ja tietysti maksaa vanhuksen kuluja, olla kuskina 24/7 kun tarvis tulee...Lähes oksennan vieläkin stressistä kun muistan millaista oli nyt jo kuolleen äitini ja mummoni kanssa.
Mikään apu ei ollut tarpeeksi, elämä oli yhtä helvettiä. Surua ei ollut aikaa eikä tilaa miettiä.Lopulta he kuolivat.
Kannattaako uhrata oma avioliitto ja elämä tähän? Dementiahelvetti kesti 25 vuotta.
Äidillä kun oli rautainen kunto.
Tiedän, mitä tarkoitat. Olen itse nyt siinä vaiheessa, että mietin, että kuinkahan kauan tätä helvettiä vielä kestää. Kun kuolema tulee, en usko, että jaksan enää surra. Välillä huomaan miettiväni, että kunpa olisi ehtinyt mennä johonkin sairauskohtaukseen, mutta aina on ehtinyt saada apua. Rautainen fyysinen kunto, mutta muuten huolehdittava. Hoitoon ei saa, kun jalat vielä kantaa ja osaa rollattorilla raahata itsensä vessaan ja takaisin sänkyyn ja saa itse vaatteensa päälle ja syö (jos muistaa)
Tämmöisten takia kukaan järkevä ei halua elää vanhaksi. Mielummin päihteitä koneeseen niin että suonet pullottaa ja naattii kun sen aika on. Sitten voi ylpeänä ja tyytyväisenä kuolla pois. Mitään eläkejärjestelmiä tai hyvinvointipalveluitakaan ei ole rahvaalle tiedossa tulevaisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ettei miehesi innostu, mutta toisaalta minusta lähivanhuksista pitää pitää huolta. Ollaan me suomalaiset aika itsekkäitä ja kylmiä, siitä ei pääse mihinkään, itsekin olen. Mut jos oikeasti miettisi oikein tekemistä, niin olisihan se rakkaudellisinta ottaa äiti kotiin.
Mutta puolisoa ei voi pakottaa. Minäkin suosittelen että muutat ainakin hetkeksi äitisi kanssa. Kokeile, miten jaksaisit. Tsemppiä <3
Sinulla ei ilmeisesti ole kokemusta 24/7 yksin hoidettavasta dementikosta, tosin käyt vielä samalla töissä ja toki hoidat myös lapset.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En huolisi edes omaa äitiäni saman katon alle. Eli ymmärrän miestäsi 1000%
Vierailija kirjoitti:
Se on oikein kaunis ajatus hoitaa muistisairasta isää/äitiä. Vaan kuinkahan moni on oikeasti edes muistisairasta nähnyt, kuka niin hövelisti alkaisi omaishoitajaksi? Siinä ei paljon naurata kun iso raavas mies alkaa tönimään ja lyömään.
Äitini hoiti isääni pari vuotta kotona. Sen jälkeen kävi hyvin nopeasti selväksi, ettei tilanne voi jatkua. Edes kotisairaanhoito ei saanut enää vaihdettua isän vaippoja, koska isä alkoi aggressiiviseksi. He vain kävivät kohauttamassa olkiaan ja jättivät äidin selviytymään miten parhaaksi näki. Joten, vein isän terveyskeskuksen päivystykseen ja ilmoitin, että siinä on, hoitakaa miten hoidatte ja heitteille jää jos ette hoida. Kotiin häntä ei enää oteta äitiä hakkaamaan. Kummallista kyllä, tunnin sisällä olin viemässä isää osastolle odottamaan pitkäaikaispaikkaa. Osastolla isä hyökkäsi toisen potilaan ja lääkärin kimppuun äkkiarvaamatta, heitti mm. pöydän huoneen toiselle puolelle. Sen jälkeen kyllä hämmästeltiin, miten te siellä kotona pärjäsitte.
En ikinä ottaisi ketään muistisairasta luokseni asumaan ja olen sanonut lapsillekin, etteivät tee sitä virhettä jos minuun tauti iskee. Sitten vaan jättävät mut heitteille ja toivon mukaan tajuan lähteä talvella pakkaseen yöpuvussa, koska muistisairaana en halua elää. Se sairaus vie ihmiseltä viimeisetkin arvon rippeet.
Oma isäni on ollut nyt kuusi vuotta tehostetussa palveluasumisessa, täysin sänkyyn hoidettava, ei liiku ei puhu. Toivon joka päivä että hän pääsisi pois. Ei ole ihmisen elämää tuo.
Influenssa tai korona on joissain tapauksissa helpotus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muistisairasta ihmistä voi liikutella sinne tänne. Hankkii äidille asunnon palvelutalosta tms. Onhan noita rivitaloyhteisöjä missä mummot ja papat asuu. Kotisairaanhoito käy katsomassa ja jakamassa lääkkeet. Heillä on siellä seuraa toisistaan ja käyvät toistensa luona kylässä. Ovat silti valvonnan alla. Kuitenkin elävät omatoimisesti vielä.
Ei niitä asuntoja niin vaan hankita!
Niihin on jonot!
Käydään kuukausi- jopa vuositolkulla väittelyä siitä onko kunto riittävän huono.
Vastuu yritetään kyörätä lapsille (jos heitä on), heidän pitäisi luopua työstää, omasta perhe-elämästään, elämästään ylipäätään, vapaudestaan ja tietysti maksaa vanhuksen kuluja, olla kuskina 24/7 kun tarvis tulee...Lähes oksennan vieläkin stressistä kun muistan millaista oli nyt jo kuolleen äitini ja mummoni kanssa.
Mikään apu ei ollut tarpeeksi, elämä oli yhtä helvettiä. Surua ei ollut aikaa eikä tilaa miettiä.Lopulta he kuolivat.
Kannattaako uhrata oma avioliitto ja elämä tähän? Dementiahelvetti kesti 25 vuotta.
Äidillä kun oli rautainen kunto.Tiedän, mitä tarkoitat. Olen itse nyt siinä vaiheessa, että mietin, että kuinkahan kauan tätä helvettiä vielä kestää. Kun kuolema tulee, en usko, että jaksan enää surra. Välillä huomaan miettiväni, että kunpa olisi ehtinyt mennä johonkin sairauskohtaukseen, mutta aina on ehtinyt saada apua. Rautainen fyysinen kunto, mutta muuten huolehdittava. Hoitoon ei saa, kun jalat vielä kantaa ja osaa rollattorilla raahata itsensä vessaan ja takaisin sänkyyn ja saa itse vaatteensa päälle ja syö (jos muistaa)
Tähän vielä lisää se, että moni nuorempi ei osaa vielä ajatella, että siinä vaiheessa, kun omat vanhemmat dementoituvat, mutta pystyvät vielä omilla jaloilla kävelemään, on itselläkin jo ikää (64v) ja ei enää itsekkään niin reippaassa ja jaksavassa kunnossa.
Onhan noita nähty, että 70 vuotias lapsi hoitaa 90 vuotiasta vanhaa äitiään. Jännällä sitten odotetaan, että kummalla loppuu pumppu ensin.
Vanhoilla ihmisille pitäisi olla oikeus eutanasiaan. Moni vanha ihminen haluaisi päättää elämänsä. Säästyisi myös yhteiskunnan varoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Törkeää siskoltasi painostaa sinua noin. Muitakin vaihtoehtoja on, kuten tässä ketjussa on mainittu. Yksiö paikkakunnaltanne tms.
Muistisairas ei todennäköisesti edes reagoi paikanvaihdokseen kovin voimakkaasti, sillä usein he oleskelevat mielessään lapsuudenkodissaan joka tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä yllättynyt taas kuinka jyrkkiä näkemyksiä teillä asiasta on. Paineet on ihan valtavat nyt aloittajan niskassa, sieltä on helppo siskonkin huudella ulkomailta. Sen hyvin ymmärrän, että siskolla mies kulttuurista jossa omaisista huolehditaan, eikä voi ymmärtää miten äitinne kohdalla toimitaan. Kyseessä varmastikin vain väliaikainen ratkaisu, että äiti muuttaisi saman katon alle, joten miehen jyrkkä ei tekee pahaa. Mitenköhän hän toimisi omien vanhempiensa kohdalla? Itsekin ulkomailla asuneena hämmästelen tätä kylmyyttä suomalaisuudessa, että vanhukset jätetään oman onnensa nojaan. En moiti aloittajaa, koska hänellähän on juuri oikeanlainen ajatus ja välittäminen läheisestään. Joko sinne tyttären kotiin toivotetaan tervetulleeksi tai vuokralle palveluiden läheisyyteen.
En IKINÄ, IKINÄ ottaisi anoppia tai omia vanhempianikaan meille asumaan. Anoppi asuu samalla pienellä paikkakunnalla ja mies hoitaa kaikki hänen asiansa. Alkava muistisairaus oireilee vainoharhoina, joihin onneksi nyt lääkitys. Mies joutuu kuitenkin monta kertaa viikossa kauppa- ja muut asiat hoitamaan. Minä en anopin asioihin puutu millään tavalla ja autan vain, jos kerta kaikkiaan miehelle ei joku kuskaaminen käy. Jos mieheni ehdottaisi anopin muuttamista meille, se olisi ehdoton ei. Jos minua painostettaisiin, lusikat menisivät jakoon. Olipa nuori tai vanha, vieras ihminen ylimääräisenä kodissani saisi kyllä pääni ratkeamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän äidin kunto heikkene nopeasti niin pääsee sitten laitokseen
Miehelläsi on kyllä oikeus kieltäytyä asukasta äitisi kanssa. Jos haluat asua äitisi kanssa, alat itse tehdä 2-3 päivän reissuja hänen luokseen säännöllisesti, etätöitä, ehkä? Tämä on paras tapa tukea hänen asumistaan. Samalla pääset fiilikseen siitä kuinka jaksat hänen hoitamistaan.
En lukenut koko ketjua, mutta näin vanhuspalveluiden ohjaajana mietin, että onkohan tyttäret koskaan kysyneet äidiltä itseltään, mitä tämä haluaa? Samoin jotkut kommentoijat tyyliin "myytte sen asunnon" , niinkuin kyseessä olisi täysin muiden määräiltävissä oleva lapsi, eikä aikuinen itsemääräämisoikeuden omaava henkilö.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän ettei miehesi innostu, mutta toisaalta minusta lähivanhuksista pitää pitää huolta. Ollaan me suomalaiset aika itsekkäitä ja kylmiä, siitä ei pääse mihinkään, itsekin olen. Mut jos oikeasti miettisi oikein tekemistä, niin olisihan se rakkaudellisinta ottaa äiti kotiin.
Mutta puolisoa ei voi pakottaa. Minäkin suosittelen että muutat ainakin hetkeksi äitisi kanssa. Kokeile, miten jaksaisit. Tsemppiä <3