Väitän: Yksi-kolmelapsisten perheiden lapsilla on aikuis ja nuoruusiässä enemmän ystäviä, kuin suurperheiden lapsilla.

Sellainenhan on oppinut jo pienenä tutustumaan ja etsimään seuraa, eikä näin ollen ole pitänyt sitä koskaan itsestäänselvyytenä, ja tavallaan sitä kautta syrjäytynyt. Nmittäin suurperheidenkin lapset voivat olla hyvin syrjäytyneitä, varsinkin jos eivät ole kovin erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä, vaan vain tietyn yhteisön. Koska silloin jää maailmankuva kovin ahtaaksi, ja sitten lapset jatkaa sitä samaa sulkeutunutta ympyrää omassa elämässään; tekevät miljoona lasta, kun ei paremmastakaan elämästä ole tietoa, ja kuvitellaan vain sen elämäntyylin olevan " se ainoa oikea" kun ei ole ystäväpiiriä, joka olisi hieman edes erilaisten ihmisten ja näkökantojen ja puolueettomien mielipiteidensä kautta avartanut maailmankuvaansa.

Oma ainokainen poikani (3,5 v.) on jo nyt ehtinyt osoittaa sosiaalisuutensa; esim. viime päivinä helteillä on uimarannallakin jatkuvasti menossa leikkimään mukaan, kun näkee rannalla lapsiryppäitä leikkimässä keskenään ja tulee sitten pettyneenä pois, kun useimmiten nämä lapset (selvästi keskenään sisaruksia ja leikkivät VAIN keskenään) suhtautuvat tosi nihkeästi uusiin tuttavuuksiin. Mun poikani usein alkaa juttelemaankin uppo-outojen lasten kanssa ja sitten ihmettelee, kun moneltakaan ei saa mitään vastausta.



Ja mitä tuo 8 höpisi, niin mun avoukkoni on hyvä esimerkki siitä, ettei 8:n juttuja pidä yleistää; avoukkoni on kotoisin 5-lapsisesta perheestä ja on varsinainen tuppisuu ja itsekäs kaiken materian itselleen rohmuaja. Avoukko on kai joutunut lapsena taistelemaan kaikesta kynsin hampain perheen muiden kakaroiden kanssa, joten vieläkin jatkaa sitä samaa viidakon lakia noudattavaa itsekästä rohmuamista... Onneksi pojastani näyttää tulevan täysin päinvastainen mies.

, mun ei tarvi voittaa. voin jakaa huomiot ym kaikkien kesken. ja kun työpaikalla huomaa ketkä ovat ainoita lapsia olleet ilman sisaruksia; ovat usein töykeitä, kateellisia, ja luulevat tietävänsä kaiken ym... lytyy tosin poikkeuksiakin, kuten ap. mut suurimmaksi osaksi on näin. sit nyt kun kattoo esim 3-4 vuotiaita lapsia kellä ei ole sisaruksia, säälittää, ovat pikkuvanhoja (kirjaimellisesti)...

Yksi hyvä ystävä on parempi kuin 20 " ystävää"

Kyllä meidän viidellä lapsella on ainakin todella paljon kavereita. Talo on täynnä lapsia melkeimpä joka päivä, ja laset käyvät kavereillaan . Kun taas naapurissa asuva pikkutyttö ei koskaan käy missään eikä leiki toisten kanssa. on perheen ainoa lapsi. saa kaiken mitä haluaa ja viihtyy yksin sen kamalan tavaramäärän seassa mitä vanhemmat ovat haalineet. Mun mielestä toi menee just päinvastoin.

Meillä naapurissa erittäin itsekeskeinen 8v tyttö, jolla ei juuri ole kavereita. Omat tyttäreni 7 ja 9, mutta vaikka ovat samanikäisiä, ei yhtään tykkää leikkiä kyseisen tytön kanssa. On erittäin materialistinen perhe, kaikki vaatteet, lelut ym. viim. päälle, mutta tyttö ei antanut pienempänä muiden koskea leluihinsa, ja halusi aina määrätä leikit ja leikin kulut. Nyt jo muutaman vuoden ollut sitten ilman kavereita. Pihassa paljon samanikäisiä ns. isompien perheiden lapsia, jotka ovat tottuneet jakamaan ja heillä kyllä keskenään leikit sujuu. Pienempänä usein ihan säälitti tämä tyttö, kun aina jäi leikkien ulkopuolelle, mutta nykyään en enää jaksa välittää, kun ei kerta muuta tapojaan, niin itse aiheuttaa kaverittomuutensa.



Itselläni 2 sisarusta ja ilman sisarusta en missään nimessä olisi omianikaan lapsia halunnut jättää. On mielestäni tosiaan eri asia verrata 1lapsista ja 3lapsista perhettä suurperheeseen, koska 3 lapsinen perhe ei juurikaan eroa sitten 4-5 lapsisesta...vai mitä mieltä muut...

Kun joku väitti, että lestadiolaisperheiden lapsilla ei yleensä ole muita kavereita kuin sisarukset ja sukulaiset, niin se ei kyllä pidä paikkaansa. Ystäviä, tuttavia, kavereita riittää tosi paljon; samoissa seuroissa ja muissa yhteisissä tilaisuuksissa tutustuu todella suureen joukkoon ihmisiä. Osa näistä jääkin pinnallisemmiksi tuttavuuksiksi, osa kehittyy syviksi ystävyyksiksi. Meilläkin riittäisi ystäväperheistä (ei sukulaisia) kummeja kuinka monelle lapselle tahansa.

itse olen 4-lapsisesta perheestä ja minulla on aina ollut tosi paljon ystäviä. tämä asia riippuu varmaan vähän siitäkin mitä sukupuolta sisarukset ovat(samaa kuin itse vai eri, eli onko yhteiset leikit vai ei) ja mikä on ikäero sisaruksiin. meillä on " synnytty kahdessa eri sarjassa" eli suuri ikäero lsisarusten kesken öytyy, niin eipä noista pienemmistä sisaruksista minulle seuraa juuri ollut lapsena. ja minua isompi, vuotta vanhempi veli leikki " poikien leikkejä" jotka ei minua kiinnostanu...joten hakeuduin muuhun seuraan ja lisäksi olen sosiaalinen luonteeltani, joten..

Minulla on kolme sisarusta, ja varsin vähän ystäviä. En kaipaa mitään hillitöntä ystäväjoukkoa.

Siskollani ja veljelläni on taas hyvinkin laajat ystäväpiirit. Yksi sisko on samantyyppinen kuin minä.

lapsen luonne ja ehkä se, kuinka paljon perhe ja lapset tapaavat eri ihmisiä. Meidän esikoinen on erittäin rohkea tutustumaan uusiin ihmisiin, eikä ujostele juuri ollenkaan, aikuisiakaan. Toinen taas on selkeästi ujompi, ei tee aloitteita helpolla ja vaatii oman aikansa tutustuakseen toisiin. Kun taas ystävälläni on kaksi erittäin ujoa lasta. Vaikka nähdään kerran kuussa, niin he eivät puhu tänä aikana juuri mitään, eivätkä lähde äidin helmoista mihinkään. Ja tiedän heidän käyvän paljon erilaisissa paikoissa ja tapaavan ihmisiä...