Lue keskustelun säännöt.
Lapsen hankkiminen, kun ajatus raskaudesta inhottaa?
25.05.2020 |
Oli vähän vaikea tiivistää ongelmaani otsikkoon. Toivon että täältä löytyisi edes joku, jolla olisi kokemusta perheen perustamisesta tilanteessa, jossa ajatuskin raskaudesta / synnytyksestä inhottaa. Minulla on juuri näin, ja olen lykännyt lasten hankintaa sen takia. Vuosien mietintöjen jälkeen olemme kuitenkin miehen kanssa todenneet, että kyllä me haluaisimme lapsen.
Minua ei häiritse ajatuksen tasolla mikään synnytyksen jälkeen, mutta sitä ennen kaikki. En oikein osaa selittää asiaa, mutta kaikki ruumiin toimintaan liittyvä vaivaa minua ehkä muutenkin hiukan normaalia enemmän, ja ajatuskin muuttuvasta kehosta tuntuu pahalta, saati kun kyseiset muutokset ovat melko hyvin koko maailman nähtävillä. Vihaan ja inhoan lääkärissä käymistä ja toimenpiteitä, sairaaloita suorastaan pelkään. Synnytys on jotain mihin en yksinkertaisesti usko pystyväni. Uskon kivun olevan minulle liikaa (menen herkästi kivusta paniikkiin), ja ajatuskin niin haavoittuvaisena olemisesta vieraiden armoilla tuntuu kaamealta. Sektio tuntuu ajatuksen tasolla aavistuksen helpommalta (kontrolloidummalta?), mutta ei missään nimessä hyvältä sekään.
Saan varmasti miljoona alapeukkua tämän kirjoituksen takia, koska olen näin "heikko" enkä usko pystyväni mitä luonnollisimpaan asiaan, mutta kirjoitan tämän siitä huolimatta, sillä koen olevani aika lailla umpikujassa asian kanssa. Toivon kovasti, että tämän tekstin näkisi edes joku, joka on tuntenut jotain samanlaista, ja ehkä silti hankkinut lapsen. Haluaisin todella kovasti kuulla, miten kaikki meni, ja olisin kovin kiitollinen kaikista kommenteista! En nimittäin tunne ketään, kenelle raskaus ei olisi ollut maailman ihanin ja luonnollisin asia. Tunnen itseni vähän surkeaksi pelkojeni vuoksi, mutta yritän pitää itsetuntoani yllä muistamalla, että jokainen meistä pelkää jotain. Minulle se asia valitettavasti on raskaus, synnytys ja lääkärit.
Kommentit (63)
Näin koulussa aikanaan ällöttävän synnytysvideon. Teininä näin uimalassa viimeisillään olevan naisen. Napa törrötti, sininen napanuora kuulsi irvokkaasti pingottuneen vatsanahan läpi, tissit oli turvonneet, se vaappui hitaasti kuin ankka, ilme oli kuin lehmällä.
Hoitopaikassa vetäydyin kauas kun karjuvan vauvan vaippaa vaihdettiin.
Tuskin yllättää etten halunnut lapsia.
Ajatuskin synnytyksestä, imettämisestä ja vauvan kanssa läträämisestä inhotti. En tykännyt pikkulapsistakaan. Joku 8-vuotias olisi ehkä ollut siedettävä. Mutta en halunnut että 10 vuotta menee pilalle. Enemmänkin.
Joten ei lapsia.
En vieläkään ymmärrä että lapsi tai teini näkee äitiyden houkuttelevana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Synnyttäminen alateitsekö on sitten jotenkin helppoa? Jos sektiosta ei saa puhua, että se on helppoa. Alatie synnytyksessä olet jalat levällään, alapää kaikkien nähtävinä (ja sörkittävä), tulee pissaa ja kakkaa joka reiästä. Haisee jäätävältä. Joku niitä tulee susta pyyhkiin. Joka ponnistuksella nänneistä tulee maitoa ja oot niin kauheissa kivuissa, ettei sua oikeestaan edes kiinnosta. Siis ihan eläimellistä! Tuntuu, että per*e repee ja niinhän siellä alhaalla paikat repeekin. Joku kätiöistä painaa sua mahaa, lähes mahaa painollaan sun mahan päällä, joku tunkee sormia sun p*lluun ja venyttää häpyhuulia, kaks pitää sun jaloista kii ja venyttää sivuille.
Aika kaukana omasta synnytyksestä tuo. Ei tullut pissaa tai kakkaa. Mikään ei haissut. Ei tullut maitoa joka ponnistuksella. En tiedä minkälainen haisuli sinä sitten olit. Kukaan ei repinyt mihinkään päin, eikä kätilö maannut mahan päällä. Epiduraalin ansiosta viimeiset 6tuntia olivat pelkkää odottelua ja ponnistusvaihe n.20min meni nopeasti.
Niin kuin ap olet huomannut, niin täällä kaikkien omat kokemukset ovat hyvin erilaisia. En missään nimessä kehottaisi automaattisesti valitsemaan sektiota, vaan mieti kumpi sinun kohdalla on parempi. Kivut ennen vai jälkeen. Kummassakin on myös se vaihtoehto, ettei satu paljoa oikein missään välissä.
Niin kuin täällä on moni sanonut, niin raskausaika kannattaa antaa mennä omalla painollaan päivä kerrallaan. Vatsa alkaa kasvamaan vasta puolen välin paikkeilla ja oikeasti iso maha sinulla kerkeää olla vain muutaman kuukauden. Hyvin väliaikaista siis.:)
Elin raskautta päivä kerrallaan, en ajatellut sitä valtavaa mahaa ja synnyttämistä.
Ajattelin vain nykyhetkeä ja jotenkin se alkoikin tuntua luonnolliselta, että siitä viinirypäleen kokoisesta sikiöstä tuleekin kiiwin kokoinen ja sitten ison omenan kokoinen jne.
Puhuin neuvolassa peloistani ja samoin myös ystävilleni. Harkitsin psykologilla käyntiä ja olisin sinne mennyt ellei kauhuni olisi laantunut itsekseen.
Ja jos se lohduttaa niin raskaus kestää 9 kk ja synnyttäminen pari päivää ellei jopa kaikki ole hetkessä ohi. Äitiys kestää vuosikymmeniä.