Lue keskustelun säännöt.
Mitä jos masennuksesta ei paranekaan?
Ikuisesti masentunut?
28.05.2020 |
Olen sairastanut masennusta noin 30 vuotta ja tällä hetkellä terapiassa. Minulla ja psykoterapeutilla on eriävä näkemys siitä, voiko tästä parantua. Itse koen ongelmani paisuneen niin suureksi, että tästä en enää selviä. Ongelmana on myös se, että joitain asioita ei voi muuttaa, kuten itseinhon kohteissa luonteenpiirteet/persoona ja ulkonäkö. Juuri siksi pelkään, että en parane koskaan koska nämä asiat ovat juuri sellaisia mitä ei voi muuttaa.
Kommentit (102)
Mä kärsin toistuvasta kausimasennuksesta. Välillä se on pahempana ja välillä lievempänä. Olen yrittänyt järjestää elämäni sellaiseksi että oireet olisivat lieviä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että olen minimoinut kaikki stressitekijät, olen töissä vain osa aikaisesti, keskityn niihin asioihin joista on joskus tullut hyvä mieli ja lepään tarpeeksi. Se on myös auttanut että olen hyväksynyt tämän osaksi itseäni. En Kertakaikkiaan jaksa enempää, enkä pysty parempaan. Mielestäni elän kuitenkin kohtalaisen hyvää elämää, vaikka joskus tuntuu vaikealta. En usko että tämä koskaan muuksi muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siitä paranekaan. On vain parempia ja huonompia kausia, mutta pimeys odottaa aina.
Masennuksesta on sallittua puhua julkisesti lähinnä menneenä vastoinkäymisenä, jottei sen takia liikaa leimautuisi. Ei mikään ihme, että se voi pitkittyä, kun hoito usein on aika heikkotasoista. Eivät mitkään terapeuttia varten laaditut listat päivittäisistä onnistumisista riitä muokkaamaan rakkaudettoman perhe-elämän synnyttämää kielteistä minäkuvaa.ä myönteiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Masennuksesta on sallittua puhua julkisesti lähinnä menneenä vastoinkäymisenä, jottei sen takia liikaa leimautuisi. Ei mikään ihme, että se voi pitkittyä, kun hoito usein on aika heikkotasoista. Eivät mitkään terapeuttia varten laaditut listat päivittäisistä onnistumisista riitä muokkaamaan rakkaudettoman perhe-elämän synnyttämää kielteistä minäkuvaa.ä myönteiseksi.
Jos traumoja on paljon, niin tuon vähän sama juttu kuin jos yrittäisi itsehoitaa diabetesta vain juomalla paljon nesteitä. On päästävä kiinni niihin ongelmien varsinaisiin syihin, jotta voisi mielenterveysongelmissa voisi tapahtua todellista edistystä. Toki tilapäisesti kaikenlaiset kikkakolmoset voivat hetkittäisesti auttaa, mutta eivät ne traumatisoitumista poista. Ellei ongelmia käsitellä, niin ne palaavat aina takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Sori nyt niille jotka ei tykkää tästä vastauksesta, mutta itse parannuin masennuksesta "ottamalla itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytymällä". 10 vuotta masennusta (20->30 vuotiaaksi) ja jotain lääkettä/terapiaa suurimman osan siitä ajasta. Lopuksi kyllästyin terapian ja lääkkeiden hyödyttömyyteen ja lopetin ne omatoimisesti. Sen sijaan aloin muuttamaan ajatusmaailmaani ja yksinkertaisesti hyväksymään että maaima on p*rseestä ja valtava määrä muitakin ihmisiä kärsii jatkuvasti. Kehittelin asenteen että "antaa tulla vaan" ja keskityin asioihin joihin voin vaikuttaa. Tämän asennemuutoksen jälkeen huomasin ettei enää tule masennuksen oireita ja olen nyt 4 vuotta ollut oireeton. Ennen kuin joku sanoo ettei minulla oikeaa masennusta ollut, psykiatri on kyllä diagnosoinut ajoittain jopa vaikean masennuksen, yleensä oli keskivaikean ja vaikean välimaastossa.
Oletko miettinyt sitä vaihtoehtoa, että terapia + lääkehoito olisi avannut kuitenkin jotain mielen solmuja ja antanut yhdessä ajan kanssa etäisyyttä ongelmiin? Sillä hetkellä vain se ei ehkä ole siltä tuntunut, mutta jokin on kuitenkin selvästi muuttanut sinua ja olet pystynyt muuttamaan toimintaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän siinä. Sitten sen kanssa vaan elelee niin kuin minkä tahansa sairauden kanssa. Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä niin, että olen viimeiset 24 vuotta ollut pääsääntöisesti koko ajan masentunut lukuunottamatta muutamaa mania- ja hypomaniajaksoa. Oireetonta vaihetta on kestänyt korkeintaan joitakin kuukausia silloin tällöin, mutta hyvin harvoin.
Sen kanssa on vain pitänyt oppia elämään, että tätä tämä on ollut ja tulee olemaan loppuun asti. Se ei muutu, vaan mun asenne sairautta ja sen oireita kohtaan voi muuttua. Elämä on. Eikä voi mitään.
Vierailija kirjoitti:
Eihän siinä. Sitten sen kanssa vaan elelee niin kuin minkä tahansa sairauden kanssa. Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä niin, että olen viimeiset 24 vuotta ollut pääsääntöisesti koko ajan masentunut lukuunottamatta muutamaa mania- ja hypomaniajaksoa. Oireetonta vaihetta on kestänyt korkeintaan joitakin kuukausia silloin tällöin, mutta hyvin harvoin.
Sen kanssa on vain pitänyt oppia elämään, että tätä tämä on ollut ja tulee olemaan loppuun asti. Se ei muutu, vaan mun asenne sairautta ja sen oireita kohtaan voi muuttua. Elämä on. Eikä voi mitään.
Mikä on auttanut sinua hyväksymään asian? Aikako?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä "oikea" masennus ei koskaan paranekaan. On ihan aivojen kemiallinen häiriö. Tämä mun oma kokemukseni ja pohdintaani. Itse syön mielialalääkkeitä jatkuvasti (välillä taukoja). Ohimenevät "masennukset" ovat surua tai muuta ulkoisista syistä johtuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän siinä. Sitten sen kanssa vaan elelee niin kuin minkä tahansa sairauden kanssa. Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä niin, että olen viimeiset 24 vuotta ollut pääsääntöisesti koko ajan masentunut lukuunottamatta muutamaa mania- ja hypomaniajaksoa. Oireetonta vaihetta on kestänyt korkeintaan joitakin kuukausia silloin tällöin, mutta hyvin harvoin.
Sen kanssa on vain pitänyt oppia elämään, että tätä tämä on ollut ja tulee olemaan loppuun asti. Se ei muutu, vaan mun asenne sairautta ja sen oireita kohtaan voi muuttua. Elämä on. Eikä voi mitään.
Mikä on auttanut sinua hyväksymään asian? Aikako?
Kognitiivinen terapia on auttanut. Työelämästä poisjääminen. Lempeys itseä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttia ei haittaa, paranetko vai et. Terapeuttien kanssa vänkääminen on hukkaan heitettyä aikaa. Syömäsi lääkkeet ovat ainoastaan ympäristöäsi varten: ne estävät vihasi kääntymistä sinusta itsestäsi ulospäin.
Paraneminen on sitä että laitat tunteesi niille kuuluviin lokeroihin ja pidät ne siellä. Kukaan toinen ei voi sitä työtä puolestasi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän siinä. Sitten sen kanssa vaan elelee niin kuin minkä tahansa sairauden kanssa. Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä niin, että olen viimeiset 24 vuotta ollut pääsääntöisesti koko ajan masentunut lukuunottamatta muutamaa mania- ja hypomaniajaksoa. Oireetonta vaihetta on kestänyt korkeintaan joitakin kuukausia silloin tällöin, mutta hyvin harvoin.
Sen kanssa on vain pitänyt oppia elämään, että tätä tämä on ollut ja tulee olemaan loppuun asti. Se ei muutu, vaan mun asenne sairautta ja sen oireita kohtaan voi muuttua. Elämä on. Eikä voi mitään.
Mikä on auttanut sinua hyväksymään asian? Aikako?
Kognitiivinen terapia on auttanut. Työelämästä poisjääminen. Lempeys itseä kohtaan.
Näistä viimeinen on aika haastava juttu. Olet tehnyt hienoa työtä itsesi kanssa, onnittelut siitä. Toivon itsekin oppivani suhtautumaan itseeni ja omiin ongelmiini vähemmän vaativasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joistakin kommenteista kyllä paistaa hyvin vahvasti läpi tietämättömyys ja elämänkokemuksen puute. :D
Ei siinä mitään, ihminen ei voikaan ymmärtää sellaista mitä ei ole itse koskaan kokenut. Näin se on.
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttia ei haittaa, paranetko vai et. Terapeuttien kanssa vänkääminen on hukkaan heitettyä aikaa. Syömäsi lääkkeet ovat ainoastaan ympäristöäsi varten: ne estävät vihasi kääntymistä sinusta itsestäsi ulospäin.
Paraneminen on sitä että laitat tunteesi niille kuuluviin lokeroihin ja pidät ne siellä. Kukaan toinen ei voi sitä työtä puolestasi tehdä.
"Laitat tunteesi niille kuuluviin lokeroihin ja pidät ne siellä." Onko palstalla zombi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus on joillakin pysyvä luonteenpiirre. Lääkkeet ehkä auttavat joitakin, joitakin ei. Sen kanssa on vain opittava elämään. Taistelua on elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Fighter kirjoitti:
Käykää ulkona juoksemassa, pitäkää huolta syömisestänne. Älkää käyttäkö alkoholia tai muita päihteitä, nukkukaa hyvin. Hankkikaa hyviä ihmissuhteita, olkaa sosiaalisia älkää käpertykö. Taistelkaa älkääkö antako periksi, tulimme tänne verissä päin huutaen kurkku suorana, mutta taistellen, jatkakaa sitä taistelua. Missään ei lukenut elämän olevan kenellekään helppoa ja joillekin se on vielä vaikeampaa.
Hyvä yhteenveto. Tänne tosiaan itkien tullaan ja lähdetään, eikä kukaan ole luvannut että elämä olisi aina helppoa ja hauskaa. Tietysti pääsisimme helpomalla luovuttamalla ja luopumalla elämästä jonka aikoinaan otimme vastaan 'verissäpäin itkua huutaen'. Tuossa vaihtoehdossahan emme saisi ikinä tietää mitä hyviä asioita mentimme.
Meillä kullakin on itse vastuu omasta elämästämme ja kannattaa sinnitellä siitä mahdollisimman hyvä. Masentunut ei nauti elämästään, eikö silloin olisi luontevaa tehdä siitä parempi, esimerkiksi kuten lainatussa tekstissä kerrotaan, siis ottamalla itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytymällä.
Masennus on _sairaus_. Ei siitä parannuta ottamalla itseänsä niskasta kiinni. Sä varmaan sanot syöpäpotilaallekin et älä oo noin kipuinen vaan reipastu?
Olen sinänsä samaa mieltä, mutta osittain eri mieltä. Lopputulosta ei voi luvata kukaan, mutta voi yrittää antaa hyvälle lopputulokselle mahdollisuuden - mikäli siihen on resursseja.
Olen itse kynsin hampain repinyt itseni ylös syövereistä muutamaankin kertaan. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa taistelua, jossa välissä saattaa olla muutama helpompi vuosi. Mutta jos en olisi tehnyt tuota, olisin varmaan ollut työelämästä syrjäytynyt ja sairas koko ikäni. Nyt olen elänyt laadullisesti parempaa elämää, vaikkei se normaalia olekaan.
Ystäväni sairastui viisitoista vuotta sitten eikä hänellä ole kertaakaan ollut edes tavoitteena normaaliin palaaminen vaan hän hyväksyi tilansa ja luonnollisesti se tila on sitten se, missä hän on ja elää. En pidä kovin todennäköisenä, että hän paranisi tekemättä yhtään mitään itse sen eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Fighter kirjoitti:
Käykää ulkona juoksemassa, pitäkää huolta syömisestänne. Älkää käyttäkö alkoholia tai muita päihteitä, nukkukaa hyvin. Hankkikaa hyviä ihmissuhteita, olkaa sosiaalisia älkää käpertykö. Taistelkaa älkääkö antako periksi, tulimme tänne verissä päin huutaen kurkku suorana, mutta taistellen, jatkakaa sitä taistelua. Missään ei lukenut elämän olevan kenellekään helppoa ja joillekin se on vielä vaikeampaa.
Hyvä yhteenveto. Tänne tosiaan itkien tullaan ja lähdetään, eikä kukaan ole luvannut että elämä olisi aina helppoa ja hauskaa. Tietysti pääsisimme helpomalla luovuttamalla ja luopumalla elämästä jonka aikoinaan otimme vastaan 'verissäpäin itkua huutaen'. Tuossa vaihtoehdossahan emme saisi ikinä tietää mitä hyviä asioita mentimme.
Meillä kullakin on itse vastuu omasta elämästämme ja kannattaa sinnitellä siitä mahdollisimman hyvä. Masentunut ei nauti elämästään, eikö silloin olisi luontevaa tehdä siitä parempi, esimerkiksi kuten lainatussa tekstissä kerrotaan, siis ottamalla itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytymällä.
Masennus on _sairaus_. Ei siitä parannuta ottamalla itseänsä niskasta kiinni. Sä varmaan sanot syöpäpotilaallekin et älä oo noin kipuinen vaan reipastu?
Olen sinänsä samaa mieltä, mutta osittain eri mieltä. Lopputulosta ei voi luvata kukaan, mutta voi yrittää antaa hyvälle lopputulokselle mahdollisuuden - mikäli siihen on resursseja.
Olen itse kynsin hampain repinyt itseni ylös syövereistä muutamaankin kertaan. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa taistelua, jossa välissä saattaa olla muutama helpompi vuosi. Mutta jos en olisi tehnyt tuota, olisin varmaan ollut työelämästä syrjäytynyt ja sairas koko ikäni. Nyt olen elänyt laadullisesti parempaa elämää, vaikkei se normaalia olekaan.
Ystäväni sairastui viisitoista vuotta sitten eikä hänellä ole kertaakaan ollut edes tavoitteena normaaliin palaaminen vaan hän hyväksyi tilansa ja luonnollisesti se tila on sitten se, missä hän on ja elää. En pidä kovin todennäköisenä, että hän paranisi tekemättä yhtään mitään itse sen eteen.
Ympäristö ja läheiset vaikuttavat todella paljon siihen, kuinka masentunut käyttäytyy ja miten työstää masennustaan.
On masentuneita, joilla ei ole vaihtoehtona jäädä sängyn pohjalle vaikka kuinka masentaisi. On masentuneita, joilla on vaihtoehtoja, joten masennuksessa menee helposti siitä kohdasta mistä aita matalin, kun ei voimat riitä "ylinmääräiseen", mikä on toiselle pakko.
Vierailija kirjoitti:
Usein masennukseen sairastunut on elänyt jo lapsena hyvin kuormittavissa olosuhteissa. En osannut silloin ajatella olevani masentunut, kun en ollut moisesta edes kuullut. Olisin vain halunnut elää sellaisessa perheessä, jossa ei olisi ollut paha olla. Nykyään olen hyvin vähän enää tekemisissä vanhempieni kanssa. Traumat ovat silti jäljellä.
Kuulostaa tutulta. Meistä tehtiin lastensuojeluilmoituksia jos siitä lähtien, kun olin reilu 1 vuotias. Väkivaltaa monissa sen eri muodoissa, alkoholismia, mielenterveysongelmia, sadistista käyttäytymistä, rakkaudettomuutta ja ankaruutta. En ymmärtänyt olevani masentunut, kun ala-asteella mitkään lasten jutut ja muut ei enää kiinnostanu. Tuntui liian lapsellisilta, koska olin joutunut kasvamaan niin paljon nopeammin mitä muut. Viiltelyn aloitin kuudennella luokalla. Oireilu taidettiin huomata koulussa jo neljännellä luokalla, mutta minua syytettiin siitä. Kukaan ei kysynyt miten voin ja miten kotona menee. Jotkut naapurit yritti suojella ja tsempata.
Minäkään en ole porukoitteni kanssa tekemisissä, traumat jäivät.
Vierailija kirjoitti:
Ikää nyt i28 ja sairastuin ollessani 14-vuotias. En usko paranevani eikä usko kukaan muukaan. Tän kanssa pitää vain elää. Parempi hyväksyä asia kuin väkisin yrittää hampaat irvessä parantua.
vieläkö tilanteesi on sama?
Olet oikeassa vain yhdessä kohdassa: masentunut ei nauti elämästä. Hän ei myöskään nauti mistään muustakaan, koska kaikki tunteet ovat latistuneet ja mielihyvä on kadonnut. On siis täysin yhdentekevää elääkö hän jo jotain täydellistä elämää, kun hän ei saa siitä mitään. Oletko koskaan ihmetellyt miksi joku päättää päivänsä vaikka "hänellähän oli kaikki hyvin"? Lottovoittajakin voi masentua. Ajattele miten hirveää on elää niin ettei mikään tunnu miltään. Pystytkö kuvittelemaan tuota edes pienen nanosekunnin?