Miksi oletetaan että 25-vuotias olisi aikuinen? Ei tunnu yhtään aikuiselta. Ihan samalta tuntuu kuin silloin 20-vuotiaana.

Mä oon 29 ja musta tuntuu välillä että oon 15 ja välillä että oon 80 :DD

Olen 55 v ,eikä tunnu aikuiselta. Sisimmässäni tunnen olevani sen 25 v. Hieman kypsempi vaan. Oman vanhenemisen huomaa selvimmin kun nyt omat lapset ovat 18-26 vuotiaita ja niin kaikkitietäviä aikuisia. Peruspersoonallisuys on se, mikä on. Iän myötä oppii olemaan armollisempi sekä itselleen ja muille ja tietty ehdottomuus vähenee.

Harva 20v käyttäytyy aikuismaisesti vaikka kuinka haluaa leikkiä kypsää. Emotionaalisesti harva 20v on täysin kypsä vaikka mitä muuta väittää. Olen 27 vuotias yksinasuva sinkku nainen, en voisi kuvitellakkaan hankkivani lapsia (silti entisillä lapsuudesta tutuilla luokkalaisillani on jo parikin mukulaa ja ovat naimisissa) ihan absurdi ajatus itselleni että eläisin noin, koen edelleen kasvavani. Mielestäni maailmassa on niin paljon tutkimattomia mielenkiintoisia asioita joiden tutkiskelusta en halua luopua ja itseni kehitys ja kasvu on minulle tärkeää. Harmi ettei enemmän ihmiset pyri kehittymään. Monet yli 30 vuotiaatkin edelleen käyttäytyvät kypsymättömästi. Isot egot joillain ainakin on ja empatiakyky nolla. :D Niin ikä on vissiin vain numero tässä asiassa.

Ikä jolloin täytyy ottaa vastuuta itsestään ja ehkä muistakin, aikuisuus.

Muutama vuosikymmen sitten täysi-ikäisyysraja oli 21 vuotta.

Tuo oliis edelleen hyvä raja suurempiin liiketoimiin. Esim velan ottamiseen ja takuumieheksi ryhtymiseen ja asunnon ostoon ja myyntiin. Niissä vanhemmat olisivat vielä holhoojina, ettei tule tehtyä tyhmiä.

Mieheni teki sinisilmäisyyttään erittäin huonon (täysin laillisen) kaupan 24-vuotiaana. Hän hävisi siinä 600 000 markkaa. Silloin oli Juuri lama ja huonosti kävi mieheni rahoille. Siihen ei olisi edes 21 vuoden ikäraja vaikuttanut. Sukulaiset varoittelivat.

43v ja tuntuu samalta. Ainut ero on vastuuntunto ja kuolemanpelko

Aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi asti. Sitten vielä täytyy kerryttää elämänkokemusta.

Heh, muistan kun olin nuori ja tuntui että aikuiset on poikkeuksetta älykkäitä ja oikeudenmukaisia ihmisiä miksi itsekin muuttuu maagisesti sitten kun on täysi-ikäinen. Sitten täytät 18v ja huomaa ettei se ajatusmaailma miksikään muuttunu, joten ajatteli 25 vuotiaana se aikuistuminen sitten tapahtuu. Ei tapahtunut, mutta nyt kun on 30v tajuaakin että kaikki muutkin on yhtätyhmiä ja lapsellisia kuin sinäkin. Jotkut vain vielä tyhmempiä kun eivät osaa pitää itsestään huolta senkään vertaa.

Muutin omilleni 18.v, olin kyllä omasta mielestäni aikuinen, vanhempani eivät maksaneet asumisestani tai opiskeluistani vaan minä itse. 90-luvun lama-aikaan, ei tässä olla kultalusikka suussa syntynyt.

Ei ihminen päänsä sisällä mihinkään vanhene.

Mummoni sanoi joskus, että ei vanheneminen muuta ihmistä.

"Vieläkin tuntuu samalta kuin tyttönä, mutta peilistä katsoo vanha ihminen", sanoi mummo kun joskus teininä kysyin miltä aikuisuus ja vanhuus tuntuu.

Olen nyt itse viisikymppinen ja ymmärrän mitä mummo tarkoitti.

Tietoa on kertynyt ja ajatuksia ja kokemuksia on löytynyt matkan varrella, mutta se perustunne omasta itsestä on pysynyt samanlaisena. Peilistä vaan katsoo vanhempi naama.

Ei ole tullut sellaista vakavamielisyyttä tai tosikkoutta jonka luulin kuuluvan aikuisuuteen.

Mielenkiinnon kohteet ovat toki muuttuneet joillain alueilla, mutta toisilla alueilla eivät niinkään. Pidän edelleen taiteista ja teatterista ja elokuvista ja lukemisesta. .

Välillä on kuitenkin ollut aikoja jolloin aikaa ei ole riittänyt kuin arjen pyörittämiseen. Se on ollut uuvuttavaa, mutta ei ole kuitenkaan tappanut sitä pientä iloista seikkailunhaluista tyttöä sisältäni.

Vierailija kirjoitti:

Tästähän oli juuri Hesarissa, että nykyään suurin osa ihmisistä ei kypsy henkisesti aikuiseksi ikinä.

Hyvinvointivaltio mahdollistaa henkisen alaikäisyyden tilan koko elämäksi.

Hyvinvointivaltion kanssa sillä ei ole mitään tekemistä vaan sillä, kykeneekö reflektoimaan omaa toimintaansa, tunnistaako omat vahvuudet ja heikkoudet ja miten niiden suhteen toimii, onko miettinyt omia arvojaan ja pyrkiikö toimimaan niiden mukaan, osaako lukea tilanteita ja toimia joustavasti kunkin tilanteen vaatimalla tavalla, tunnistaako omia tunteitaan ja osaako käsitellä niitä jne.

Nämä aikuisuuden merkkipaalut avioliittoineen, lapsineen ja vakituisine työpaikkoineen eivät nekään ole tae henkisestä aikuisuudesta. Jos olisivat, niin silloin meillä ei esiintyisi mm. työpaikkakiusaamista, perheväkivaltaa, ärsyyntymistä toisten ihmisten ulkonäöstä tms. omaan elämään vaikuttamattomista seikoista tai kyvyttömyyttä aidosti kuunnella tai kohdata toisia.

Meidän perheessä oli tuossa iässä jo kaksi lasta ja tunsin olevani ihan aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästähän oli juuri Hesarissa, että nykyään suurin osa ihmisistä ei kypsy henkisesti aikuiseksi ikinä.

Hyvinvointivaltio mahdollistaa henkisen alaikäisyyden tilan koko elämäksi.

Hyvinvointivaltion kanssa sillä ei ole mitään tekemistä vaan sillä, kykeneekö reflektoimaan omaa toimintaansa, tunnistaako omat vahvuudet ja heikkoudet ja miten niiden suhteen toimii, onko miettinyt omia arvojaan ja pyrkiikö toimimaan niiden mukaan, osaako lukea tilanteita ja toimia joustavasti kunkin tilanteen vaatimalla tavalla, tunnistaako omia tunteitaan ja osaako käsitellä niitä jne.

Nämä aikuisuuden merkkipaalut avioliittoineen, lapsineen ja vakituisine työpaikkoineen eivät nekään ole tae henkisestä aikuisuudesta. Jos olisivat, niin silloin meillä ei esiintyisi mm. työpaikkakiusaamista, perheväkivaltaa, ärsyyntymistä toisten ihmisten ulkonäöstä tms. omaan elämään vaikuttamattomista seikoista tai kyvyttömyyttä aidosti kuunnella tai kohdata toisia.

Lapsen kasvattaminen on kasvattava kokemus.

Jos on lapseton niin teini-ikä venyy helposti jonnekkin keski-ikään asti, eli ihminen ei vaan aikuistu lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli tuossa iässä jo kaksi lasta ja tunsin olevani ihan aikuinen.

Omassa elämässäni olen havainnoinut, että kaikista kypsymättömimpiä ovat juuri aikuiset, jotka ovat tehneet nuorena lapsia, eivätkä ehtineet elää omaa nuoruuttaan lapsivapaana.

Mä käsitän aikuisuuden niin, että silloin on vastuussa omasta elämästään ja tekemisistään seurauksineen. Ei sen kummempaa. Saa olla muuten ihan omanlaisensa.

Ei kai aikuisuus sen kummempaa ole. Saa leikkiä, saa tykätä ihan samoista asioista kuin aiemminkin, saa inhota ihan samoja asioita kuin aiemminkin jne. Suurin osa ihmisistä toki muuttuu vanhetessaan, viisastuu, kypsyy ja ne kiinnostuksen kohteetkin muuttuu, mutta ei niin kai kaikille käy, eikä kaikki asiat muutu. Ihan sama ihminen sitä on.

Jos esim. 20 v. ei ota vielä vastuuta omasta elämästään, vaan ajattelee sen olevan jonkun muun vastuulla, niin silloin on jollain tavalla jälkeenjäänyt eli kyllä tuon ikäisen pitäisi jo olla vastuullinen.

Mä olen jo yli viiskymppinen ja monessa suhteessa ihan samanlainen kuin parikymppisenä. En mä tunne oloani niin vanhaksi. Viisaampi olen huomattavasti ja moni nuoruudessa tekemä asia jäis kyllä nyt väliin. Mutta ilman kaikkea sitä, mitä on ollut, mä en varmaan olis sama, mitä nyt olen. Eletty elämä muovaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Muutin omilleni 18.v, olin kyllä omasta mielestäni aikuinen, vanhempani eivät maksaneet asumisestani tai opiskeluistani vaan minä itse. 90-luvun lama-aikaan, ei tässä olla kultalusikka suussa syntynyt.

Hyvä kommentti.

Pistää pohtimaan, että mitä se aikuisuus oikein on.

Onko se sitä että maksaa itse omat laskunsa?

Onko se sitä että lopettaa hauskanpidon? - Paitsi silloin kun on humalassa.

Onko se sitä että saa itse päättää omista asioista? - Kuinka vapaasti meistä kukaan edes pystyy päättämään omista asioistaan?

Onko se sitä että huolehtii velvollisuuksista? - velvollisuudet vähentävät aina omaa päätäntävaltaa tavalla tai toisella.

Onko se sitä, että kokee olevansa aikuinen? Miltä sen aikuisuuden pitäisi tuntua?

Sitä en vielä tiedä.

Muutin omilleni 19-vuotiaana 90-luvun laman aikaan. Itse maksoin elämäni ja otin siihen vielä hulttion poikaystävän joka sössi raha-asioissa oikein kunnolla. Olin kuin äiti hänelle, mutta en kokenut olevani aikuinen. Hän taas koki olevansa aikuinen - ainakin niin hän väitti.

Erosimme. Opiskelin, tein töitä, löysin fiksumman miehen, perustin perheen. On ollut sairastumisia, menetyksiä, monenlaisia mutkia matkalla, iloakin on mukaan mahtunut. Enkä vieläkään koe olevani aikuinen.

Koen olevani vielä kesken. On paljon asioita joita en tiedä enkä osaa. Minulla on paljon oppimista ja mahdollisuuksia kehittymiseen.

Ehkä miellän aikuisuuden siten, että sitten on jotenkin valmis. Osaa ja tietää jo kaiken tarpeellisen, eikä enää tarvitse harjoitella ja opetella.

Voi olla että en koskaan saavuta tunnetta aikuisuudesta. En usko että ehdin oppia kaikkea elämäni aikana.

Ehkä siksi, että täysi-ikäisyyden raja on 18 vuotta. Silloin yhteiskunta olettaa ihmisen olevan kykenevä pitämään huolen itsestään ja vastaamaan teoistaan.

Vierailija kirjoitti:

Kysyttekö vanhemmiltanne vielä neuvoa asioihin ja totteletteko heitä? Jos ette niin sitten olette aikuisia.

Eli murrosikäinen on jo aikuinen?

Aikuisuus menee ohi ihan sairaan nopeasti! Sitten tulee vanhuus.

Olen nyt 49-vuotias ja minua kauhistuttaa, että vain 10 vuotta sitten olin pikkulasten äiti ja vastavasti jo 10 vuoden päästä olen jo eläkeikän kynnyksellä.

Eli vuoden 20-35 menivät ammattiin valmistuessa, töitä tehdessä, miehen löytämisessä.

Vuodet 35-49 ovat menneet lapsia saadessa ja kotia hoitaessa, töitä tehdessä ja asuntolainaa lyhentäessä. 

Ja just kun saa asuntolainan maksettua, ei mee kun muutama vuosi, kun jo jää eläkkeelle ja tulot tippuu. Jotenkin oon järkyttynyt tästä, että miten nopeasti elämä on ohi, vaikka eläisikin vanhaksi. 

Olen ollut mielestäni aikuinen ehkä vasta jotain 5 vuotta...