Pää ihan oikeasti on hajoamassa. Ihan kuin vankilassa olisi. Olen uupunut parisuhteeseeni ja elämääni!

Niin järkyttävä kriisi ja turhautuneisuus päällä.
Luojan kiitos ei ole lapsia, ei mitään yhteisiä velkoja, vain sama asunto.

Tuntuu, että olen aivan väärillä teillä elämässäni. Väärä mies, kaupunki, "ystävät", elämäntapa ja töitäkään ei enää ole.
En jaksa tätä enää! Tuntuu kun hukkuisin ja että tavallaan olisin näkymätön.

Jospa en koskaan olisi tavannut miesystävääni.
Hilalleen tuli henkinen väkivalta, jopa fyysistä ollut(kun mies on ollut humalassa) ja sekin kuulemma oma vikani. Koskaan ei ole naista satuttanut paitsi minua koska minussa on jotain joka häntä niin kovin joskus ärsyttää. Näin hän kertoi myöhemmin ja sanoi olevansa huolissaan siitä.
Tunteita ei saa näyttää, jos on huono päivä niin mies keksii siitäkin pitkän litanian kuinka olen vääränlainen ja lisäksi pilaan hänen päivänsä, vääntelee ja ilmeilee hölmösti niin kuin esittäisi omaa ilmettäni.

Olen ollut typerä kun olen jatkanut eikä tilanne ole parantunut.
Tietysti syyttelen nyt miestä jatkuvasti ja se on väärin mutta olen äärimmäisen ahdistunut, tahdon kirjoittaa.
Ennen häntä minulla oli asiat aika paljonkin paremmin.
Töitä oli niin paljon kun jaksoi tehdä hyvässä työpaikassa, rahaa tuli ja sitä pystyi laittamaan säästöön, nautin elänästäni ja pyrin paremipiin valintoihin monella osa-alueella itseni suhteen. Ei ollut valittamista.

Tyhmänä menin rakastumaan ja sen huumassa uuvutin itseni täysin kun tapasin miestä kierrellen eri paikkakuntia, tehdä pitkiä päiviä töitä ja aina viikonloput juosten junaan, jotta ehtisimme viettämään aikaa yhdessä.
Viikonloput olivat aika rankkoja eikä palautumista kuukausiin oikeastaan tapahtunut, sillä menoa ja kiirettä riitti myöskin juhlimisen muodossa.

Lopulta päätimme muuttaa yhteen koska tilanne oli raskas kaiken kulkemisen suhteen ja parisuhteessa tuntui olevan potentilaalia eikä työtkään enää jatkuneet koronan vuoksi.

Rahaa ei juuri ole minulla, mies nälvii, elän ihan kuin olisin hänen henkilökohtainen kotiapulainen ja teen ruoat tietenkin myös hänen lapsilleen. En viihdy kaupungissa, en saa täältä töitä josta kuulen myös paljon veetuilua. Tai joudun nöyrtymään töihin, jotka eivät kehitä itseäni siinä määrin mikä olisi kannattavaa tulevaisuutta ajatellen ja palkkakin olisi todella huono ja joka olisi entisiin työkuvioihini verrattuna aika masentava tilanne.
Toisin kun mies juuri nyt on uransa huipulla, palkankorotuksia tulee ja tykkää tuoda omaa asemaansa esille ja ilkeilee minulle mahdollisesta "huono-osaisemmasta" työpaikasta, johon ehkä nyt toistaiseksi tyydyn.

Eikä täällä kaupungissa tunnu kyllä olevan paljon muutakaan annettavaa minulle
En vain pysty nauttimaan mistään, tekisi mieli juosta pois nopeasti tästä kaupungista ja jättää lähes jokainen ihminen taakseni.
Odotan vain, että saisin sen verran rahaa, että voisin aloittaa puhtaalta pöydältä, olen niin hermoromahduksen partaalla että en tiedä miten päin olisin. Huokailen ihan liikaa nykyään.

En luota lainkaan enää itseeni. Kärsin monin tavoin.
Itken kun katson itseäni peilistä, vihaan naamaani ja kroppaani, vihaan itseäni, uupumustani, turhuuttani, olen täynnä ahdistusta. Ei olisi pitänyt koskaan ymmärtää toista omien hälytyskellojen soidessa taustalla koska nyt tuntuu kuin minut olisi tahallisesti murjottu ja henkisesti r--skattu.

Tuntuu, että "kaikki" on mennyt miehen myötä, hän tuntuu jopa tuovan huonoa onnea minulle.

On hänessä hyviäkin puolia mutta enää mikään ei tunnu tarpeeksi hyvältä, että kestäisin kitua ja odotella, että tästä jotain hyvääkin tulisi tisellenikin kun ei tule.
Tahdon olla vain yksin ja hengittää taas joku päivä.