Onko vauva-arki oikeasti niin rankkaa kuin puhutaan?

Välillä on rankkaa (lähinnä henkisesti) ja sitten taas välillä ei ole. Vähän niin kuin muillakin elämän eri osa-alueilla. Töissä käyminen tuntuu myös välillä rankalta ja välillä ei.

Pahempaa. Kukaan ei voi etukäteen kuvitella sitä väsymystä ja tunnetta kun tajuaa että on pallo jalassa lopunikää.

Minua hirvittää vähiä unia enemmän yhdistelmä vähät unet + huono fyysinen terveys. On aivan satuna missä kunnossa synnytyksen jälkeen on ja kuinka pitkään. Toivon todella, että mies ymmärtää kantaa vastuunsa, jos minä olen huonossa kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla olisi yksi kysymys joka on ehkä vähän off-topic mutta kun olen nähnyt jotakin tutkimusta missä on väitetty 3. lapsen olevan haastavinta, jopa haastavampaa kun 4 tai 5. Osaako joku selittää mistä tuommoinen tulos voisi johtua?

Meillä kolmas lapsi oli mies, joo rankin oli, mutta sen voi onneksi potkaista pois.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea aloitusta, mutta on. Se perään tulee vielä taaperoarki, pikkulapsiarki ja niin edelleen. Ja teinijutut. Lapsen saaminen on todella rankkaa. Siinä menettää koko oman elämänsä. Mitä enemmän on saavuttanut, sitä enemmän menettää. Jos jotain ei häiritse, ei ole ollut mitään menetettävää.

Tällainen nyt on taas ihan höpöhöpölöpinää. Jos sulla on jokseenkin järkevä parisuhde, ja jonkinlaisia turvaverkkoja, niin lasten saaminen on ihana asia. Mua aina ihmetyttää nämä jorinat siitä kuinka kamalaa on: jos ne lapset oikeasti toisi vain tuskaa ja kärsimystä, niin miksi lapsen menettäminen on lähtökohtaisesti elämän suurin tragedia kaikissa yhteiskunnissa, kaikilla mittareilla?

Mutta muuten ap:lle: vauva-aika voi olla varsin rentoa, jos ei itse ala ylisuorittamaan. Vauva viereen nukkumaan ja siinä imetys, eikä todellakaan mitään vaipanvaihtoja tai sängystä nousuja öisin, ellei ole ihan pakko. Silleen se nukkuminen yleensä kaikkein parhaiten onnistuu.

ja jos imettää, niin kannattaa miettiä omaa ruokavaliota. Kaikki mikä piristää sinua, piristää tuplasti myös vauvaa. Usein mammat vetää kahvia kaksin käsin, kun ovat niin väsyneitä, ja ihmettelevät miksi vauva kukkuu hereillä kaiken aikaan. Tai jotain kokista tms. jolla ihan sama vaikutus.

On rankkaa. Kun saa lapsen teini-iän yli kunnialla niin sitten saattaa helpottaa. Koko loppuelämän seurana huoli jo aikuisestakin lapsesta. Hänen murheensa ovat minunkin murheita.

Mietin tässä, että miten vauva-aikaa voisi jotenkin helpottaa. Ideoita?

Ei ole. Meilla ainakin oli todella helppoa.

Kun on oman osuutensa hoitava isä, ei se niin rankkaa yhden lapsen kanssa ole. Olettaen ettei ole koliikkia. Vauva nukkuu paljon varsinkin alussa päiväsaikaankin, jos pystyy itse nukkumaan päiväunet, se helpottaa öistä univelkaa. Lapset on erilaisia mutta nukkumisjärjestelyillä voi lieventää mahdollisia ongelmia (esimerkiksi varoo ettei vahingossa opeta vauvaa nukahtamaan maidolla tai aina syliin). Välttämällä uniassosiaatiot helpottaa myöhempää elämää huomattavasti.

Vielä vuoden ikäisenä nukkui 11h yöunet, siihen mennessä oltiin päästy yösyömisistä jo aikaa sitten eroon ja heräsi yleensä kerran yön aikana (aamuyöllä). Iltaisin oli omaa aikaa, kunhan huolehti että tekee kotityöt päivän aikana, omaa aikaa ei siihen kannata tuhlata. Kun vauvan oppii tuntemaan, oppii myös miten arki rullaa - toinen viihtyy enemmän itsekseen lattialla leikkimässä, toinen enemmän sylissä ja kantorepussa. Lapset haluavat osallistua kodin rutiineihin, pyykkäykseen ja tiskien laittoon.

Omaa vauva-arkea helpotti äpit - niistä näkee minkä ikäisenä vauvalla on mitäkin kehitysvaiheita. Kehitysvaiheiden aikana on hankalampaa kun tulee isoja taitoja jotka mullistaa vauvan maailmankuvan. Kun tietää miksi vauva on tavallista hankalampi, on helpompi suhtautua siihen (että kyseessä on vain vaihe, että se siis helpottuu ajallaan, että ei tee mitään väärin minkä vuoksi vauva reagoisi huonosti).

On rankkaa, tai ainakin itselleni oli, vaikka minulla oli lapsista ja vauvoista PALJON kokemusta ja koin olevani luontainen äiti. JA minulla oli mies, joka oli kotona lähes yhtä paljon kuin minä ja oli ihan hyvä isä jo vauva-aikana. Isovanhemmatkin olivat kohtuullisesti elämässä mukana.

Mutta toisaalta olen myös aina tarvinnut paljon omaa aikaa ja tilaa, minkä vuoksi pelkäsin jo etukäteen, että koen pikkulapsiajan hirvittävän sitovana. Ja niin se olikin sitovaa. En saanut ladata enää akkuja, en saanut nukkua riittävästi, ei ollut aikaa edes ajatella. Vauvaa piti rauhoitella, nukuttaa, imettää tai muuten hoitaa 24/7. Kun vauva nukkui, en osannut silloinkaan rentoutua, kun jännitin milloin se herää tai keskityin tekemättömiin kotitöihin. Ja niitä kotihommiakin oli yhtäkkiä hirveästi. Meillä oli esikoisella koliikki ja luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen univajeesta. Täysimetin pitkään ja mieheni koki usein, ettei hän osaa rauhoitella vauvaa, kun ei voinut imettää niin kuin minä. Kaikesta tästä huolimatta tunsin hirvittävää surua, kun palasin töihin lapsen ollessa vuoden ikäinen. Muistan vieläkin, miten lohduttomasti itkin ja pitelin tytärtäni sylissäni. Tytär jäi isovanhempieni ja mieheni hoitoon, mutta silti olin musertua surusta.

Toinen lapsi oli monella tapaa helpompi, vaikka hän ei ollut syntyessään ihan terve, joten nukkui vähän huonosti. Silti arki oli nyt jo todella paljon helpompaa, koska olin itse sopeutunut. Pystyin myös palaamaan työelämään tällä kertaa ilman suurempia tunnontuskia. Kaiken kaikkiaan elo kahden lapsen oli kuitenkin niin rankkaa, etten haaveillut kolmannesta kuin vasta vuosien päästä. Mies ei kuitenkaan enää lämmennyt kolmannelle lapselle, joten jäänemme kaksilapsiseksi perheeksi. Ajoittain edelleen haaveilen saavani lisää lapsia, mutta toisaalta olen hyvin kiitollinen pitkistä ja katkeamattomista yöunistani, enkä tiedä, jaksaisinko enää vaihtaa niitä vauva-arkeen. Olen tullut niin mukavuudenhaluiseksi, että ärsyynnyn jo siitä, jos 6-vuotias poikani tulee viikonloppuna herättelemään ennen kymmentä. Aiemmin olin kiitollinen kolmen tunnin yhtäjaksoisesta unesta!

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä, että miten vauva-aikaa voisi jotenkin helpottaa. Ideoita?

No elämäänsä ainakin helpottaa kun ei ryhdy ollenkaan hankkimaan lapsia. Rahaa myös säästyy mielekkäämpiin asioihin.

Meillä toinen lapsi heräsi ekat 2,5v joka yö 4-10 kertaa. Harvoin sai heti uudestaan nukkumaan, monesti huusi tunnin ennen kuin nukahti. Se unenpuute oli aivan järkyttävää. Mulla ei ollut hermoja enää ollenkaan ja se jäätävä päänsärky yötä päivää.

Tähän päälle hoidin hevostallin ja kaikki kotityöt. Mies oli töissä joka päivä 7-22.

Oma kokemus on, että vauvavuosi oli rankka. Mutta, meillä oli itkuiset, allergiset refluksia vauvat. Suurin osa molempien ensimmäisistä kuukausista meni itkiessä ja kantaessa näitä. Yöt meni valvoessa, ja molemmilla lapsilla jäi valvominen päälle. Molempien ekat täydet yöt vasta joskus 3,5 vuotiaana. Miehestä ei juuri apua ole ollut, joten lähes itse nämä molemmat hoitanut. Myöskään tukiverkkoja ei ollut juurikaan, ja lapset olleet mummolassa ehkä kerran vuodessa hoidossa.

Nyt molemmat ovat jo isompia, ja arki on paljon helpompaa. Ovat toisilleen tosi läheisiä, eivätkä oikeastaan edes riitele. Puuhailevat jo paljon omiaan, ja saan ihan tarpeeksi omaa tilaa ja rauhaa, jos haluan. Voin lukea rauhassa kirjaa, tai käydä lenkillä, tai katsoa oman ohjelman telkkarista.

Ainakin itselle äitiys on ihan parasta mitä mulle on tapahtunut. Vaikka kyllä, ekat vuodet oli tosi rankat, ja sitä uupumusta ja valvomista paikkainen varmaan edelleenkin.

Onhan se iso muutos. Univelkaa ei ole ollut. Oman ajan muuttuminen ja lapsiarjen eläminen ovat suurimpia muutoksia. Muutos rahankäytössä ja sen tarpeessa. Mutta jos lapsen tai lapsia haluaa ja se muutos tuntuu hyvältä niin silloin ollaan oikealla tiellä. Jos se ahdistaa tai tuntuu huonolta vielä ei ehkä ole lasten aika. Minusta ei tunnu siltä, että olisin menettänyt mitään. Pikemminkin olen saanut todella paljon lisää hyvää elämääni. Sanoisin, että mielestäni lapsiarki ei ole rankkaa. Tiedostan kyllä, että minulla on helpot ja ihanat lapset ja erittäin osallistuva mies.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vauvasta. Itselläni ensimmäinen kuin unelma, toinen kuin painajainen valvomisten kannalta.

Eka oli huono syömään, toinen helppo siinä. Eka oli täysin terve, toisella vatsavaivaa, atopiaa, allergiaa.

Vähän samaa meillä. Eka oli ihana tyytyväinen vauva, toki aluksi heräili ja olin väsynyt. Toinen valvotti melkein neljä vuotta ja kuljin harmaudessa väsymyksestä. Jos kuopus olisi ollut ensimmäinen niin ei olisi varmaan toista tehty. Kuopuksen synnytyskin oli järkyttävä.

No siis tämähän vasta houkuttelee hankkimaan lapsia. Ei ihme, että veloja on nykyisin niin paljon.

Oli niin rankkaa, että ei jäänyt muistikuvia, nukuin n 3 h yössä, pätkistä yhteenlaskien. Vauvalla oli koliikki, allergiaa ja sitten korvatulehduskierre. Olin niin uupunut, että muistan yhden hetken, kun uskoin kuolevani.

Vuoden ikäisenä, kun vauvan korvat putkitettiin, nukuin ensimmäistä kertaa 5 h putkeen ja tuntui, että taivas aukeni.

Joillain on todella helppoja vauvoja, jotka nukkuvat. He varmaan luulevat olevansa vaan poikkeuksellisen hyviä äitejä 😀. Sitten kun toinen lapsi onkin vaikea, niin totuus selviää...

Mutta toisaalta vauva-aika oli myös ihanaa aikaa ja lapsi on minulle todella rakas.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tässä, että miten vauva-aikaa voisi jotenkin helpottaa. Ideoita?

Unilääkkeillä (äisädillä siis, jotta pystyy nukkumaan öisin ja nukahtamaan parin tunnin völein uudelleen), lääkärin valvonnassa. Tai niin että on puoliso, joka voi hoitaa päivällä niin, että sä valvot yöt ja nukut päivällä, tai toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä toinen lapsi heräsi ekat 2,5v joka yö 4-10 kertaa. Harvoin sai heti uudestaan nukkumaan, monesti huusi tunnin ennen kuin nukahti. Se unenpuute oli aivan järkyttävää. Mulla ei ollut hermoja enää ollenkaan ja se jäätävä päänsärky yötä päivää.

Tähän päälle hoidin hevostallin ja kaikki kotityöt. Mies oli töissä joka päivä 7-22.

Vieläkö olette kimpassa miehen kanssa?

Ei ollut. Yksi lapsi tosin, joka oli kaikin puolin helppo tapaus. Nukkui säännöllisesti, maitoa riitti, tyytyväinen ja supersöpökin lapsi oli. Mikäs siinä oli ollessa. Ihanan kiltti tapaus oli yläasteelle asti ja nyt on tullut vasta pientä vänkäämistä, mutta vieläkin on hyvin rauhallinen ja perustyytyväinen nuori. Joten kai se lapsen temperamentistakin riippuu. Vauva-aika oli varmaan elämäni onnellisinta aikaa, ihmeellistä tavallaan.