Lapsuutesi kamalin/surullisin kokemus?

Koirani oli ainut ystäväni lapsuus- ja teiniaikanani. Kun koira täytti 9v ja olisi tarvinnut tiettyä, kallista leikkausta, minun olisi pitänyt maksaa se. Olin silloin itse juuri täyttänyt 16v. Annoin kaikki rippilahjaksi saadut rahat ja myin saamani korut, mutta rahat eivät riittäneet leikkaukseen. Isäpuoli käski minun hakea työpaikkaa naapurin sikalasta. Minulla ei ollut kokemusta joten en saanut paikkaa. Poljin kyyneleet silmissä kotiin, että miten selitän isäpuolelle etten saanut työtä.  Isäpuoli sanoi, että jos et tuon kovemmin yrittänyt niin ei hänkään ala oikkujeni mukaan elämään ja ampui koirani silmieni edessä.

Kun löysin äidin istumasta suljetun oven takana vessanpöntöllä toisessa kädessään köysi ja toisessa keittiöveitsi ja sanomassa lohduttomasti itkien "mietin kummalla tappaisin itseni".  

Vierailija kirjoitti:

Koirani oli ainut ystäväni lapsuus- ja teiniaikanani. Kun koira täytti 9v ja olisi tarvinnut tiettyä, kallista leikkausta, minun olisi pitänyt maksaa se. Olin silloin itse juuri täyttänyt 16v. Annoin kaikki rippilahjaksi saadut rahat ja myin saamani korut, mutta rahat eivät riittäneet leikkaukseen. Isäpuoli käski minun hakea työpaikkaa naapurin sikalasta. Minulla ei ollut kokemusta joten en saanut paikkaa. Poljin kyyneleet silmissä kotiin, että miten selitän isäpuolelle etten saanut työtä.  Isäpuoli sanoi, että jos et tuon kovemmin yrittänyt niin ei hänkään ala oikkujeni mukaan elämään ja ampui koirani silmieni edessä.

:(

Se kun näin isäni kuristavan äitiä riidan päätteeksi. Ei alkoholilla osuutta asiaan. Olin n. 10 vuotias. Me kaikki kolme lasta olimme samassa tilassa. Asiasta ei ole koskaan sen jälkeen puhuttu.

Olen nähnyt tuon tilanten silmieni edessä tapahtuman jälkeen tuhansia kertoja.

Se saattaa muistua mieleen esim. jos takin kaulus puristaa, tv:stä tulee jokin vastaava kohtaus.

Myös myös sen kun isä läimäisi äitiä kasvoihin autossa, kun oltiin matkalla kyläilemään. Syvä hiljaisuus laskeutui autoon sen jälkeen. Ihmettelen tänä päivänä miten äiti pystyi olemaan kylässä ns. normaalisti kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yleisesti surullista ja lamauttavaa oli isän riidanhaluinen käytös kännissä ja selvinpäin.

Pieni veljeni hukkui talomme takana olevaan lampeen ja tästä syytettiin minua ja syytetään yhä tänäkin päivänä. Perinnönjaosta jäin suosiolla ulkopuolelle, olinhan "lapsentap paja" Veli oli 3-vuotias, minä 6v.

Olimme nuijapäitä katsomassa ja veli halusi sellaisen käteensä. Kielsin häntä menemästä syvemmälle, mutta hän ei huomannut että liejupohja alkoi upottaa ja veti veljen mennessään. Yritin kaikin voimin kepin ja takkini avulla kiskoa häntä ylös, mutten onnistunut. Kaikki neljä sisarustani ja äitini vihaavat minua tästä syystä. Tuosta päivästä lähtien en saanut syntymäpäivä- enkä joululahjoja. Minut potkittiin kotoa pois 13-vuotiaana erääseen toiseen maalaistaloon piiaksi.

Olen kohta kuusikymppinen ja ollut koko ikäni masentunut, ja veljen kuolema kummittelee mielessä lähes joka yö, edelleen.

Tämä nyt ei ole mitään noihin muihin verrattuna mutta se kun sain kaverin isältä vitsaa paljaille pakaroille kun olin ottanut kaakaota (en tiennyt ettei saanut) Ei niinkään se kipu vaan se nöyryytys, olin kuitenkin "jo" 9-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Koirani oli ainut ystäväni lapsuus- ja teiniaikanani. Kun koira täytti 9v ja olisi tarvinnut tiettyä, kallista leikkausta, minun olisi pitänyt maksaa se. Olin silloin itse juuri täyttänyt 16v. Annoin kaikki rippilahjaksi saadut rahat ja myin saamani korut, mutta rahat eivät riittäneet leikkaukseen. Isäpuoli käski minun hakea työpaikkaa naapurin sikalasta. Minulla ei ollut kokemusta joten en saanut paikkaa. Poljin kyyneleet silmissä kotiin, että miten selitän isäpuolelle etten saanut työtä.  Isäpuoli sanoi, että jos et tuon kovemmin yrittänyt niin ei hänkään ala oikkujeni mukaan elämään ja ampui koirani silmieni edessä.

Ihan helvetin järkyttävää. Oon niin pahoillanu puolestasi, että oot tuon joutunut kokemaan :(

Kyllä on sairaita tapahtumia ja ihmisiä teillä ollut. Lapset ovat syyttömiä! Aikuiset kipeitä.

Vierailija kirjoitti:

Koirani oli ainut ystäväni lapsuus- ja teiniaikanani. Kun koira täytti 9v ja olisi tarvinnut tiettyä, kallista leikkausta, minun olisi pitänyt maksaa se. Olin silloin itse juuri täyttänyt 16v. Annoin kaikki rippilahjaksi saadut rahat ja myin saamani korut, mutta rahat eivät riittäneet leikkaukseen. Isäpuoli käski minun hakea työpaikkaa naapurin sikalasta. Minulla ei ollut kokemusta joten en saanut paikkaa. Poljin kyyneleet silmissä kotiin, että miten selitän isäpuolelle etten saanut työtä.  Isäpuoli sanoi, että jos et tuon kovemmin yrittänyt niin ei hänkään ala oikkujeni mukaan elämään ja ampui koirani silmieni edessä.

Kamalaa ja olen pahoillani puolestasi. Menetin rakkaan koirani vähän aikaa sitten ( kuoli kotona rauhallisesti) ja aloin melkein itkeä viestiä lukiessa. Koirani oli myös minulle ainoa ystävä nuoruudesta aina aikuisuuden puolelle asti.

Vierailija kirjoitti:

Pieni veljeni hukkui talomme takana olevaan lampeen ja tästä syytettiin minua ja syytetään yhä tänäkin päivänä. Perinnönjaosta jäin suosiolla ulkopuolelle, olinhan "lapsentap paja" Veli oli 3-vuotias, minä 6v.

Olimme nuijapäitä katsomassa ja veli halusi sellaisen käteensä. Kielsin häntä menemästä syvemmälle, mutta hän ei huomannut että liejupohja alkoi upottaa ja veti veljen mennessään. Yritin kaikin voimin kepin ja takkini avulla kiskoa häntä ylös, mutten onnistunut. Kaikki neljä sisarustani ja äitini vihaavat minua tästä syystä. Tuosta päivästä lähtien en saanut syntymäpäivä- enkä joululahjoja. Minut potkittiin kotoa pois 13-vuotiaana erääseen toiseen maalaistaloon piiaksi.

Olen kohta kuusikymppinen ja ollut koko ikäni masentunut, ja veljen kuolema kummittelee mielessä lähes joka yö, edelleen.

Sanotaan, ettei anneta suurempaa taakkkaa, kuin mitä jaksaa kantaa. Minä epäilen, ettei se aina pidä paikkaansa. Olet syytön. Ihmetyttää, miten olet selvinnyt tähän päivään asti. Aivan järkyttävää.

Isälläni oli navetta täynnä hirttoköysiä katosta roikkuen kun meinasi tappaa itsensä. Sitten äitini antoi minulle niin paljon lääkkeitä että meinasin kuolla. Onhan noita monenlaisia muistoja.

Kamalia ja traumatisoivia asioita olette joutuneet kokemaan. Pienet, hauraat ja aikuisten mielenterveysongelmiin täysin syyttömät lapset. Toivon, että tänä päivänä osattaisiin hakea herkemmin apua mt- ja päihdeongelmiin eikä purettaisi omaa pahaa oloa yhteiskunnan kaikista heikoimpiin ja viattomimpiin; lapsiin. :(

Vierailija kirjoitti:

Pieni veljeni hukkui talomme takana olevaan lampeen ja tästä syytettiin minua ja syytetään yhä tänäkin päivänä. Perinnönjaosta jäin suosiolla ulkopuolelle, olinhan "lapsentap paja" Veli oli 3-vuotias, minä 6v.

Olimme nuijapäitä katsomassa ja veli halusi sellaisen käteensä. Kielsin häntä menemästä syvemmälle, mutta hän ei huomannut että liejupohja alkoi upottaa ja veti veljen mennessään. Yritin kaikin voimin kepin ja takkini avulla kiskoa häntä ylös, mutten onnistunut. Kaikki neljä sisarustani ja äitini vihaavat minua tästä syystä. Tuosta päivästä lähtien en saanut syntymäpäivä- enkä joululahjoja. Minut potkittiin kotoa pois 13-vuotiaana erääseen toiseen maalaistaloon piiaksi.

Olen kohta kuusikymppinen ja ollut koko ikäni masentunut, ja veljen kuolema kummittelee mielessä lähes joka yö, edelleen.

Nousi ihan kyynel silmään kun ajattelin sinua, pientä kuusivuotiasta. Olet kokenut hirveää vääryyttä.

Veljellesi kauniita unia ja sinulle hirveästi halauksia ja lämpimiä ajatuksia.

Vierailija kirjoitti:

Pieni veljeni hukkui talomme takana olevaan lampeen ja tästä syytettiin minua ja syytetään yhä tänäkin päivänä. Perinnönjaosta jäin suosiolla ulkopuolelle, olinhan "lapsentap paja" Veli oli 3-vuotias, minä 6v.

Olimme nuijapäitä katsomassa ja veli halusi sellaisen käteensä. Kielsin häntä menemlästä syvemmälle, mutta hän ei huomannut että liejupohja alkoi upottaa ja veti veljen mennessään. Yritin kaikin voimin kepin ja takkini avulla kiskoa häntä ylös, mutten onnistunut. Kaikki neljä sisarustani ja äitini vihaavat minua tästä syystä. Tuosta päivästä lähtien en saanut syntymäpäivä- enkä joululahjoja. Minut potkittiin kotoa pois 13-vuotiaana erääseen toiseen maalaistaloon piiaksi.

Olen kohta kuusikymppinen ja ollut koko ikäni masentunut, ja veljen kuolema kummittelee mielessä lähes joka yö, edelleen.

Voi ei, todella surullista😥 veljen kuolema on ollut sinulle jo tarpeeksi kamala asia ja sitten vielä aiheettomat syytökset. Oletko saanut mitään apua esim. terapiaa? Ei ole ihan tervettä myöskään että pientä lasta syytetään tuosta, se on vanhempien tehtävä valvoa eikä toisen itsekin melkein yhtä pienen. Paljon voimia sinulle 💙 toivottavasti olet saanut elämääsi myös arvostavia ja tukevina ihmissuhteita.

Hui

Onpa Moni kokenut kovia. Minulle vaikein kokemus oli Ken muutettiin Espoiseen ja joiduin uuteen kouluun kahdeksannella luokalla. Tulin koulukiusatksi. Vanhempani riitelivat ja joivat paljon. Jispa olisin kestanyt kiusaamisen paremmin jos minulla olisi ollut patemmat kotiolot. Onneksi olin siina koulussa vain 2 vuotta ja lukiossa oli aivan eri meininki

Muutto kauas toiseen kaupunkiin. Kaverit jäi, leikkiminen loppui, koulukiusaaminen alkoi, mihinkään kuulumattomuuden tunne... Kyllä, olen katkera. Vanhemmat tahtoivat vaihtaa työpaikkoja. Kaikki jäi taakse, edes sukulaisia ei asunut lähellä.

Isä tappoi kissani. Se oli käynyt merkkaamassa vanhempien sängynjalkaan, leikkaamaton kun oli eivätkä vanhemmat tajunneet että leikkaus olisi todennäköisesti saanut epätoivotun käytöksen loppumaan. Isä haki ladosta kiväärin ja ampui kissaa otsaan. Sanoi vielä saatesanoikseen "kyllä tuo kolli joutaa hel vettiin"

Olin 7-vuotias.

Itselläni ei varsinaisesti ole yhtä tiettyä kamalinta kokemusta/tapahtumaa lapsuudesta, mutta se kodin kylmä ja puhumaton ilmapiiri jossa oppi olemaan mahdollisimman näkymätön ja kiltti. Se tunne kun kukaan ei edes huomaa, kun tulet koulusta kotiin, ei kysy mitään, ei ota edes katsekontaktia. Tulee olo kuin ei olisi edes olemassa, ei ole tilaa ilolle tai surulle. Vain tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Aikalailla oman itsensä varassa on saanut kasvaa, oppinut kyllä pärjäämään itsenäisesti, mutta tunteiden käsittely on ollut vaikeaa. Kaikki tuo on jättänyt jäljet joita nyt aikuisena yrittää häivyttää. On joutunut hakemaan oikeutusta omalle olemassaololle jne. Toivon kaikille lapsuudessa traumatisoituneille ja kaltoinkohdelluille voimia päästä/päästää irti ja valoisampaa tulevaisuutta, se on mahdollista :)

Kamalin kokemukseni oli kun äitini iski vierusluokkalaisen pojan joka oli minua vuoden nuorempi. Sain tästä henkiset traumat ja riparilta tultuani olin menettänyt huoneeni. Jouduin asumaan olohuoneessa ahtaalla kaikkien tavaroideni keskellä. Kukaan koulussa ei uskonut minua kun pyysin apua asiaan ties keneltä. Minua nimitettiin valehtelijaksi. Äitini vehtaili tämän pojan kanssa monet vuodet ja tuli myös raskaaksi tälle. Menetin luottohenkilöni tässä. Menetin oman suojani ja turvani. Minun äitini.

Itsekin traumatisoitunut kirjoitti:

Itselläni ei varsinaisesti ole yhtä tiettyä kamalinta kokemusta/tapahtumaa lapsuudesta, mutta se kodin kylmä ja puhumaton ilmapiiri jossa oppi olemaan mahdollisimman näkymätön ja kiltti. Se tunne kun kukaan ei edes huomaa, kun tulet koulusta kotiin, ei kysy mitään, ei ota edes katsekontaktia. Tulee olo kuin ei olisi edes olemassa, ei ole tilaa ilolle tai surulle. Vain tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Aikalailla oman itsensä varassa on saanut kasvaa, oppinut kyllä pärjäämään itsenäisesti, mutta tunteiden käsittely on ollut vaikeaa. Kaikki tuo on jättänyt jäljet joita nyt aikuisena yrittää häivyttää. On joutunut hakemaan oikeutusta omalle olemassaololle jne. Toivon kaikille lapsuudessa traumatisoituneille ja kaltoinkohdelluille voimia päästä/päästää irti ja valoisampaa tulevaisuutta, se on mahdollista :)

Sama. Halit sulle. Sen lisäksi minua käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi. Terapiassa olen käynyt, että saisin edes puhuttua auki kipeitä kokemuksia, vaikka ei niistä ikinä kokonaan irti pääse. Toivoa on.