Onko vauva-arki oikeasti niin rankkaa kuin puhutaan?

Vauva-arjen sitovuus on rankinta. Lisänä tähän tukiverkkojen vähäisyys. Isovanhemmat asuu yli 50 km:n päässä, ei saa ketään katsomaan lasta vaikka hiihtolenkin ajaksi, jos isä on muualla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, mitä tarkoitat, että yritin liikaa? Tämä oli vaan omaa pohdintaa. Olen aina ajatellut, että se on tosi rankkaa. Mutta en haluaisi jättää lapsia tekemättä sen takia, että pelottaa. Sitä vaan haluaisi aidosti tietää, että onko se rankkaa ja mikä siitä tekee niin rankkaa. Ap

Rupesit jauhamaan pullamössökansasta ja miten ennen pyöräytettiin 10 lasta. Nykyisin on ihan eri vaatimukset mitä ennen oli. Silloin riitti, että lapsi pidettiin hengissä. Vauvaa sai huudattaa, koska "keuhkot vahvistuvat". Ja jos nyt yrittäisi lasta hoitaa ja kasvattaa 70-luvun malliin, niin kaikki lapset olisi otettu huostaan.

Silti me 70-luvulla syntyneet olemme kasvaneet aivan normaaleiksi ja terveiksi. Jopa terveemmiksi kuin tämän päivän nuoriso jos vertaa vaikkapa erilaisten diagnoosien ja syrjäytymisen määriä.

Joku voisi sanoa, että lasten hoito- ja kasvatussuosituksia on kiristetty aivan liikaa ja lastensuojelulla on aivan liian isot resurssit, kun tavallisten perheidenkin lapsia otetaan huostaan. Pelkästään viimeisten 10 vuoden aikana huostaanottojen määrä on ilmeisesti tuplaantunut...

Up

Kuitenkin usein käy niin, että jos on hankkinut vaikka reilu parikymppisenä kaksi lasta, niin sitten nelikymppisenä tulee uudelleen vauvakuume ja hankitaan taas pari lasta. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että vauva-aika on ihanaa.

Kristiina xx kirjoitti:

Kuitenkin usein käy niin, että jos on hankkinut vaikka reilu parikymppisenä kaksi lasta, niin sitten nelikymppisenä tulee uudelleen vauvakuume ja hankitaan taas pari lasta. Nämä ihmiset varmaan ajattelevat, että vauva-aika on ihanaa.

Ihmetellä täytyy, miten joku jaksaa!

Rankkaa ja rankkaa, riippuu siitä miten sen ottaa.

Kun lasta alkaa suunnitella, pitää ottaa huomioon se että maailmaan tuleva uusi ihmisenalku on täysin avuton ja riippuvainen hoivaajastaan. Sitä ei voi pistää sivuun kun nyt ei huvita ja pitää päästä plaraamaan puhelinta ja tekis mieli kavereitten kanssa kaljalle jne.

Jos lasta ei hoivata ja huolehdita, se kuolee. 

Lapsi on alusta asti yksilö. Toinen on vaativampi ja toinen tyytyy vähempään. Joka tapauksessa ainakin ensimmäisten elinkuukausien ajan joutuu tienkimään niistä omista haluistaan ja kivastaan, siitä ei pääse mihinkään.  Jos siihen ei ole valmis, ei pidä haaveilla vanhemmaksi.

Itselläni ensimmäinen, poika, oli hyvin rauhallinen. Voi sanoa että pääsin "helpolla" siinä mielessä että hän nukkui kun pantiin nukkumaan, hereillä ollessaan oli hyväntuulinen ja hymyilevä.

Tyttö sitten olikin luku erikseen. Heti alusta alkaen sellainen tärpästikkeli että alta pois. Heti huomasi että tästä tulee oman tiensä kulkija, ei kenenkään määräiltävissä. Hereilläolo aikana vaati paljon huomiota. Ei tyytynyt rapistelemaan värikkäitä papereita vaan oli mahdottoman utelias ympäristöstään ja vaati virikkeitä.  Kyllä siinä piti laittaa oma mukavuus sivuun, lapsi etusijalle.

Omalla äidilläni oli meitä pentuja seitsemän kappaletta. Enpä ole kuullut että kukaan olisi ollut "vaikea" tai "haastava", omanlaisensa kylläkin.  Ja kaikista meistä kasvoi täyspäisiä elämässä hyvin pärjääviä aikuisia.

Mitä sitten siihen isän osallistumiseen tulee, kyllä oman vastuunsa tunteva mies kantaa oman osansa lapsiarjesta. Jos lusmun on ottanut, ei lusmu siitä muuksi muutu kun lapsi on talossa. Paitsi pahemmaksi lusmuksi. 

On se

Kun seisoo myrskyssä niin sitä yrittää vaan selviytyä eikä välttämättä mieti miten rankkaa on.

Onhan se omalla tavallaan rankkaa, riippuu kuinka paljon itsestään antaa. Ja toki, jos ei anna itsestään paljon niin se on luultavasti lapselta pois. Plus toiselle joku asia ei ole ongelma kun taas toiselle on.

Kuitenkin se vauvavuosi menee nopeasti, ei se todellakaan ole se vaikein asia lapsen kanssa. Vaan se elämän mittainen kasvatustyö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, mitä tarkoitat, että yritin liikaa? Tämä oli vaan omaa pohdintaa. Olen aina ajatellut, että se on tosi rankkaa. Mutta en haluaisi jättää lapsia tekemättä sen takia, että pelottaa. Sitä vaan haluaisi aidosti tietää, että onko se rankkaa ja mikä siitä tekee niin rankkaa. Ap

Rupesit jauhamaan pullamössökansasta ja miten ennen pyöräytettiin 10 lasta. Nykyisin on ihan eri vaatimukset mitä ennen oli. Silloin riitti, että lapsi pidettiin hengissä. Vauvaa sai huudattaa, koska "keuhkot vahvistuvat". Ja jos nyt yrittäisi lasta hoitaa ja kasvattaa 70-luvun malliin, niin kaikki lapset olisi otettu huostaan.

Silti me 70-luvulla syntyneet olemme kasvaneet aivan normaaleiksi ja terveiksi. Jopa terveemmiksi kuin tämän päivän nuoriso jos vertaa vaikkapa erilaisten diagnoosien ja syrjäytymisen määriä.

Joku voisi sanoa, että lasten hoito- ja kasvatussuosituksia on kiristetty aivan liikaa ja lastensuojelulla on aivan liian isot resurssit, kun tavallisten perheidenkin lapsia otetaan huostaan. Pelkästään viimeisten 10 vuoden aikana huostaanottojen määrä on ilmeisesti tuplaantunut...

Mutta sitten taas 70-luvulla syntyneiden lapset puolestaan ovat ihan häiriintyneitä

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut kaksi ns. helppoa vauvaa, mutta heilläkin oli huonot hetkensä. Oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Rankin asia vauvavuosissa oli anoppi, joka ei varsinkaan esikoisen kanssa malttanut pysyä ollenkaan pois.

Itse olisin ollut onnellinen jos isovanhemmat olisivat olleet kiinnostuneita lapsen lapsestaan.

Mielestäni rankempaa on töissä käyminen jos työpaikka aiheuttaa ahdistusta.

Minun mielestä koulussa ja töissä käynti oli sata kertaa rankempaa kuin vauva-arki. Ja oli paha koliikki ja refluksi, mutta niihin löytyi apu.

Riippuu varmaan mm. siitä, miten yhteistyö tai työnjako puolison kanssa sujuu. Ja onko vaativa vai tyytyväinen vauva.

Minusta taaperoaika ei sitten ollut vauvavuotta helpompi. Ainutlaatuista ja upeaa aikaa molemmat muuten kyllä!

Voi se olla. Itselläni vaativa vauva joka itki kaikkialla muualla kuin sylissä eikä nukkunut ollenkaan päivisin, suihkutissit, luunmurtuma synnytyksestä, synnytyksen jälkeinen masennus ja mies, joka ei osallistunut. En ole eläissäni ollut niin väsynyt.

Ei se vauva-arki tai arki lasten kanssa ole rankkaa, jos voisi keskittyä vain siihen.

Todellisuudessa, jos on useampi pieni ja yrittää käydä töissä etenkin nyt viime vuosien korona-aikana, kun jokaisesta nenän vuotamisesta joutui jäämään itse töistä pois lapsia kotiin hoitamaan, niin se oli rankkaa. Ei edelleenkään se lasten hoitaminen, vaan että ei sitä jatkuvaa töistä poisoloa siellä työpaikalla hyvällä katsottu.

Nyt katson, että miten jatkossa. Helpottaisiko vihdoin tämä tilanne ja lapset saisi olla päiväkodissa edes välillä ja itse töissä. Meillä tosiaan on kolme alle kouluikäistä nyt.

Riippuu ihmisestä mitä siltä odottaa ja miten sen kokee. Musta oli aivan ihanaa. Kolme lasta ja vauva-ajat olin vaan tavattoman kiitollinen heistä. Otin vain kaiken sellaisena kuin se oli. Tiesin, että vauvoja kuuluu sitten hoitaa ja lapset olivat ykkösprioriteetti, joten silloin kun piti hoitaa jotain, hoidin. Tosi yksinkertaista. Sit jossain kohtaa puuhastelin jotain omiakin juttuja, mutta pidin tärkeimpänä, että lapset sain hoidettua kunnialla ja jonkun verran sain nautittuakin siitä ajasta ja päivistä kotona. Aika hyviä nukkumaan kaikki vaikka jotain imetysongelmiakin oli, toisen lapsen kohdalla paha rintatulehdus ja se oli sentään aika tuskallista, kestoltaan hirvittävämpi kuin synnyttäminen. Ei kuitenkaan mennyt mielenterveys ja koen saaneeni paljon. Hyvää. Ihmisiä on erilaisia, mutta keskimäärin nuoret kyllä tuppaa jaksamaan paremmin valvomista kun se aloituksessa otettiin esiin. Kypsyyttä tai resursseja tai kapasiteettia hoitaa muita asioita tai parisuhdetta tai olla aloillaan voi olla vähän vähemmän, mutta aika raakileita on oikeasti kaikki tuoreet vanhemmat. Vaikuttaa ainakin omassa kaveripiirissä olleen kuitenkin positiivinen muutos elämässä. Että sikäli ei ollut musta kyllä hirveän rankkaa, luin ja osallistuin yliopiston pääsykokeisiin ja pääsin sisään toisen vauvavuonna ja kolmannen kanssa otin rennosti vuoden kesken opintojen. Ekan kanssa tosiaan oltiin miehen kanssa molemmat kun mies opiskeli silloin, mä kotona, se oli aivan sairaan hienoa.

On

On se, mutta kyllä siitä myös selviää.

Eikä se mistään pullamössöytymisestä johdu, ennen vanhaan lapselle saatettiin imettää sormen päästä viinaa jotta nukkuisi paremmin ja äiti pisti lapset isoon saaviin istumaan (ja huutamaan) jotta pääsi lypsylle. Sanomattakin selvää, ettei tällaiset keinot ole tänä päivänä hyväksyttäviä. Ennen lasten tuli sopeutua arkeen, nykyään mennään vauvan tarpeet edellä ja nuo pirulaisethan osaavat olla vaativia. Lisäksi isommat lapset, piiat, isovanhemmat, naapurit yms. paimensivat pitkin kyliä juoksevia ipanoita, nykyään vanhempien tulee pitää kaikki lapset hyppysissään koko ajan, ja etenkin vauvassa ollaan koko ajan kiinni ja yksin. Siksi vanhemmuus koetaan nykyään niin raskaana.

Vierailija kirjoitti:

2, mitä tarkoitat, että yritin liikaa? Tämä oli vaan omaa pohdintaa. Olen aina ajatellut, että se on tosi rankkaa. Mutta en haluaisi jättää lapsia tekemättä sen takia, että pelottaa. Sitä vaan haluaisi aidosti tietää, että onko se rankkaa ja mikä siitä tekee niin rankkaa. Ap

Vanhemmuus kokonaisuudessaan on rankkaa. Todella huonolla tuurilla saat erityislapsen, johon olet sidottuna 24/7 pahimmillaan koko lapsen eliniän tai omasi.

Haluatko luopua nykyisestä elämäntyylistäsi vähintään 20 vuodeksi, on se, mitä sinun pitää kysyä itseltäsi ja vastata kyllä täydestä sydämestäsi ennen kuin harkitset lastenhankintaa. Se siinä rankinta on -elämä mullistuu täysin.

Sun täytyy varautua myös siihen, että parisuhteesi ei kestä edes sitä vauvavuotta, vaan kumppanisi löytää uuden ja jättää sinut selviämään yksin lapsen kanssa. Jaksaisitko siinä tilanteessa?

Jos yhtään epäilyttää, kannattaa käydä kaikki skenaariot läpi ja olla itselleen rehellinen ennen kuin toteaa "on sitä ennenkin pärjätty" ja pullauttaa sen lapsen, jota ei ehkä edes halua. Ennen on pärjätty, koska on ollut pakko. Ennen on myös ollut huomattavasti vapaampaa olla vanhempi. Lapset on vahtineet toisiaan, kun äiti on ollut lypsyllä ja isä metsätöissä, eikä naapurin Marjatta ole ollut heti luuri kuumana soittelemassa lasuun, että siellä ne on taas Virtasen lapset koko päivän olleet yksin kotona ilman ruokaa. Nykyään jos jätät 13-vuotiaan yksin kauppareissun ajaksi, joku tekee susta lasun.

Vierailija kirjoitti:

Vauva-arjen sitovuus on rankinta. Lisänä tähän tukiverkkojen vähäisyys. Isovanhemmat asuu yli 50 km:n päässä, ei saa ketään katsomaan lasta vaikka hiihtolenkin ajaksi, jos isä on muualla.

Just tämä oli tosi karmeaa, että ei päässyt vastasyntyneen kanssa hiihtämään ex-tempore keskellä päivää, vaan piti odottaa, että se oma miesmussukkapussukka tulee kotiin vahtimaan pikku öttiäistpöttiäistä. ;)

Onneksi töissä ollessa aina saattoi sanoa pomolle, että nyt lähden hiihtämään. Sitten vain lappu luukulle "suljettu hiihtolenkin takia".

Kotona jos mun mussukkapussukka oli poissa, niin soitin sinkkukaverille, että nyt seura kelpaa, äkkiä tänne, kun muuten joudun olemaan ihan koko illan yksin. Se tuli heti, kun sinkuilla on aina aikaa. Niin sitten ei tarvinnut pärjätä ihan yksin koko iltaa. Paitsi joskus se ei päässyt. Silloin olin monta tuntia yksin, otti koville.