Naiset, jotka hankkivat lapsen ilman miestä. Miltä heistä tuntuu?

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Entäpä sitten vaikka nouseekin? Ei siinä silti ole mitään ongelmaa. Lapset kyselevät mitä erilaisimpia asioita ja normaalit vanhemmat osaavat vastata niihin luontevasti olipa isää mukana tai ei. Miksi yrität nähdä ongelmia siellä missä niitä ei ole? Jos lapsi kysyy isästä, hänelle selitetään, että perheet ovat erilaisia ja meidän perheemme on tällainen kahdenhengen perhe, jossa on äiti ja sinä. Kun lapsi kysyy, mikä on homo, kerrotaan, että se on mies, joka tykkää miehistä. Kun lapsi kysyy, miksi äidillä on pimppi, muuta vaarilla pippeli, vastataan, että miehet ja naiset ovat erilaisia tässä suhteessa. Täysin luonnollisia kysymyksiä ja asioita eikä yhdessäkään noista mitään ongelmaa. 

Et selvästikään vaikuta käsittävän mitä tarkoitan kysymysten nousemisella, en puhu mistään pikkulapsen ensimmäisestä pyrkimyksestä hahmottaa mailmaa kyselemällä mitä mikäkin on, vaan lapselle yleensä muodostuvasta tarpeesta tietää kuka hän on ja hänen paikkansa maailmassa syvemmällä tasolla. On äärimmäisen naiivia esittää, että sanakirjamainen kuvailu ("ho-mo on ih-mi-nen jo-ka ra-kas-taa...") isyydestä vastaisi hyvin syviin ja kipeisiin, omaan olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Lapsi ei ole puhdas tabula rasa johon vanhempi kirjoittaisi päälle jonkin sortin persoonaa, vaan oma ihmeellinen persoona osittain jo syntyessään, jossa tietyt ominaisuudet, taipumukset, jne. ovat geenien määräämät. Hän liittyy ikiaikaiseen ketjuun esivanhempia, perien heiltä tiettyjä taipumuksia, lahjoja, persoonaan vaikuttavia piirteitä ja mahdollisesti myös geneettisiä taakkoja jotka kaikki vaikuttavat radikaalisti hänen elämäänsä, ja useimmilla ihmisillä on paitsi tarve tiedostaa omaan minuuteensa vaikuttavien tekijöiden alkuperä, myös tarve kokea yhteyttä tähän ketjuun joka on johtanut häneen. Monet ihmiset jotka ovat löytäneet biologisen vanhempansa tai sisarpuolensa vasta aikuisiällä ovat musertuneet tapaamisessa, ja kokeneet löytäneet elämäänsä merkittävän muuttuvan palasen, vaikka heidän elämänsä ennen tätä olisi ollut suhteellisen onnellista ja normaalia. Ellei lapsesi ole klooni sinusta, et pysty koskaan vastaamaan niihin tarpeisiin jotka kumpuavat siitä toisesta puolikkaasta josta hänen perimänsä muodostuu, tämä on biologinen realiteetti jota ideologianne ei kestä.

Tuota kun rupeat sepustamaan isästä kysyvällä teinille se lähtee jo puolessa välissä pois todeten "evvk". Pienempi lapsi ei jaksa kuunnella niinkään pitkälle, vaan lähtee touhuamaan omiaan. Pienet lapset tarvitsevat nimenomaan niitä "naiiveja" homo on mies, joka tykkää miehistä-vastauksia, koska tuollainen filofishenkinen sepustus on yksinkertaisesti liikaa heille. Tuo on aikuisten pohdintaa. Lapsille puhutaan lapsentasoisesti. Toki kaikesta huomaa, ettei sinulla ole lapsia, joten ymmärrettävää, että et tiedä lapsista oikeastaan mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Kerron sinulle salaisuuden: Meille isättöminä kasvaneille se isä ei ole mikään "maailman luonnollisin asia". Se on meille täysin vieras asia, jota on joissain perheissä, mutta ei meillä. Meille on maailman luonnollisin asia kasvaa vain äidin kanssa. Tuolla kateus kommentilla viitataan luultavimmin tähän asiaan. Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä. Hän ei tiedä, millaista on elää isän kanssa, joten hän ei osaa sellaista kaivatakaan. Ethän sinäkään kaipaa itsellesi kahta äitiä vain siksi, että sinulla ei niitä ole, mutta joillain lapsilla on.  

Voit säästää salaisuusjargoniasi toiselle, olen itse kasvanut yksinhuoltajaäidin perheessä - kylläkin avioeron seurauksena, ja olen käynyt melko lailla lukemattomia keskusteluja ihmisten kanssa joilla on ollut osittain samanlainen tausta; joko isän puuttuminen kuvioista kokonaan tai perinteisestä ydinperheestä poikkeava perhemalli avioeron seurauksena. Kokemuksemme poikkeavat merkittävästi siitä kuvasta mitä kirjoituksissasi yrität maalailla. Vihjaat jälleen (oletan tyylistä päätellen, että myös edellinen kirjoitus johon vastasin oli sinun), että lapsi on jollain tavalla epänormaali ("Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä") mikäli hänellä on kaipuu omaan isään, mikä kertoo ideologianne totaalisesta luonnottomuudesta. Omat vanhemmat ovat kaksi asiaa, joita ilman yksikään meistä ei olisi täällä, ja on maailman luonnollisin asia kokea kaipausta heihin. Isättöminä kasvaneet eivät elä umpiossa, jossa he eivät mitenkään tietäisi minkälaista olisi omata käytännössä ja tunnetasolla oma isä - he näkevät tämän ympärillään jatkuvasti, ja usein myös kokevat kaipauksen tähän sisällään. Myös isänsä hylkäämillä lapsilla on osittain tämä kaipaus, mutta hieman eri muotoisena; he tietävät kuka isänsä on, kaikessa hyvässä ja pahassa. Kokonaan isättömäksi jääneillä on rakastavan isä-suhteen (jonka kaipaaminen on täysin luonnollista, siinä missä rakastavan äiti-suhteenkin) puuttumisen lisäksi eläminen epätietoisuudessa tämän kaiken suhteen, mikä on kohtuuton taakka suunnitelmallisesti jättää vastasyntyneen viattoman ihmistaimen harteille.

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Kerron sinulle salaisuuden: Meille isättöminä kasvaneille se isä ei ole mikään "maailman luonnollisin asia". Se on meille täysin vieras asia, jota on joissain perheissä, mutta ei meillä. Meille on maailman luonnollisin asia kasvaa vain äidin kanssa. Tuolla kateus kommentilla viitataan luultavimmin tähän asiaan. Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä. Hän ei tiedä, millaista on elää isän kanssa, joten hän ei osaa sellaista kaivatakaan. Ethän sinäkään kaipaa itsellesi kahta äitiä vain siksi, että sinulla ei niitä ole, mutta joillain lapsilla on.  

Voit säästää salaisuusjargoniasi toiselle, olen itse kasvanut yksinhuoltajaäidin perheessä - kylläkin avioeron seurauksena, ja olen käynyt melko lailla lukemattomia keskusteluja ihmisten kanssa joilla on ollut osittain samanlainen tausta; joko isän puuttuminen kuvioista kokonaan tai perinteisestä ydinperheestä poikkeava perhemalli avioeron seurauksena. Kokemuksemme poikkeavat merkittävästi siitä kuvasta mitä kirjoituksissasi yrität maalailla. Vihjaat jälleen (oletan tyylistä päätellen, että myös edellinen kirjoitus johon vastasin oli sinun), että lapsi on jollain tavalla epänormaali ("Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä") mikäli hänellä on kaipuu omaan isään, mikä kertoo ideologianne totaalisesta luonnottomuudesta. Omat vanhemmat ovat kaksi asiaa, joita ilman yksikään meistä ei olisi täällä, ja on maailman luonnollisin asia kokea kaipausta heihin. Isättöminä kasvaneet eivät elä umpiossa, jossa he eivät mitenkään tietäisi minkälaista olisi omata käytännössä ja tunnetasolla oma isä - he näkevät tämän ympärillään jatkuvasti, ja usein myös kokevat kaipauksen tähän sisällään. Myös isänsä hylkäämillä lapsilla on osittain tämä kaipaus, mutta hieman eri muotoisena; he tietävät kuka isänsä on, kaikessa hyvässä ja pahassa. Kokonaan isättömäksi jääneillä on rakastavan isä-suhteen (jonka kaipaaminen on täysin luonnollista, siinä missä rakastavan äiti-suhteenkin) puuttumisen lisäksi eläminen epätietoisuudessa tämän kaiken suhteen, mikä on kohtuuton taakka suunnitelmallisesti jättää vastasyntyneen viattoman ihmistaimen harteille.

Mitäpä jos et heijastelisi niitä omia hylkäämiskokemuksiasi kaikkien muidenkin kokemuksiksi? Nimittäin niin kuin jo moneen kertaan sinulle on kerrottu, ihminen ei kaipaa sellaista, josta hänellä ei ole kokemusta. Sinä kaipaat isää, koska sinä koit isän läsnäolon ennen avioeroa. Me kokonaan isättömät emme kaipaa isää, koska emme edes tiedä, millaista on kun on isä. Äiti riittää meille oikein hyvin eikä asiaan liity mitään epätietoisuutta, kun äiti on riittävän fiksu selittääkseen lapselle miten asiat ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Entäpä sitten vaikka nouseekin? Ei siinä silti ole mitään ongelmaa. Lapset kyselevät mitä erilaisimpia asioita ja normaalit vanhemmat osaavat vastata niihin luontevasti olipa isää mukana tai ei. Miksi yrität nähdä ongelmia siellä missä niitä ei ole? Jos lapsi kysyy isästä, hänelle selitetään, että perheet ovat erilaisia ja meidän perheemme on tällainen kahdenhengen perhe, jossa on äiti ja sinä. Kun lapsi kysyy, mikä on homo, kerrotaan, että se on mies, joka tykkää miehistä. Kun lapsi kysyy, miksi äidillä on pimppi, muuta vaarilla pippeli, vastataan, että miehet ja naiset ovat erilaisia tässä suhteessa. Täysin luonnollisia kysymyksiä ja asioita eikä yhdessäkään noista mitään ongelmaa. 

Et selvästikään vaikuta käsittävän mitä tarkoitan kysymysten nousemisella, en puhu mistään pikkulapsen ensimmäisestä pyrkimyksestä hahmottaa mailmaa kyselemällä mitä mikäkin on, vaan lapselle yleensä muodostuvasta tarpeesta tietää kuka hän on ja hänen paikkansa maailmassa syvemmällä tasolla. On äärimmäisen naiivia esittää, että sanakirjamainen kuvailu ("ho-mo on ih-mi-nen jo-ka ra-kas-taa...") isyydestä vastaisi hyvin syviin ja kipeisiin, omaan olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Lapsi ei ole puhdas tabula rasa johon vanhempi kirjoittaisi päälle jonkin sortin persoonaa, vaan oma ihmeellinen persoona osittain jo syntyessään, jossa tietyt ominaisuudet, taipumukset, jne. ovat geenien määräämät. Hän liittyy ikiaikaiseen ketjuun esivanhempia, perien heiltä tiettyjä taipumuksia, lahjoja, persoonaan vaikuttavia piirteitä ja mahdollisesti myös geneettisiä taakkoja jotka kaikki vaikuttavat radikaalisti hänen elämäänsä, ja useimmilla ihmisillä on paitsi tarve tiedostaa omaan minuuteensa vaikuttavien tekijöiden alkuperä, myös tarve kokea yhteyttä tähän ketjuun joka on johtanut häneen. Monet ihmiset jotka ovat löytäneet biologisen vanhempansa tai sisarpuolensa vasta aikuisiällä ovat musertuneet tapaamisessa, ja kokeneet löytäneet elämäänsä merkittävän muuttuvan palasen, vaikka heidän elämänsä ennen tätä olisi ollut suhteellisen onnellista ja normaalia. Ellei lapsesi ole klooni sinusta, et pysty koskaan vastaamaan niihin tarpeisiin jotka kumpuavat siitä toisesta puolikkaasta josta hänen perimänsä muodostuu, tämä on biologinen realiteetti jota ideologianne ei kestä.

Tuota kun rupeat sepustamaan isästä kysyvällä teinille se lähtee jo puolessa välissä pois todeten "evvk". Pienempi lapsi ei jaksa kuunnella niinkään pitkälle, vaan lähtee touhuamaan omiaan. Pienet lapset tarvitsevat nimenomaan niitä "naiiveja" homo on mies, joka tykkää miehistä-vastauksia, koska tuollainen filofishenkinen sepustus on yksinkertaisesti liikaa heille. Tuo on aikuisten pohdintaa. Lapsille puhutaan lapsentasoisesti. Toki kaikesta huomaa, ettei sinulla ole lapsia, joten ymmärrettävää, että et tiedä lapsista oikeastaan mitään. 

Ne isäsuhdetta kaipaavat teinit jotka elävät tässäkin keskustelussa esiintyvän ajatusmaailman omaavien naisten perheissä, eivät tule puhumaan siitä teille. Onhan se epänormaalia, luonnotonta ja suorastaan vihamielistä äitiä kohtaan - erityisesti hänen valintojaan kohtaan, kuten tässäkin on tullut selville. Ja olet aivan oikeassa ettei itselläni ole lapsia, olen kuitenkin itse ollut se lapsi jolta läheinen isäsuhde on puuttunut merkittävän osan elämästäni, ja olen puhunut aivan liian monen vastaavassa tilanteessa kasvaneen henkilön kanssa - suurin osa keskusteluista aikuisiällä käytyinä. Uskallan väittää tietäväni aiheesta enemmän kuin te, joilla ideologia sumentaa kaiken kriittisen ajattelun.

Viihdyn paremmin ilman parisuhdetta enkä sellaista halua. Haluan kuitenkin äidiksi joten muutaman vuoden päästä aion tehdä lapsen yksin. Ja ylipäänsä haluan kasvattaa lapsen yksin ilman että pitää taistella jonkun kanssa erilaisista kasvatusmetodeista.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Entäpä sitten vaikka nouseekin? Ei siinä silti ole mitään ongelmaa. Lapset kyselevät mitä erilaisimpia asioita ja normaalit vanhemmat osaavat vastata niihin luontevasti olipa isää mukana tai ei. Miksi yrität nähdä ongelmia siellä missä niitä ei ole? Jos lapsi kysyy isästä, hänelle selitetään, että perheet ovat erilaisia ja meidän perheemme on tällainen kahdenhengen perhe, jossa on äiti ja sinä. Kun lapsi kysyy, mikä on homo, kerrotaan, että se on mies, joka tykkää miehistä. Kun lapsi kysyy, miksi äidillä on pimppi, muuta vaarilla pippeli, vastataan, että miehet ja naiset ovat erilaisia tässä suhteessa. Täysin luonnollisia kysymyksiä ja asioita eikä yhdessäkään noista mitään ongelmaa. 

Et selvästikään vaikuta käsittävän mitä tarkoitan kysymysten nousemisella, en puhu mistään pikkulapsen ensimmäisestä pyrkimyksestä hahmottaa mailmaa kyselemällä mitä mikäkin on, vaan lapselle yleensä muodostuvasta tarpeesta tietää kuka hän on ja hänen paikkansa maailmassa syvemmällä tasolla. On äärimmäisen naiivia esittää, että sanakirjamainen kuvailu ("ho-mo on ih-mi-nen jo-ka ra-kas-taa...") isyydestä vastaisi hyvin syviin ja kipeisiin, omaan olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Lapsi ei ole puhdas tabula rasa johon vanhempi kirjoittaisi päälle jonkin sortin persoonaa, vaan oma ihmeellinen persoona osittain jo syntyessään, jossa tietyt ominaisuudet, taipumukset, jne. ovat geenien määräämät. Hän liittyy ikiaikaiseen ketjuun esivanhempia, perien heiltä tiettyjä taipumuksia, lahjoja, persoonaan vaikuttavia piirteitä ja mahdollisesti myös geneettisiä taakkoja jotka kaikki vaikuttavat radikaalisti hänen elämäänsä, ja useimmilla ihmisillä on paitsi tarve tiedostaa omaan minuuteensa vaikuttavien tekijöiden alkuperä, myös tarve kokea yhteyttä tähän ketjuun joka on johtanut häneen. Monet ihmiset jotka ovat löytäneet biologisen vanhempansa tai sisarpuolensa vasta aikuisiällä ovat musertuneet tapaamisessa, ja kokeneet löytäneet elämäänsä merkittävän muuttuvan palasen, vaikka heidän elämänsä ennen tätä olisi ollut suhteellisen onnellista ja normaalia. Ellei lapsesi ole klooni sinusta, et pysty koskaan vastaamaan niihin tarpeisiin jotka kumpuavat siitä toisesta puolikkaasta josta hänen perimänsä muodostuu, tämä on biologinen realiteetti jota ideologianne ei kestä.

Tuota kun rupeat sepustamaan isästä kysyvällä teinille se lähtee jo puolessa välissä pois todeten "evvk". Pienempi lapsi ei jaksa kuunnella niinkään pitkälle, vaan lähtee touhuamaan omiaan. Pienet lapset tarvitsevat nimenomaan niitä "naiiveja" homo on mies, joka tykkää miehistä-vastauksia, koska tuollainen filofishenkinen sepustus on yksinkertaisesti liikaa heille. Tuo on aikuisten pohdintaa. Lapsille puhutaan lapsentasoisesti. Toki kaikesta huomaa, ettei sinulla ole lapsia, joten ymmärrettävää, että et tiedä lapsista oikeastaan mitään. 

Ne isäsuhdetta kaipaavat teinit jotka elävät tässäkin keskustelussa esiintyvän ajatusmaailman omaavien naisten perheissä, eivät tule puhumaan siitä teille. Onhan se epänormaalia, luonnotonta ja suorastaan vihamielistä äitiä kohtaan - erityisesti hänen valintojaan kohtaan, kuten tässäkin on tullut selville. Ja olet aivan oikeassa ettei itselläni ole lapsia, olen kuitenkin itse ollut se lapsi jolta läheinen isäsuhde on puuttunut merkittävän osan elämästäni, ja olen puhunut aivan liian monen vastaavassa tilanteessa kasvaneen henkilön kanssa - suurin osa keskusteluista aikuisiällä käytyinä. Uskallan väittää tietäväni aiheesta enemmän kuin te, joilla ideologia sumentaa kaiken kriittisen ajattelun.

Suurimmalle osalle yksin lapsen hankkivista ei ole mikään ongelma keskustella asiasta lapsen kanssa. Siinä ei ole mitään epänormaalia, luonnotonta tai vihamielistä. Äiti on usein täysin tietoisesti tehnyt sen valinnan, että "hankkii" lapsen yksin. Se on hänelle aivan luonnollinen asia, josta voi keskustella. Ikävä kyllä ulkopuolelta vaan ei usein löydy keskusteluhaluja, vaan tulee juurikin tuota sinun suoltamaasi "luonnotonta, epänormaalia jne." paskaa. Sinä et tiedä aiheesta mitään, koska et ole a) hankkinut lasta yksin, b) kasvanut perheessä jossa äiti on hankkinut lapsen yksin. Avioeroperhe on ihan eri asia eikä liity tähän ketjuun mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Juurikin noista. Miehet ovat monesti keskenkasvuisia ja kyvyttömiä elämänmittaiseen ihmissuhteeseen. Siksi on pakko hankkia lapsi yksin, jos ei satu löytämään sellaista harvinaisuutta kuin sitoutumishaluinen ja vastuuntuntoinen (ja sen kantava) mies. 

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Kerron sinulle salaisuuden: Meille isättöminä kasvaneille se isä ei ole mikään "maailman luonnollisin asia". Se on meille täysin vieras asia, jota on joissain perheissä, mutta ei meillä. Meille on maailman luonnollisin asia kasvaa vain äidin kanssa. Tuolla kateus kommentilla viitataan luultavimmin tähän asiaan. Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä. Hän ei tiedä, millaista on elää isän kanssa, joten hän ei osaa sellaista kaivatakaan. Ethän sinäkään kaipaa itsellesi kahta äitiä vain siksi, että sinulla ei niitä ole, mutta joillain lapsilla on.  

Voit säästää salaisuusjargoniasi toiselle, olen itse kasvanut yksinhuoltajaäidin perheessä - kylläkin avioeron seurauksena, ja olen käynyt melko lailla lukemattomia keskusteluja ihmisten kanssa joilla on ollut osittain samanlainen tausta; joko isän puuttuminen kuvioista kokonaan tai perinteisestä ydinperheestä poikkeava perhemalli avioeron seurauksena. Kokemuksemme poikkeavat merkittävästi siitä kuvasta mitä kirjoituksissasi yrität maalailla. Vihjaat jälleen (oletan tyylistä päätellen, että myös edellinen kirjoitus johon vastasin oli sinun), että lapsi on jollain tavalla epänormaali ("Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä") mikäli hänellä on kaipuu omaan isään, mikä kertoo ideologianne totaalisesta luonnottomuudesta. Omat vanhemmat ovat kaksi asiaa, joita ilman yksikään meistä ei olisi täällä, ja on maailman luonnollisin asia kokea kaipausta heihin. Isättöminä kasvaneet eivät elä umpiossa, jossa he eivät mitenkään tietäisi minkälaista olisi omata käytännössä ja tunnetasolla oma isä - he näkevät tämän ympärillään jatkuvasti, ja usein myös kokevat kaipauksen tähän sisällään. Myös isänsä hylkäämillä lapsilla on osittain tämä kaipaus, mutta hieman eri muotoisena; he tietävät kuka isänsä on, kaikessa hyvässä ja pahassa. Kokonaan isättömäksi jääneillä on rakastavan isä-suhteen (jonka kaipaaminen on täysin luonnollista, siinä missä rakastavan äiti-suhteenkin) puuttumisen lisäksi eläminen epätietoisuudessa tämän kaiken suhteen, mikä on kohtuuton taakka suunnitelmallisesti jättää vastasyntyneen viattoman ihmistaimen harteille.

Mitäpä jos et heijastelisi niitä omia hylkäämiskokemuksiasi kaikkien muidenkin kokemuksiksi? Nimittäin niin kuin jo moneen kertaan sinulle on kerrottu, ihminen ei kaipaa sellaista, josta hänellä ei ole kokemusta. Sinä kaipaat isää, koska sinä koit isän läsnäolon ennen avioeroa. Me kokonaan isättömät emme kaipaa isää, koska emme edes tiedä, millaista on kun on isä. Äiti riittää meille oikein hyvin eikä asiaan liity mitään epätietoisuutta, kun äiti on riittävän fiksu selittääkseen lapselle miten asiat ovat. 

En heijastele omia kokemuksiani muiden kokemuksiksi, enkä tarkalleen ole käynyt läpi hylkäämistä. Kerroin kokemuksistani vain siinä suhteessa, kuin ne ovat relevantteja aihepiirille; miksi olen viettänyt suhteellisen paljon aikaa keskustellen tästä aiheesta, ja miksi itselläni on paljon kokemusta isättömänä (siis, kokonaan isättömänä - eri kokemus kuin omani) kasvaneiden näkökulmista aiheeseen. Kuten olen aikaisemmin tuonut jo esille, kaikilla ei välttämättä ole sama kokemus, mutta näkemykset jotka poikkeavat oleellisin osin tässäkin ketjussa esitetystä valtavirrasta ovat kuitenkin enemmistössä. Monet kokonaan isättömät ovat kaivanneet hyvin syvällä ja kipeällä tasolla omaa isäsuhdetta, tai edes tietoa siitä kuka heidän isänsä on, keitä he ovat, jne. Nämä tuntemukset ovat voineet esiintyä täysin riippumatta siitä, kuinka hyvä suhde heillä oli äitiinsä, sillä äiti ei pysty koskaan paikkaamaan sitä toista puolta josta yksilö muodostuu. Vastapuoli sen sijaan ei tunnu kykenevän hyväksymään tätä, vaan omaatte pakonomaisen tarpeen hiljentää kaikki kriittiset näkemykset tavalla tai toisella, mikä viittaa siihen että aihe menee ihon alle...

Epäilen myös kirjoitustyylistäsi päätellen, että olet isättömänä kasvaneen lapsen äippä ("Äiti riittää meille oikein hyvin eikä asiaan liity mitään epätietoisuutta, kun äiti on riittävän fiksu selittääkseen lapselle miten asiat ovat") etkä suinkaan isättömänä kasvanut lapsi itse, mikä selittää hyvin pitkälti miksi reagoit aiheeseen ja poikkeaviin näkemyksiin niin voimakkaasti.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on surullista? Vapauttavaa ennemminkin luulisi olevan?

Surullista käydä läpi odotus, syntymä, lapsen kasvu, kaikki yksin. Ja lapsi alkaa jossain vaiheessa kysyä isää.

Ei siinä ole mitään surullista. Elämäni onnellisinta aikaa ollut aika jälkeen raskaaksi tulemisen. Ei lapsionneen miestä tarvita. Lapsi ei osaa kysellä isää elleivät aikuiset tyrkytä hänelle yksipuolista mallia, että "kaikilla on oltava isä ja äiti ja ydinperhe". 

Ei varmasti "osaa" kysellä isää, jos pienestä pitäen oppii aistimaan mitkä aiheet ovat epätoivottuja omassa perheessään, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö isän kaipuuta olisi. Lapsen hankkiminen yksin on ehkä yksi itsekkäimpiä tekoja mitä voi olla, osa lapsista saattaa kyetä elämään suht normaalisti tuon kanssa, mutta ei se optimaali ratkaisu ole kenellekään. Osa taas kipuilee kovastikin isäkysymyksen parissa; kuka olen, keneltä näytän, kuka on minun isäni, muistuttaako hän minua, ajatteleeko kukaan minua joskus, onko minulla sisaruksia, jne. vaikka näitä ei ääneen kykenisi sanomaan. Valitettavasti elämme hyvin minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa yksilön omat halut päästä toteuttamaan itseään ajavat muiden ihmisten hyvinvoinnin edelle, siksipä kaikki perhemallitkin ovat aivan yhtä hyviä, ja "kyllähän niissä ydinperheissäkin on alkoholismia, vaimonhakkaamista ja kaikkea muuta kamalaa, onko sellaisessa sitten muka hyvä kasvaa!?

Miksi itsekkyys on aina naisen synti? Miehethän itse niitä perheitä hylkää panojen takia, sekö ei ole itsekästä? Onko kauhean järkevää ulista miesten olemattomuudesta, kun miehet hyllää erityisesti tyttöjä? Mies ei mitään muuta ole perheessä ollutkaan kuin itsekäs, silti miehiä moititaan todella harvoin.

Itse hankin lapsen yksin, koska en halua sitoutua pornonkatsojaan ja naistenvihaajaan. En myöskään halua tytölleni huonoa itsetuntoa sovinistin takia. Tiedän useita perheitä, joissa isä ja isän perhe on sovinistisia. Isovanhemmat kiusaa tytön syntymää. Koko tytön ihmisyys alennetaan juuri siellä heteroperheessä jossa mies on pää.

Yksin olen paremmassa asemassa ja niin on tyttökin. Mies ei koskaan ole tuonut muuta kuin harmia perheeseen ja naisille. Oma nimi, oma halu. Minä minä minä.

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Kerron sinulle salaisuuden: Meille isättöminä kasvaneille se isä ei ole mikään "maailman luonnollisin asia". Se on meille täysin vieras asia, jota on joissain perheissä, mutta ei meillä. Meille on maailman luonnollisin asia kasvaa vain äidin kanssa. Tuolla kateus kommentilla viitataan luultavimmin tähän asiaan. Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä. Hän ei tiedä, millaista on elää isän kanssa, joten hän ei osaa sellaista kaivatakaan. Ethän sinäkään kaipaa itsellesi kahta äitiä vain siksi, että sinulla ei niitä ole, mutta joillain lapsilla on.  

Voit säästää salaisuusjargoniasi toiselle, olen itse kasvanut yksinhuoltajaäidin perheessä - kylläkin avioeron seurauksena, ja olen käynyt melko lailla lukemattomia keskusteluja ihmisten kanssa joilla on ollut osittain samanlainen tausta; joko isän puuttuminen kuvioista kokonaan tai perinteisestä ydinperheestä poikkeava perhemalli avioeron seurauksena. Kokemuksemme poikkeavat merkittävästi siitä kuvasta mitä kirjoituksissasi yrität maalailla. Vihjaat jälleen (oletan tyylistä päätellen, että myös edellinen kirjoitus johon vastasin oli sinun), että lapsi on jollain tavalla epänormaali ("Normaali lapsi ei kadehdi toisten isää, koska hän ei yksinkertaisesti osaa sellaista tehdä") mikäli hänellä on kaipuu omaan isään, mikä kertoo ideologianne totaalisesta luonnottomuudesta. Omat vanhemmat ovat kaksi asiaa, joita ilman yksikään meistä ei olisi täällä, ja on maailman luonnollisin asia kokea kaipausta heihin. Isättöminä kasvaneet eivät elä umpiossa, jossa he eivät mitenkään tietäisi minkälaista olisi omata käytännössä ja tunnetasolla oma isä - he näkevät tämän ympärillään jatkuvasti, ja usein myös kokevat kaipauksen tähän sisällään. Myös isänsä hylkäämillä lapsilla on osittain tämä kaipaus, mutta hieman eri muotoisena; he tietävät kuka isänsä on, kaikessa hyvässä ja pahassa. Kokonaan isättömäksi jääneillä on rakastavan isä-suhteen (jonka kaipaaminen on täysin luonnollista, siinä missä rakastavan äiti-suhteenkin) puuttumisen lisäksi eläminen epätietoisuudessa tämän kaiken suhteen, mikä on kohtuuton taakka suunnitelmallisesti jättää vastasyntyneen viattoman ihmistaimen harteille.

Mitäpä jos et heijastelisi niitä omia hylkäämiskokemuksiasi kaikkien muidenkin kokemuksiksi? Nimittäin niin kuin jo moneen kertaan sinulle on kerrottu, ihminen ei kaipaa sellaista, josta hänellä ei ole kokemusta. Sinä kaipaat isää, koska sinä koit isän läsnäolon ennen avioeroa. Me kokonaan isättömät emme kaipaa isää, koska emme edes tiedä, millaista on kun on isä. Äiti riittää meille oikein hyvin eikä asiaan liity mitään epätietoisuutta, kun äiti on riittävän fiksu selittääkseen lapselle miten asiat ovat. 

En heijastele omia kokemuksiani muiden kokemuksiksi, enkä tarkalleen ole käynyt läpi hylkäämistä. Kerroin kokemuksistani vain siinä suhteessa, kuin ne ovat relevantteja aihepiirille; miksi olen viettänyt suhteellisen paljon aikaa keskustellen tästä aiheesta, ja miksi itselläni on paljon kokemusta isättömänä (siis, kokonaan isättömänä - eri kokemus kuin omani) kasvaneiden näkökulmista aiheeseen. Kuten olen aikaisemmin tuonut jo esille, kaikilla ei välttämättä ole sama kokemus, mutta näkemykset jotka poikkeavat oleellisin osin tässäkin ketjussa esitetystä valtavirrasta ovat kuitenkin enemmistössä. Monet kokonaan isättömät ovat kaivanneet hyvin syvällä ja kipeällä tasolla omaa isäsuhdetta, tai edes tietoa siitä kuka heidän isänsä on, keitä he ovat, jne. Nämä tuntemukset ovat voineet esiintyä täysin riippumatta siitä, kuinka hyvä suhde heillä oli äitiinsä, sillä äiti ei pysty koskaan paikkaamaan sitä toista puolta josta yksilö muodostuu. Vastapuoli sen sijaan ei tunnu kykenevän hyväksymään tätä, vaan omaatte pakonomaisen tarpeen hiljentää kaikki kriittiset näkemykset tavalla tai toisella, mikä viittaa siihen että aihe menee ihon alle...

Epäilen myös kirjoitustyylistäsi päätellen, että olet isättömänä kasvaneen lapsen äippä ("Äiti riittää meille oikein hyvin eikä asiaan liity mitään epätietoisuutta, kun äiti on riittävän fiksu selittääkseen lapselle miten asiat ovat") etkä suinkaan isättömänä kasvanut lapsi itse, mikä selittää hyvin pitkälti miksi reagoit aiheeseen ja poikkeaviin näkemyksiin niin voimakkaasti.

Epäilysi osui hutiin ja pahasti. Olen nimittäin lapseton, joka kasvoi kaksin äidin kanssa. Äiti "hankki" minut luovutetun siemennesteen avustuksella emmekä kumpikaan tiedä luovuttajan henkilöllisyyttä. Isäni on siis minulle vain siemeniä kipossa vailla minkäänlaista persoonaa. Toki ymmärrän, että luovuttaja oli/on ihan oikea ihminen, mutta en ajattele häntä sellaisena, koska en koskaan tule saamaan selville hänen henkilöllisyyttään. Äitini oli niin fiksu, että selitti minulle miten asiat ovat sitten kun olin tarpeeksi vanha sen ymmärtämään. Pienempänä toki vain "sinulla ei ole isää, koska meidän perheemme on sinä ja minä ja se riittää meille". Ja vaikka kuinka vänkäisit, et saa minua tai kovin montaa muutakaan samoin kasvanutta lasta kaipaamaan sitä olematonta isää. Se on vain sinun hylkäämiskokemuksesi, joka saa sinut ajattelemaan, että kaikki kaipaavat isää.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

yh:t ei kaipaa miestä kuin kahteen asiaan: elintason nosto ja siittäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Juurikin noista. Miehet ovat monesti keskenkasvuisia ja kyvyttömiä elämänmittaiseen ihmissuhteeseen. Siksi on pakko hankkia lapsi yksin, jos ei satu löytämään sellaista harvinaisuutta kuin sitoutumishaluinen ja vastuuntuntoinen (ja sen kantava) mies. 

Yh:t ovat itse keskenkasvuisia ja kyvyttömiä muodostamaan elämänmittaisen ihmissuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Tutkimuksenkin mukaan parisuhde lisää vain miehen onnellisuutta. Miehet eivät pysty tarjoamaan naisille mitään positiivista vaan aiheuttavat vain kaikkea pahaa. Se, että kieltäytyy miesten tuomasta väkivallasta, määräilystä ja laiskottelusta on juurikin sitä kypsyyttä. Miehet eivät halua osallistua lastenhoitoon eivätkä kotitöihin, joten eivät tarvitse olla sotkemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-perheen kasvatti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se perhemalli sitä lasta tuhoa, vaan kaavoihin pinttynyt yhteiskunta.
Lapsi ei tiedä, että siltä mitään puutuu, ennenkö se sanotaan sille.

Kyllä se viimeistään eskarissa huomaa, kun muut lapset askartelee isänpäivänä omille isilleen isänpäivä kortteja. Siinä se huomaa, että jotain puuttuu. Alkaa kysellä äidiltään missä mun isä on? 

Niin ja mitähän siinä isänpäiväkortti setissä tapahtuu? Ettei vaan olisi sitä, että lapselle kerrotaan, että häneltä puuttuu isä? Toki fiksut eskariopet eivät asiaa esitä noin, vaan tukevat perheiden monimuotoisuuttaa tarjoamalla mahdollisuuden askarrella kortti muullekin kuin isälle. Ja entäpä sitten jos lapsi isästä kysyykin? Ei se ole ongelma ellei siitä sellaista tee. Lapselle voi ihan hyvin selittää, että perheitä on erilaisia eikä kaikissa perheissä ole isää. Ongelma ratkaistu. 

Pidätkö lapsia idioottina? Kyllä se lapsi ihan itse vertaa itseään muihin. Lapset myös puhuu mitä ne tekee kotona äidin ja isän kanssa. Viikonlopun jälkeen voi kaveri kertoa kuinka kävi iskän ja äidin kanssa moikkaamassa mummoa. Ai niin minulla on muuten kaksi mummoa ja kaksi pappaa, miksi sinulla on vain yhdet?

Sinä pidät lapsia idiootteina, jos arvelet tuollaisten asioiden olevan ongelma. Lapset eivät ole luonnostaan ennakkoluuloisia tai kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii). Heille on täysin luonnollista, että joillain kaksi mummoa ja pappaa, toisilla yksi, toisilla ei ollenkaan. Ei niillä kahden vanhemman lapsillakaan välttämättä ole neljää isovanhempaa. Lapsi ei kyseenalaista toisten perhemalleja ellei hänelle ole syötetty ajatusta, että vain tietty malli on oikein. Kysymykseen miksi sinulla on vain yksi mummo, normaali lapsi vastaa tyyliin "koska mulla on vain yksi mummo" ja keskustelu päättyy siihen. Tämä havaintona kymmeniä lapsia hoitaneena. 

Tietysti lapsi tiedostaa realiteetit missä elää, mutta tämä ei tarkoita etteikö hänelle jossain vaiheessa voisi muodostua kaipausta sitä kohtaan, mikä häneltä puuttuu. Ja kyllä; isättömältä lapselta puuttuu isä, vaikka sitä kuinka yritätte kaunistella, mikä on valtavan merkittävä tekijä ihmisen elämässä. On kohtalaisen sairasta vihjata että lapsella on kehittymättömiä, negatiivisia tunteita ("...kateellisia (paitsi tietyssä iässä on pakko saada juuri se lelu jolla toinen leikkii)") mikäli he kaipaavat jotain niin luonnollista asiaa elämäänsä kuin oma isä. Hyvin pienet lapset eivät välttämättä kyseenalaista ympäristöään vaan pitävät sitä yleensä normina - täysin riippumatta siitä kuinka terve se on, lapsilta myös monesti puuttuu kyky sanoittaa tunteitaan riittävästi, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän kysymys isästä väistämättä nousee mieleen.

Entäpä sitten vaikka nouseekin? Ei siinä silti ole mitään ongelmaa. Lapset kyselevät mitä erilaisimpia asioita ja normaalit vanhemmat osaavat vastata niihin luontevasti olipa isää mukana tai ei. Miksi yrität nähdä ongelmia siellä missä niitä ei ole? Jos lapsi kysyy isästä, hänelle selitetään, että perheet ovat erilaisia ja meidän perheemme on tällainen kahdenhengen perhe, jossa on äiti ja sinä. Kun lapsi kysyy, mikä on homo, kerrotaan, että se on mies, joka tykkää miehistä. Kun lapsi kysyy, miksi äidillä on pimppi, muuta vaarilla pippeli, vastataan, että miehet ja naiset ovat erilaisia tässä suhteessa. Täysin luonnollisia kysymyksiä ja asioita eikä yhdessäkään noista mitään ongelmaa. 

Et selvästikään vaikuta käsittävän mitä tarkoitan kysymysten nousemisella, en puhu mistään pikkulapsen ensimmäisestä pyrkimyksestä hahmottaa mailmaa kyselemällä mitä mikäkin on, vaan lapselle yleensä muodostuvasta tarpeesta tietää kuka hän on ja hänen paikkansa maailmassa syvemmällä tasolla. On äärimmäisen naiivia esittää, että sanakirjamainen kuvailu ("ho-mo on ih-mi-nen jo-ka ra-kas-taa...") isyydestä vastaisi hyvin syviin ja kipeisiin, omaan olemassaoloon liittyviin kysymyksiin. Lapsi ei ole puhdas tabula rasa johon vanhempi kirjoittaisi päälle jonkin sortin persoonaa, vaan oma ihmeellinen persoona osittain jo syntyessään, jossa tietyt ominaisuudet, taipumukset, jne. ovat geenien määräämät. Hän liittyy ikiaikaiseen ketjuun esivanhempia, perien heiltä tiettyjä taipumuksia, lahjoja, persoonaan vaikuttavia piirteitä ja mahdollisesti myös geneettisiä taakkoja jotka kaikki vaikuttavat radikaalisti hänen elämäänsä, ja useimmilla ihmisillä on paitsi tarve tiedostaa omaan minuuteensa vaikuttavien tekijöiden alkuperä, myös tarve kokea yhteyttä tähän ketjuun joka on johtanut häneen. Monet ihmiset jotka ovat löytäneet biologisen vanhempansa tai sisarpuolensa vasta aikuisiällä ovat musertuneet tapaamisessa, ja kokeneet löytäneet elämäänsä merkittävän muuttuvan palasen, vaikka heidän elämänsä ennen tätä olisi ollut suhteellisen onnellista ja normaalia. Ellei lapsesi ole klooni sinusta, et pysty koskaan vastaamaan niihin tarpeisiin jotka kumpuavat siitä toisesta puolikkaasta josta hänen perimänsä muodostuu, tämä on biologinen realiteetti jota ideologianne ei kestä.

Tuota kun rupeat sepustamaan isästä kysyvällä teinille se lähtee jo puolessa välissä pois todeten "evvk". Pienempi lapsi ei jaksa kuunnella niinkään pitkälle, vaan lähtee touhuamaan omiaan. Pienet lapset tarvitsevat nimenomaan niitä "naiiveja" homo on mies, joka tykkää miehistä-vastauksia, koska tuollainen filofishenkinen sepustus on yksinkertaisesti liikaa heille. Tuo on aikuisten pohdintaa. Lapsille puhutaan lapsentasoisesti. Toki kaikesta huomaa, ettei sinulla ole lapsia, joten ymmärrettävää, että et tiedä lapsista oikeastaan mitään. 

Ne isäsuhdetta kaipaavat teinit jotka elävät tässäkin keskustelussa esiintyvän ajatusmaailman omaavien naisten perheissä, eivät tule puhumaan siitä teille. Onhan se epänormaalia, luonnotonta ja suorastaan vihamielistä äitiä kohtaan - erityisesti hänen valintojaan kohtaan, kuten tässäkin on tullut selville. Ja olet aivan oikeassa ettei itselläni ole lapsia, olen kuitenkin itse ollut se lapsi jolta läheinen isäsuhde on puuttunut merkittävän osan elämästäni, ja olen puhunut aivan liian monen vastaavassa tilanteessa kasvaneen henkilön kanssa - suurin osa keskusteluista aikuisiällä käytyinä. Uskallan väittää tietäväni aiheesta enemmän kuin te, joilla ideologia sumentaa kaiken kriittisen ajattelun.

Suurimmalle osalle yksin lapsen hankkivista ei ole mikään ongelma keskustella asiasta lapsen kanssa. Siinä ei ole mitään epänormaalia, luonnotonta tai vihamielistä. Äiti on usein täysin tietoisesti tehnyt sen valinnan, että "hankkii" lapsen yksin. Se on hänelle aivan luonnollinen asia, josta voi keskustella. Ikävä kyllä ulkopuolelta vaan ei usein löydy keskusteluhaluja, vaan tulee juurikin tuota sinun suoltamaasi "luonnotonta, epänormaalia jne." paskaa. Sinä et tiedä aiheesta mitään, koska et ole a) hankkinut lasta yksin, b) kasvanut perheessä jossa äiti on hankkinut lapsen yksin. Avioeroperhe on ihan eri asia eikä liity tähän ketjuun mitenkään. 

Kerrotko tuon "Avioeroperhe on ihan eri asia eikä liity tähän ketjuun mitenkään." kaikille niille jotka ovat tähänkin keskusteluun tulleet avautumaan kuinka ydinperheissä esiintyy väkivaltaa ja alkoholismia, kuinka paljon paremmin heilläkin pyyhkii kun lähtivät onnettomasta suhteesta ja kuinka lapset ovat onnellisia nykyisessä tilanteessa? Kommentteja jotka saavat loputtomasti yläpeukkuja, vaikka kuten itse myönnätkin - eivät liity tähän ketjuun oikeastaan mitenkään. Hämärrätte tarkoituksella näiden kahden aiheen eroa, sillä on paljon helpompi argumentoida sitä vastaan miksi lapselle on parempi kasvaa yh-äidin kanssa kahdestaan kuin väkivaltaisessa ydinperheessä, kuin sitä miksi lapsi pitäisi jättää lähtökohtaisesti kokonaan isättömäksi. Nyt projisoit omaa taktiikkaanne minuun, vaikka olen koko keskustelun ajan nimenomaan pyrkinyt tekemään selvän eron noiden kahden välille, ja maininnut useaan kertaan, että on aivan eri asia päätyä isättömäksi avioeron seurauksena. Sama asia tuon kommenttisi suhteen; "tulee juurikin tuota sinun suoltamaasi "luonnotonta, epänormaalia jne." paskaa". Tässä keskustelussa voimakkaimmin noita argumentteja viljelleet ovat olleet juuri niitä, jotka ovat pyrkineet tuomitsemaan lapsen kaipuun omaan isään luonnottomaksi, sillä lapsethan luonnollisesti eivät missään nimessä voi pitää yhtä perhemuotoa toista toivottavampana (paitsi se ydinperhe on oikeastaan kuitenkin salaa kaikista pahin). Tuossa asenneilmapiirissä en yhtään ihmettele jos lapset eivät koe kykenevänsä avautumaan sanoittamattomasta kaipuusta isäsuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Juurikin noista. Miehet ovat monesti keskenkasvuisia ja kyvyttömiä elämänmittaiseen ihmissuhteeseen. Siksi on pakko hankkia lapsi yksin, jos ei satu löytämään sellaista harvinaisuutta kuin sitoutumishaluinen ja vastuuntuntoinen (ja sen kantava) mies. 

Yh:t ovat itse keskenkasvuisia ja kyvyttömiä muodostamaan elämänmittaisen ihmissuhteen.

Yh:t ovat todenneet miehen epäkelvoksi kumppaniksi ja valinneet itselleen ja lapsilleen paremman elämän <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittäviä reppanoita nuo naiset.

Hoitaisivat sen myös ilman miehen sukusoluja

Kyllä nämä naiset ovat henkisesti vahvoja sankareita. Lapsettomuushoidot eivät ole mitään helppoja, mutta he ovat selviytyneet niistä voittajina. He ovat käyneet läpi melkoisen prosessin psykologisine testeineen. Näillä naisilla on myös talous kunnossa, koska hoidot ovat kalliita. Kaikki kunnioitus näille naisille, jotka haluavat lasta niin paljon, että pistävät koko elämänsä peliin. Heidän lapsensa säästyvät myös huoltajuuskiistoilta ja perheriidoilta.

Silti tarvitsevat miehen eritettä. Hoitakaa homma ilman miehiä kun kerran vihaatte niitä.

Miehiä yleensä tuntuu pelottavan omasta lapsesta tuleva elatusvastuu parisuhteen aikana ja varsinkin sen jälkeen. Saisitte olla iloisia, kun kun nainen hankkii lapsen klinikalla.

Tehkää se nyt kuitenkin ilman miesten sukusoluja. 

Miehet eivät voi vuokrata kohtua (laitonta) joten miksi tuo on sallittua?

Se olisikin näppärää, kun klinikalla hedelmöitetyn munasolun voisi laittaa kasvamaan miehen vatsaonteloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Juurikin noista. Miehet ovat monesti keskenkasvuisia ja kyvyttömiä elämänmittaiseen ihmissuhteeseen. Siksi on pakko hankkia lapsi yksin, jos ei satu löytämään sellaista harvinaisuutta kuin sitoutumishaluinen ja vastuuntuntoinen (ja sen kantava) mies. 

Yh:t ovat itse keskenkasvuisia ja kyvyttömiä muodostamaan elämänmittaisen ihmissuhteen.

Yh nimenomaan on muodostanut elämänmittaisen ihmissuhteen. Suhteen, jota kutsutaan äiti-lapsi-suhteeksi. Joissain harvoissa tapauksissa isä-lapsi-suhteeksi. Siinä onkin sellainen suhde, josta ei tuosta vaan lähdetä, vaikka miten ahdistaisi. Vastuu lapsesta on kannettava vähintään se 18 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu täydelliseltä! Saa muodostaa juuri niin onnellisen perheen lapsen kanssa kuin haluaa eikä ole miesmölöä määräilemässä ja rajoittamassa elämää :)

Tätä juuri tarkoitin. Yh:t eivät pidä miehistä. Mistä se johtuu? Keskenkasvuisuutta? Kyvyttömyyttä muodostaa elämänmittainen ihmissuhde?

Juurikin noista. Miehet ovat monesti keskenkasvuisia ja kyvyttömiä elämänmittaiseen ihmissuhteeseen. Siksi on pakko hankkia lapsi yksin, jos ei satu löytämään sellaista harvinaisuutta kuin sitoutumishaluinen ja vastuuntuntoinen (ja sen kantava) mies. 

Yh:t ovat itse keskenkasvuisia ja kyvyttömiä muodostamaan elämänmittaisen ihmissuhteen.

Yh:t ovat todenneet miehen epäkelvoksi kumppaniksi ja valinneet itselleen ja lapsilleen paremman elämän <3

Siis he ovat ensin tehneet lapsen sen epäkelvon miehen kanssa! Mitä järkeä! Mitä sellainen kertoo ihmisestä?