Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä olet ystävästä jolle ei saa puhua kun positiivisia asioita
25.05.2020 |
Minulla on ystävä ja hänelle ei saa puhua kunnpositiivisia asioita, hänelle ei saa kertoa murheita tai valittaa. Hän haluaa kuulemma että puhun vain positiivisistä asioista. Minulla on yksi ikävä asia ja haluaisin välillä purkaa mieltä, mutta hän on sanonut että hän ei voi siinä asiassa auttaa ja ei halua kuulla siitä. Ja nyt ennenkuin joku leimaa, en ole ainainen narisija olen iloinen ja huumorintajuinen luonne arvostan ystäviä ja autan heitä hädässä, enkä valita aina. Mutta ystävän käytös ihmetyttää, enään en valita mistään hänelle. Nyt hän sanoikin että ihanaa kun olet aina niin positiivinen.
Kommentit (86)
Näin pari mahdollisuutta.
Joko ystäväsi on henkisesti niin kovilla (joko tilapäisesti tai luonteeltaan) ettei kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä tai ikäviä asioita elämässään. Tilapäisesti kyse voi olla masennuksesta tai ahdistushäiriöstä esimerkiksi nyt korona-aikaan. Pitkäaikaisesti kyse voi olla ko. henkilön luonteesta ja persoonasta joka ei välttämättä "kestä elämän realiteetteja". Olen itse erityisherkkä ja tiettyinä aikoina negatiiviset asiat tuntuu musertavilta, mutta pääsääntöisesti kuuntelen toki muiden murheita ja iloja. Kuitenkin äärimmäisen erityisherkät ja hauraat persoonat eivät välttämättä selviä "normaalielämän" tuomista murheistakaan. Tunnen yhden tämmöisen joka kääntyi uskonlahkoon pahan paikan tullessa vastaan. Ja ehkä hänen kannaltaan hyvä niin, jos se auttaa häntä jaksamaan.
On myös mahdollista että ongelma onkin 'sinussa' niin että kuormitat käytökselläsi liikaa ystävääsi. Kenties olet niin murheittesi ja huoliesi sokaisema, ettet tajua keskittyneesi itseesi viimeaikoina ja unohtaneesi kuunnella vastavuoroisesti ystävääsi? Tai mahdollisesti jauhat vuositolkulla samasta asiasta päivästä toiseen, mitä ystäväsi ei enää jaksa. Äitini on siis tämmöinen ja edelleen jankuttaa jostain riidasta sukulaisensa kanssa joka tapahtui 10v sitten ja on puitu läpi tuhansia ja tuhansia kertoja eri henkilöitten kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Etenkin muutama vuosi sitten oli oikein trendi, ettei negatiivisia asioita saanut tuoda esille ollenkaan. Älä droppaa mun tunnelmaa, karsi tunnesyöpöt elämästäsi, keskity vain positiiviseen jne. Ihan kiva, mutta kun ihmiselämä ei ole sellaista.
Välillä on harmeja ja vaikeuksia. Yleensä niistä puhuminen ja taakan jakaminen helpottaa. Ennen sanottiinkin, että hädässä ystävä tunnetaan tai että ystävä on lohduttava olkapää. Jossain vaiheessa tämä menikin siihen, että jo yhden murheen jälkeen ystävä jätetään, kun se on semmonen negailija.
Tämä on ihan kammottavaa, henkistä väkivaltaa suorastaan! Kelpaat siis heille vain, jos olet aina iloinen ja helppo. Muut tunteet eivät kelpaa.
Luommeko tällä uutta tunnekylmien ja tunneköyhien sukupolvea (vähän samoin kuin sotien jälkeen traumatisoituneet sukupolvet), joille huonojen fiilisten elämisen sijaan ne pitääkin haudata esim. kännykkäriippuvuuden alle?
Musta sä olet käsittänyt jotain väärin. Tunnesyöpöillä on mielestäni viitattu ihmisiin jotka saa sut tuntemaan vaikkapa alemmuutta, ja tottakai sellaiset ihmiset kannattaakin dumpata. Ei "trendi" ole ollut missään vaiheessa olla kuuntelematta ystävien suruja.
Vierailija kirjoitti:
Syöpäsairaana olen huomannut että minun pitäisi olla aina positiivinen. Sillä kuulemma se syöpä voitetaan. Ja p....k marjat.
Syöpäni on tappavin syöpä mitä voi olla ja tottakai se kuolema mikä on edessä ahdistaa joskus, kaikki eivät halua puhua siitä..
Kuolema, oma tai läheisen, on varmasti paras puntari oikeille ystäville. Jälkimmäisen kokeneena voin sanoa että tuli vähän yllätyksenä se, kuinka ketään ei kiinnosta. Oikein lävähtää silmille että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä, ja ehkä jatkossa pärjää ilmankin. Oman miehenkin näin uudessa valossa.
Vierailija kirjoitti:
Muista sitten, että sama pätee toisinpäin. Jos ystävälläsi on joskus vaikeeta ja hän haluaisi puhua asiasta sinulle niin sano että haluat vain positiivista energiaa. Pidä häntä kaverinasi ja etsi ystävät muualta. Minua ärsyttäisi enemmän alati yltiöpositiivinen omien asioiden jatkuva kerskailu.
Niin. On olemassa ystäviä, kavereita ja tuttavia.. kannattaa miettiä ketä oikeasti kutsuu ystäväkseen... minulla on eräs joka kutsuu minua mielellään ystäväkseen, mutta itse luokittelen hänet kaveriksi. Luulen, ettei hän taida tuota edes ymmärtää. Olenpahan vaan tullut tulokseen vuosien mittaan, että hän kutsuu kovin kepeästi kaikkia muita "ystäviksi" . Mutta tuo "ystävyys" on hänelle nimenomaan vain pinnallista sorttia. Mitään syvällisempää ei yrityksistä huolimatta ole päässyt syntymään. En voi uskontoa hänelle enkä kertoa muusta kuin "kivoista" sisustusjutuista tai mitä vaatteita on taas osteltu tms... Pidemmän päälle käy vähän teennäiseksi tuollainen...
Vierailija kirjoitti:
Syöpäsairaana olen huomannut että minun pitäisi olla aina positiivinen. Sillä kuulemma se syöpä voitetaan. Ja p....k marjat.
Syöpäni on tappavin syöpä mitä voi olla ja tottakai se kuolema mikä on edessä ahdistaa joskus, kaikki eivät halua puhua siitä..
Mä uskon, että moni ei uskalla olla vakavasti sairaan tai läheisensä menettääneen seurassa iloinen, nauraa ja suunnitella tulevaisuuttaan, jos toinen ei selvästi tuo esille, että näin saa tottakai toimia. Sairaan tai menetyksen kokeneen seurassa ollaan varovaisia. Ei uskalleta puhua ensi kesän lomasuunnitelmista, jos sairas ei tule näkemään ensi kesää. Ei uskalleta puhua hopeahääpäivän vietosta puolisonsa menettäneelle. Ei uskalleta puhua lapsen rippijuhlista lapsensa menettäneelle. Koko ihmissuhteen ylle nousee tumma pilvi, jos toisen seurassa täytyy olla koko ajan varpaillaan ja varoa sanojaan. Kuitenkin muiden elämä jatkuu ihan normaalisti, vaikka toisen elämä olisikins airauden tai menetyksen vuoksi "pysähtynyt".
Monet sanovat, että hautajaisiin asti jaksettiin olla tukena ja apuna, mutta sen jälkeen tilanne muuttui. Tämä johtuu varmasti siitä, että muut menevät elämässään eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden kerran ruikuttaminen on ihan ok, mutta jos ruikuttaminen on pääsääntöistä, eikä johda mihinkään konkreettiseen ongelman korjaukseen, on se täysin turhaa ajanhukkaa.
Niin että kun sairastut syöpään tai lapsi kuolee tai tulee ero, niin yhden kerran saa sanoa että on vähän paha mieli?
Saa sanoa vaikka lukuisia kertoja, itse asiassa pitääkin sanoa - mutta terapeutille, ei ystävälle. Ammattilaisten tehtävä on kuunnella ja käsitellä murheita, varsinkin silloin kun kys. murheet ovat raskaita ja vakavia.
Ystävistä taas kannattaisi hakea elämään iloa ja voimaa, tai vaikka beigejä kokemuksia keskelle mustaa jos muu ei onnistu. Eikä tuo tarkoita sitä että esitetään iloista jatkuvasti, itselläni on mm. masennus ja rankkoja muistoja (välillä olen jopa itsetuhoinen), mutta vaikka ystäväni tietävätkin diagnooseistani niin yleensä keskustelut käsittelevät yhteisiä intohimoja kuten vaikka musiikkia tai kasvitieteitä. Tärkeintä on, etteivät ystäväni tuomitse ja ymmärtävät, jos haluan vaikka perua tapaamisen ja lähteä kotiin takauman vuoksi. En kuitenkaan käsittele näitä rajuja takaumia heidän kanssaan vaan psykologin, koska siten saan siitä kaikkein eniten hyötyä itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden kerran ruikuttaminen on ihan ok, mutta jos ruikuttaminen on pääsääntöistä, eikä johda mihinkään konkreettiseen ongelman korjaukseen, on se täysin turhaa ajanhukkaa.
Niin että kun sairastut syöpään tai lapsi kuolee tai tulee ero, niin yhden kerran saa sanoa että on vähän paha mieli?
Saa sanoa vaikka lukuisia kertoja, itse asiassa pitääkin sanoa - mutta terapeutille, ei ystävälle. Ammattilaisten tehtävä on kuunnella ja käsitellä murheita, varsinkin silloin kun kys. murheet ovat raskaita ja vakavia.
Ystävistä taas kannattaisi hakea elämään iloa ja voimaa, tai vaikka beigejä kokemuksia keskelle mustaa jos muu ei onnistu. Eikä tuo tarkoita sitä että esitetään iloista jatkuvasti, itselläni on mm. masennus ja rankkoja muistoja (välillä olen jopa itsetuhoinen), mutta vaikka ystäväni tietävätkin diagnooseistani niin yleensä keskustelut käsittelevät yhteisiä intohimoja kuten vaikka musiikkia tai kasvitieteitä. Tärkeintä on, etteivät ystäväni tuomitse ja ymmärtävät, jos haluan vaikka perua tapaamisen ja lähteä kotiin takauman vuoksi. En kuitenkaan käsittele näitä rajuja takaumia heidän kanssaan vaan psykologin, koska siten saan siitä kaikkein eniten hyötyä itsekin.
Olen periaatteessa samaa mieltä sun kanssa, sillä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään valmiuksia käsitellä toisten traumoja. Kuitenkin mielestäni on tosi järkyttävää, että nyky-yhteiskunnassa ei voi hakea lähipiiriltä tukea rankkoihin kokemuksiin vaan sekin asia on ulkoistettu. Terapiassa käynti on kuitenkin edelleen etuoikeus, joihin kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia päästä, mutta traumat ovat monella siitä huolimattakin olemassa. Ideaalissa tilanteessa kaikilla olisi sellainen tunneälykkyys, että läheisiä voisi tukea uupumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden kerran ruikuttaminen on ihan ok, mutta jos ruikuttaminen on pääsääntöistä, eikä johda mihinkään konkreettiseen ongelman korjaukseen, on se täysin turhaa ajanhukkaa.
Niin että kun sairastut syöpään tai lapsi kuolee tai tulee ero, niin yhden kerran saa sanoa että on vähän paha mieli?
Saa sanoa vaikka lukuisia kertoja, itse asiassa pitääkin sanoa - mutta terapeutille, ei ystävälle. Ammattilaisten tehtävä on kuunnella ja käsitellä murheita, varsinkin silloin kun kys. murheet ovat raskaita ja vakavia.
Ystävistä taas kannattaisi hakea elämään iloa ja voimaa, tai vaikka beigejä kokemuksia keskelle mustaa jos muu ei onnistu. Eikä tuo tarkoita sitä että esitetään iloista jatkuvasti, itselläni on mm. masennus ja rankkoja muistoja (välillä olen jopa itsetuhoinen), mutta vaikka ystäväni tietävätkin diagnooseistani niin yleensä keskustelut käsittelevät yhteisiä intohimoja kuten vaikka musiikkia tai kasvitieteitä. Tärkeintä on, etteivät ystäväni tuomitse ja ymmärtävät, jos haluan vaikka perua tapaamisen ja lähteä kotiin takauman vuoksi. En kuitenkaan käsittele näitä rajuja takaumia heidän kanssaan vaan psykologin, koska siten saan siitä kaikkein eniten hyötyä itsekin.
Olen periaatteessa samaa mieltä sun kanssa, sillä suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään valmiuksia käsitellä toisten traumoja. Kuitenkin mielestäni on tosi järkyttävää, että nyky-yhteiskunnassa ei voi hakea lähipiiriltä tukea rankkoihin kokemuksiin vaan sekin asia on ulkoistettu. Terapiassa käynti on kuitenkin edelleen etuoikeus, joihin kaikilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia päästä, mutta traumat ovat monella siitä huolimattakin olemassa. Ideaalissa tilanteessa kaikilla olisi sellainen tunneälykkyys, että läheisiä voisi tukea uupumatta.
En usko että kyse on tunneälykkyydestä, vaan tunneälykkäät ihmiset voivat uupua siinä missä muutkin. Terapia ei minusta ole myöskään ulkoistamista, vaan pikemminkin yritys kaivautua syvemmälle ongelmiin tieteellisten menetelmien avulla.
On kyllä totta että kaikilla ei tuota mahdollisuutta ole, ja oma ihanteeni olisikin kriisipalvelujen parempi saatavuus. Jos kuuntelijalla ei tarvitse olla koulutusta niin terapialle on kuitenkin myös vaihtoehtoja, kuten käynnit psykiatrisen sairaanhoitajan/diakonin/vapaaehtoisen kriisityöntekijän luona. Tai vaikka vertaistukiryhmät(!), etenkin tuosta jälkimmäisestä voi olla paljon apua jos kaipaa ymmärrystä siitä, millaista saman ongelman kanssa eläminen oikeasti on.
Jos toiselle haluaa kertoa huolista (negatiivisia asioita siis) ja se on kuulemma valittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi haluaisin kuulla ongelmistasi? Mitenkä se ongelma häviää, kun saat minunkin mieleni huonoksi?
Mitä varten olet olevinasi ystävä? Mihin tarvitsen sinua?
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset eivät vain halua kuulla ystävien huolista mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syöpäsairaana olen huomannut että minun pitäisi olla aina positiivinen. Sillä kuulemma se syöpä voitetaan. Ja p....k marjat.
Syöpäni on tappavin syöpä mitä voi olla ja tottakai se kuolema mikä on edessä ahdistaa joskus, kaikki eivät halua puhua siitä..
Sama täällä. En enää halua olla tekemisissä ihmisten kanssa, koska he eivät kestä sairastumistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole aito ystävä,vaan hyvän päivän tuttu,kuten ennenvanhaan tuollaista tekopirteistä todettiin. Laita kiertoon tuollainen tekohymyilijä ja etsi aitoja ihmisiä.
Ystävä saa kuormittaa minua, mutta minun pitää olla hiljaa ongelmistani, niinkö? Mitäs olen nynny?
On paljon ihmisiä, jotka eivät kykene puhumaan surusta, sairaudesta yms. Pakenemista.
Joko ap tai joku muu ystävistä on kipannut ihan huolella ongelmiaan muiden niskaan jatkuvalla syötöllä. Ihmisillä itsellään voi olla ihan omiakin ongelmia riittämiin, siinä ei jaksa olla toisen likasankona.
Ap voi mennä terapiaan aukomaan solmujaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhden kerran ruikuttaminen on ihan ok, mutta jos ruikuttaminen on pääsääntöistä, eikä johda mihinkään konkreettiseen ongelman korjaukseen, on se täysin turhaa ajanhukkaa.
Niin että kun sairastut syöpään tai lapsi kuolee tai tulee ero, niin yhden kerran saa sanoa että on vähän paha mieli?
Joo, jotkut pitävät turhana vinkumisena sitä, jos esimerkiksi kuolema tai ero aiheuttaa sen, että haluaisi useamman kerran purkaa mieltään. Vaikka ei jatkuvasti puhuisi asiasta. Kyllä se siitä!/Ajattele positiivisesti! -asenne on aika yleinen.
Alue: Aihe vapaa
Ei kuulosta ystävältä ollenkaan. Kaverien kanssa jutellessa tuntikaupalla, välillä puheenaiheet väkisinkin vaihtuu vakavampaan tai synkempään. Pelkkä hymyily ja positiivisista asioista puhuminen on typerää teeskentelyä, jotakuinkin yhtä teennäistä ja rasittavaa kuin jatkuva kaikesta mariseminen.