Onko vauva-arki oikeasti niin rankkaa kuin puhutaan?

Vierailija kirjoitti:

Oli niin rankkaa, että ei jäänyt muistikuvia, nukuin n 3 h yössä, pätkistä yhteenlaskien. Vauvalla oli koliikki, allergiaa ja sitten korvatulehduskierre. Olin niin uupunut, että muistan yhden hetken, kun uskoin kuolevani.

Vuoden ikäisenä, kun vauvan korvat putkitettiin, nukuin ensimmäistä kertaa 5 h putkeen ja tuntui, että taivas aukeni.

Joillain on todella helppoja vauvoja, jotka nukkuvat. He varmaan luulevat olevansa vaan poikkeuksellisen hyviä äitejä 😀. Sitten kun toinen lapsi onkin vaikea, niin totuus selviää...

Mutta toisaalta vauva-aika oli myös ihanaa aikaa ja lapsi on minulle todella rakas.

Mulla on kaksi helppoa lasta, enkä todellakaan kuvittele olevani vain niin hyvä äiti. Uskon, että kyseessä on sekoitus geenejä ja onnea. Lapsihan perii kaikenlaisia ominaisuuksia vanhemmiltaan. Eihän vammaisen lapsen äitikään varmaan kuvittele olevansa huono äiti kun hän on saanut vammaisen lapsen.

Mulla on ollut kaksi ns. helppoa vauvaa, mutta heilläkin oli huonot hetkensä. Oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Rankin asia vauvavuosissa oli anoppi, joka ei varsinkaan esikoisen kanssa malttanut pysyä ollenkaan pois.

Minulla neljä vauvaa. Vauva aika on ollut aina ihanaa. Varsinkin kun on saanut rytmin kuntoon. Kunnon uni- ja hereilläolorytmi on kaiken a ja o mielestäni. Nyt olen kotona 4 kk vauvan kanssa ja en vaihtaisi päivääkään pois.

Heippa!

Jos todella lapsia haluat, tulet kyllä selviämään vauva-ajasta hyvin. Omalla asenteella on valtava merkitys.

Unet todennäköisesti tulee jäämään lyhyemmiksi ainakin ensimmäisen vuoden aikana, kaikki riippuu lapsesta.

Mutta itse en jättäisi lapsia hankkimatta sen perusteella, että toisten mielestä se on rankkaa. Kaikki kokevat asiat niin eri tavalla.

Henkiseen hyvinvointiin voi vaikuttaa monella tavalla, tässä esim. yksi vinkki äidin stressinhallintaan https://kaikkialkaaunelmasta.blogspot.com/2020/05/kotiaiti-nain-lievita…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä toinen lapsi heräsi ekat 2,5v joka yö 4-10 kertaa. Harvoin sai heti uudestaan nukkumaan, monesti huusi tunnin ennen kuin nukahti. Se unenpuute oli aivan järkyttävää. Mulla ei ollut hermoja enää ollenkaan ja se jäätävä päänsärky yötä päivää.

Tähän päälle hoidin hevostallin ja kaikki kotityöt. Mies oli töissä joka päivä 7-22.

Vieläkö olette kimpassa miehen kanssa?

Miksi emme olisi?

Vierailija kirjoitti:

Heippa!

Jos todella lapsia haluat, tulet kyllä selviämään vauva-ajasta hyvin. Omalla asenteella on valtava merkitys.

Unet todennäköisesti tulee jäämään lyhyemmiksi ainakin ensimmäisen vuoden aikana, kaikki riippuu lapsesta.

Mutta itse en jättäisi lapsia hankkimatta sen perusteella, että toisten mielestä se on rankkaa. Kaikki kokevat asiat niin eri tavalla.

Henkiseen hyvinvointiin voi vaikuttaa monella tavalla, tässä esim. yksi vinkki äidin stressinhallintaan https://kaikkialkaaunelmasta.blogspot.com/2020/05/kotiaiti-nain-lievita…

Jokseenkin jäätävää kuitata ihmisten kertomat vauva-ajan vaikeudet huonoksi asenteeksi.

Meillä on vauva 10kk ja sanon, että

Onhan tämä ihanaa, mutta myös todella rankkaa. Joku tossa aiemmin kirjoitti et mene sieltä mistä aita on matalin, niin se pitää kyllä paikkansa. Ei kannata alkaa suorittamaan vauvan kanssa.

Parasta Vauvassa on: RAKKAUS, miten paljon voikaan omaa lasta rakastaa, vauva oppii jatkuvasti uutta, hymy, hänen huumorintajunsa, lähentänyt myös parisuhdetta (meillä miehen Kanssa hyvä Suhde ja lapsi toivottu)

Miinuspuolet: oman ajan kaipuu, yöheräämiset, seksielämän olemattomuus, jatkuva huoli hamaan loppuun asti

Siinä pelkistettynä 😊

Vaikka kuopus valvotti melkein 2 vuotta, niin voisin tehdä vielä kolmannen :) Tosin, sitten tarvittaisiin isompi talo, kun meillä asuu myös miehen tyttö.

Toisaalta on tosi helpottavaa, kun kuopus aloittaa kohta esikoulun, on ne päiväkotiin raahamiset yms pian ohi. Tuntuu jopa pelottavalta ajatella, että vähän päälle vuoden päästä ei tarvitse huolehtia ketään päiväkotiin tai kiirehtiä töistä hakemaan ketään, tätä päiväkotirundia on nimittäin kestänyt kohta 10 vuotta.

Minulla on yksi lapsi. Olimme molemmat 40+ kun hän syntyi. Mies on hoitanut koko ajan vähintään sen 50%. Vauva oli helppo. Iloinen ja terve. Täydet yöunet alkoivat 2kk:n ikäisenä ja on pääsääntöisesti nukkunut heräämättä siitä asti yönsä. Parisuhde on tiivistynyt ja elämä soljuu. Lapsi on nyt viisivuotias ja ei tässä sen kummoisempia, rauhallista lapsiperhearkea. 

Vauvavuosi on ohimenevä rankka vaihe. Pikkuhiljaa helpottuu ja yhtäkkiä huomaa sen pienen vauvan jo menevän kouluun.

Rankkaa on unenpuute, vauvan nukuttaminen, oman ajan puute, parisuhdeajan puute, tukiverkkojen puute. Kun ei oikein osaa ja tiedä miten sitä vauvaa pitäisi hoitaa ja kaikilta tulee hyvää tarkoittavia ohjeita, jotka ei vain toimi. Kun pää ei toimi ja vielä seitsemänkin vuoden päästä huomaa, että hei, mä en nyt muista mikä vuosi nyt on.

Muutama kuukausi huonosti nukkumista, mutta ei sen kummempaa. Vähän sitä liioitellaan nykään. Arkirytmit kuntoon ja odotusaikana suunnittelee asioita etukäteen ja keksii kaikkea kivaa tekemistä itselle ja vauvalle mitä on kiva odottaa, että pääsee toteuttamaan. Vaikeuksia niillä, joilla kovasti sairas lapsi tai omassa arjessa ongelmia ja ei oikeasti haluta olla vanhempia, vaan mieli tekisi bilettämään jne.

Elämäni ihaninta ja hauskinta aikaa olivat vuodet neljän lapsen kotiäitinä - viidettäkin teki mieli oli niin ihanaa kun oli vauva talossa.

Elämä helpottui heti toisen lapsen kohdalla, kun hän siirtyi lattialle leikkipuuhiin puolivuotiaana. Isompi sisarus koki saaneensa kaverin ja minä sain vihdoin vaikka istahtaa hetkeksi kirjan ääreen :D

Kun esikoinen syntyi, totesin yösyötön jälkeen olevani valintatilanteessa. En saanut heti unta, ja tulin siihen tulokseen, että joko kärsin tai nautin. Luin (rakkain harrastus) siis yösyötön jälkeen, ja unikin lopulta tuli. Nukuin vauvan kanssa sitten aamulla pidempään. Siinä se.

Kukaan vauvoistani ei itkenyt tai valvonut öisin, mutta söivät kyllä määräajoin. Tilapäinen hereilläolo merkitsi uusia hampaita.

Olin kyllä itselleni armelias muutoinkin ja järjestin kotimme kaikin tavoin lapsiystävälliseksi: Paljon puhdasta ja helposti puhtaana pidettävää lattiatilaa leikeille ja leluille. Lasten ulottuvilla ei pidetty mitään, mihin eivät olisi saaneet koskea ym. Ei sohvapöytiä, mihin lyödä päänsä ja hampaansa.

En tietenkään osaa edes kuvitella elämää, jossa lapsi itkisi vatsavaivojaan yökaudet, eikä äiti saisi juuri lainkaan nukuttua. Mutta nyt isovanhempana olen suonut omille lapsilleni nukkuma-aikaa, kun on ollut erilaisia vauvanukkujia.

- Onneksi itse selviydyin omin avuin (mies opiskeli sekä kävi töissä), koska minulla ei ollut läheistä ihmistä niin lähellä, että olisin voinut tukea saada helposti. Ennen muuta toivoin joskus, että olisi ollut äiti henkisenä tukena ja semmoisena olen pyrkinyt olemaan omien lasteni tarvitessa.

Ap:lle suosittelen menemään asenteen kautta: vauva vaatii aikaa ja voimia. Kannattaa huusholli järjestää sen mukaiseksi, ettei kodinhoito ja siivous ole hankalassa aikaa ja voimia vievässä roolissa. Jos on tukihenkilötiä tiukan tullen saatavissa niin hyvä. Hyvä myös lähteä siitä, että ihminen kuten muutkin eläimet selviää lisääntymisestään ja nykyajan mukavissa oloissa voi keskittyä mukaviin puoliin.

Onnea perheenperustamisaikeille :)

Elämä on 10% sitä, mitä sinulle tapahtuu ja 90% sitä, kuinka reagoit siihen.

quote=Vierailija]Mulla on teoria.

Kerron ensin taustaa. Mulla on ollut kaksi koliikkivauvaa, syntyi kolme lasta alle neljässä vuodessa, ei mitään tukiverkkoja, emme saaneet mistään apua koskaan, koko elämä oli tuolloin 24h juoksemista lasten tarpeisiin vastaten. Kuvio missä moni olisi sortunut sillä useimmat sortuu jo yhden koliikkivauvan vauvavuodesta.

Nyt se teoria: mulla on ollut aikanaan huono lapsuus jossa oli pakko oppia sietämään kurjuutta, tarpeiden sivuuttamista, ihmisarvon polkemista, väkivaltaa. Koska olin silloin näkymätön, kaikessa ”viimeinen”, se jonka tarpeet ohitettiin, niin opin sanalla sanoen KESTÄMÄÄN PASKAA, ja kurjuudensietokynnys kasvoi sellaiseksi että tuo ei ollut edes rankkaa. Edelleen tilanne on sama, joskin vanhin lapseni on jo yli 10, emme ole ikinä saaneet mitään apua tai tukea mistään ja nämä isovanhemmat ei ole elämässämme mukana. En koe että olisi rankkaa.

Sellainen aikuinen jota lapsena hellittiin, kuunneltiin toiveet, täytettiin tarpeet, on todennäköisesti vaikeuksissa vauvavuotena koska ei ole tottunut kurjuuteen, eikä siihen että se ”minä itse” jätetään viimeiseksi kaikessa eikä mitään omia tarpeita ei saa täytetyksi.

Ja huom en tarkoita että oma lapsuuteni olisi hyvä, se oli aivan kamala eikö yhdenkään lapsen tulisi syntyä samanlaiseen väkivaltaperheeseen paskavanhemmille.

Mutta tarkoitan sitä että aiemmassa elömässä syntyny RESLIENSSI (eli paskan ja kurjuuden sieto, oikea termi lienee kyky selviytyä vastoinkäymisissä) on se seikka, mikä ratkaisee onko vauvavuosi tai vanhemmuus rankkaa.

Ja hyvien perheiden lapset älköön suuttuko, teillä voi olla loistava resilienssi esim harrastuksista, koulusta, työelämästä jne.[/quote]

No teoriasi ei ainakaan mun kohdalla pidä paikkaansa. Olen aina ollut tosi mukavuudenhaluinen ja laiska ihminen, ja silti vauvavuotena tosi onnellinen ja sopeuduin vauvan hoitamiseen nopeasti ilman suurempia tuskia.

Ihania vastauksia, kiitos! :)

Riippuu vanhemmasta ja lapsesta miten vauvavuoden kokee. Toisille vanhemmuus tuntuu sopivan paremmin kuin toisille. En siis tarkoita sitä onko toinen parempi vanhempi kuin toinen, vaan sitä miten raskaana tietyt asiat kokee, se on kai luonnekysymys. Itse olen laiska ja sisäänpäinkääntynyt introvertti joka tarvitsee paljon omaa aikaa ja rauhaa. Minun on ollut vaikea sopeutua siihen etten saa olla rauhassa silloin kun haluan, ja lapsen takia joudun tekemään paljon enemmän asioita (siivoamaan, laittamaan ruokaa, ulkoilemaan, leikkimään, lukemaan...) kuin mitä haluaisin ja jaksaisin. Joku toinen pärjää naissä asioissa paljon paremmin.

Pinnistän kuitenkin lapseni vuoksi omalle epämukavuusalueelleni ja teen kaikkeni jotta lapsellani on hyvä lapsuus, ja olen hyvä äiti vaikka itse sanonkin. Se vain vaatii välillä paljon ponnistelua.

Vauvan kanssa oleminen on monesti todella tylsää, yksinäistä ja puuduttavaa, vaikka vauvaa rakastaakin eniten maailmassa.

Vauvojen ”vaikeusaste” vaihtelee todella paljon, elämä on aivan erilaista helpon ja haastavan vauvan kanssa.

Lapseton elämä oli paljon helpompaa ja mutkattomampaa, mutta en silti vaihtaisi nykyistä tilannetta takaisin siihen.

Riippuu lapsesta ja vanhemmasta. Oma lapsuus voi vaikuttaa hurjasti siihen, minkä vaiheen omalla lapsella kokee raskaimmaksi.

Kyllähän vauvavuodet on olleet raskaita, mutta itselleni se on silti ollut kaikista yöheräämisistä, itkuista ym. luontevaa. Voi olla toki, että aikakin jo kultaa muistoja. Muistan kyllä ainakin muutaman kerran itkeneeni väsymystä.

Henkisesti raskainta on ollut aina 2-3-vuotiaan uhmaikä. Jokaisen lapsen kohdalla. Epäilen etten itse ole tuossa iässä saanut näyttää negatiivisia tunteita ja olen varmaan saanut tukkapöllyä yms. Jotenkin se oman lapsen uhmaraivo ja ärsyttävä käytös sitten "triggeröinyt" ja oma olo on ollut aivan kamala.

Monesti näissä keskusteluissa ei huomata sitä, että meidän kaikkien oma lapsuus vaikuttaa kovasti siihen miten pystymme missäkin ikävaiheessa lapsemme kohtaamaan. Jollekin voi olla ihmeellistä miten joku jaksaa hoivata vauvaa pitkin yötä, kun taas toinen ihmettelee miten joku ei pidä minään ongelmana sitä itkupotkuraivoavaa lasta, vaan jaksaa hoitaa ne tilanteet aina sopivan jämäkästi ja lempeästi.

Riippuu lapsesta. Niinkuin ekan vastauksen 63 yläpeukkua jo kertookin.

Mutta siis ne mahdollisuudet rankkoihin vuosiin ei todellakaan pääty vauvavuoteen. Kun lapset kasvaa niin huolet kasvaa -> pitää täysin paikkansa. Koliikki-itkut ei ole mitään oppimisvaikeuksien rinnalla ja oppimisvaikeudet ei ole mitään päihdekokeilujen rinnalla jne. Ja sen tajuaminen että niitä vaikeuksia joutuu kohtaamaan ihan hyvätkin vanhemmat; lapsen helppous tai menestyminen ei usein ole kiinni siitä millaiset vanhemmat hänellä on. Se on raskasta kun tekee kaikkensa ja silti hakkaa päätä seinään lapsen haasteiden edessä.

T. Kahden äiti

On rankkaa ja siitä rankkuudesta puhutaan aivan liian vähän. Ja kyllä, rakastan lastani äärettömän paljon. Tämä vauva-ajan intensiivisyys ja unettomat yöt vain vievät voimia todella paljon. Ei tähän osaa valmistautua mitenkään, tämän tajuaa vasta kun sen itse kokee.

Vierailija kirjoitti:

Hirveätä on. Onneksi nykyään on ehkäisy eikä tarvitse vastentahtoaan tehdä.

Mikään ehkäisy ei ole 100% varma. Varmin keino on elää selibaatissa tai anaaliseksi.