Onko vauva-arki oikeasti niin rankkaa kuin puhutaan?

Vierailija kirjoitti:

No siis tämähän vasta houkuttelee hankkimaan lapsia. Ei ihme, että veloja on nykyisin niin paljon.

Lapsi on lapsi vielä eläkeiässäkin. Elämän isot asiat ovat harvoin helppoja alusta loppuun. Mieluummin minä kasvatan lapsen aikuiseksi mitä kiipeän Everestille.

Ei ole, nyky vanhemmat ovat vain kädettömämpiä.

Meillä oli kaksi vauvaa 1,5 v välillä.

Opiskeltiin ja tehtiin töitä ja niin kilpailtiin vaimon kanssa kumpi saa/ehtii olla enemmän lasten kanssa.

Voin rehellisesti sanoa että oli elämäni parasta aikaa. Olimme 27 ja 28 vuotiaita kun esikoinen syntyi.

Muistakaa nauttia pienistä lapsista se aika menee niin nopeasti. Onni on että lapset ovat edelleen tiiviisti elämässä mukana.

On rankkaa. Valvominen, tietynlainen sosiaalinen eristäytyneisyys, koko ajan pitää olla jonkun saatavilla, tyydyttämässä jonkun tarpeita, unohtaa omat.

Vauvat ovat ihania, mutta ei ole ikävä vauva-aikaa! Ja vierestä kun seuraa nyt kavereiden vauva-aikoja, niin vähän sääliksi käy väsyneet äidit, vaikka olisi vahva tukiverkosto jne, niin tuntuu silti olevan rankkaa. Itselläni ei tukiverkostoa ollut.

No meillä ei ollut. Lapsi oli tyytyväinen ja nukkui hyvin, puolivuotiaana nukkui jo 7 h putkeen, söi ja nukkui vielä 5 h. Vähän oli ilmavaivoja, mutta niistäkin selvittiin pierujumpalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea aloitusta, mutta on. Se perään tulee vielä taaperoarki, pikkulapsiarki ja niin edelleen. Ja teinijutut. Lapsen saaminen on todella rankkaa. Siinä menettää koko oman elämänsä. Mitä enemmän on saavuttanut, sitä enemmän menettää. Jos jotain ei häiritse, ei ole ollut mitään menetettävää.

Tällainen nyt on taas ihan höpöhöpölöpinää. Jos sulla on jokseenkin järkevä parisuhde, ja jonkinlaisia turvaverkkoja, niin lasten saaminen on ihana asia. Mua aina ihmetyttää nämä jorinat siitä kuinka kamalaa on: jos ne lapset oikeasti toisi vain tuskaa ja kärsimystä, niin miksi lapsen menettäminen on lähtökohtaisesti elämän suurin tragedia kaikissa yhteiskunnissa, kaikilla mittareilla?

Mutta muuten ap:lle: vauva-aika voi olla varsin rentoa, jos ei itse ala ylisuorittamaan. Vauva viereen nukkumaan ja siinä imetys, eikä todellakaan mitään vaipanvaihtoja tai sängystä nousuja öisin, ellei ole ihan pakko. Silleen se nukkuminen yleensä kaikkein parhaiten onnistuu.

ja jos imettää, niin kannattaa miettiä omaa ruokavaliota. Kaikki mikä piristää sinua, piristää tuplasti myös vauvaa. Usein mammat vetää kahvia kaksin käsin, kun ovat niin väsyneitä, ja ihmettelevät miksi vauva kukkuu hereillä kaiken aikaan. Tai jotain kokista tms. jolla ihan sama vaikutus.

"Mutta muuten ap:lle: vauva-aika voi olla varsin rentoa, jos ei itse ala ylisuorittamaan. Vauva viereen nukkumaan ja siinä imetys, eikä todellakaan mitään vaipanvaihtoja tai sängystä nousuja öisin, ellei ole ihan pakko. Silleen se nukkuminen yleensä kaikkein parhaiten onnistuu."

Tämä on kaikista tärkein, se että ei ala ylisuorittamaan, pitää mennä sieltä mistä aita on matalin. Jos imetys onnistuu hyvin ok, jos ei, niin pullosta antaminen on ok,  ja kannattaa varsinkin iltaisin niin lapsi nukkuu yönsä hyvin omassa pinniksessä vaikka siinä äidin sängyn vieressä niin on helppo pitää kättä vaikka vauvan vieressä tai päällä rauhoittamassa ja jos tutti tippuu suusta ei tarvi nousta ylös sen takia.

Minä en ikipäivänä olisi saanut nukuttua vauva vieressä, olisin pelännyt niin paljon sitä että käännyn hänen päälleen. Ja se että vauvalle juotetaan ylenmäärin nestettä pitkin yötä, saa myös vaipan täyttymään yöllä. Ja vauva oppii siihen, eli tulee tapa että myös yöllä pitää saada juoda maitoa, vielä isonakin, vaikka oikeasti ei ole mitään syytä jos ennen nukkumaanmenoa saa mahan täytteen. Myös se että nykyään suositellaan vasta puolivuotiaalle kiinteämpää ruokaa on ihan typerää, ei kaikki lapset sillä pelkällä maidolla elä. Minä olen kaikille lapsille antanut velliä 3kk ikäisestä, ja ovat nukkuneet yöt hyvin. Jopa keskosena syntyneet kaksoset.

Meillä oli helppo vauva. Koen paljon rankemmaksi ikävuodet 1,5v-4v.

Ja se vaikuttaa myös että suomalaisten äitien annetaan nykyään kärsiä kovasta raudanpuutteesta niin raskausaikana kuin synnytyksen jälkeenkin. Yhtään ei oteta huomioon miten paljon nainen ja varsinkin lapsen tekevä äiti menettää rautaa ja muita vitamiineja siinä hommassa. Kun lukee mihin kaikkeen rauta vaikuttaa, niin ei mikään ihme että väsyttää. 

Ferritiinin mittauttaa jo raskausaikana ja synnytyksen jälkeen, se pitäisi oikeasti olla vähintään 70, mielellään yli sata jos haluaa että kroppa toimii kuten pitää, se joku 10 viitearvo on täyttä puppua.

Vauvavuotena hormonit auttoivat väsymyksen sietämisessä. Mulla jo loppuraskaudesta hormonit muuttavat unirytmin semmoiseksi, että muutama tunti unta ja muutama tunti valvomista. Eli nk vastasyntyneen rytmi.

Jos myöhemmin joku lapsi on kipeänä tai muusta syystä nukkuu huonosti, niin väsymyksen sietäminen on paljon raskaampaa kuin vauvavuotena.

Meillä esikoinen oli ”normaali” vauva, eli ei ollut sairauksia tms, mutta ei todellakaan nukkunut mitään kokonaisia öitä vauvavuotena. Loppuvaiheissa hyvinä öinä saattoi nukkua esim 8h putkeen, mutta ne unet alkoivat jo alkuillasta, milloin itse en vielä saanut unta.

Kuitenkin, ekan lapsen vauvavuosi oli ”rankin”, koska elämänmuutos oli niin iso. Vaikka olin valmistautunut, olin koti-ihminen, mies oli rakastava, läsnä ja hoiti käytännössä kaikki kotityöt, ei tarvinnut murehtia rahasta/töistä jne. Itse en saanut edes itselleni järjestettyä ruokaa kun olin vaan niin kiinni vauvassa henkisesti koko ajan. Olin siis ihan sekaisin vauvasta 😊 ja hyvällä tavalla kuitenkin. Eli se oli rankkaa odottamattomalla tavalla.

Mulla on teoria.

Kerron ensin taustaa. Mulla on ollut kaksi koliikkivauvaa, syntyi kolme lasta alle neljässä vuodessa, ei mitään tukiverkkoja, emme saaneet mistään apua koskaan, koko elämä oli tuolloin 24h juoksemista lasten tarpeisiin vastaten. Kuvio missä moni olisi sortunut sillä useimmat sortuu jo yhden koliikkivauvan vauvavuodesta.

Nyt se teoria: mulla on ollut aikanaan huono lapsuus jossa oli pakko oppia sietämään kurjuutta, tarpeiden sivuuttamista, ihmisarvon polkemista, väkivaltaa. Koska olin silloin näkymätön, kaikessa ”viimeinen”, se jonka tarpeet ohitettiin, niin opin sanalla sanoen KESTÄMÄÄN PASKAA, ja kurjuudensietokynnys kasvoi sellaiseksi että tuo ei ollut edes rankkaa. Edelleen tilanne on sama, joskin vanhin lapseni on jo yli 10, emme ole ikinä saaneet mitään apua tai tukea mistään ja nämä isovanhemmat ei ole elämässämme mukana. En koe että olisi rankkaa.

Sellainen aikuinen jota lapsena hellittiin, kuunneltiin toiveet, täytettiin tarpeet, on todennäköisesti vaikeuksissa vauvavuotena koska ei ole tottunut kurjuuteen, eikä siihen että se ”minä itse” jätetään viimeiseksi kaikessa eikä mitään omia tarpeita ei saa täytetyksi.

Ja huom en tarkoita että oma lapsuuteni olisi hyvä, se oli aivan kamala eikö yhdenkään lapsen tulisi syntyä samanlaiseen väkivaltaperheeseen paskavanhemmille.

Mutta tarkoitan sitä että aiemmassa elömässä syntyny RESLIENSSI (eli paskan ja kurjuuden sieto, oikea termi lienee kyky selviytyä vastoinkäymisissä) on se seikka, mikä ratkaisee onko vauvavuosi tai vanhemmuus rankkaa.

Ja hyvien perheiden lapset älköön suuttuko, teillä voi olla loistava resilienssi esim harrastuksista, koulusta, työelämästä jne.

Riippuu lapsesta, kuten tässä on todettukin. Meillä esikoinen nukkui erittäin huonosti ensimmäiset kaksi vuotta ja olin todella väsynyt. Toinen sitten olikin hyvä nukkuja ja olin paljon virkeämpi vaikka hoidettavana oli 2-vuotias ja vauva.

Rankkaa siis oli mutta ei ylitsepääsemätöntä enkä kadu yhtään. Kun esikoinen oli yli 6kk ja yöimetykset saattoi lopettaa, puoliso oli vauvan kanssa aina välillä koko yön ja minä nukuin eri huoneessa suljettujen ovien takana. Sitä ennen jo saattoi hoitaa vauvaa yöllä niin, että sain välillä edes yhden pidemmän unipätkän.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että vaikka vauva olisi helppo, niin ensikertalaiselle vauva-arki on rankkaa. Johtuu seuraavista:

-töiden jälkeen klo 16.30 on saanut tehdä mitä vaan tai olla tekemättä mitään. Vauvaa taasen on hoidettava, vaikka väsyttäisi tai ei huvituttaisi. Kyseessä on siis tottumattomuus vauvan hoitoon, ja se on rankkaa. Kun tottuu olemaan kotitalouskone, niin eihän se sitten enää rankkaa ole.

-ekakertalaiset äidit usein olettavat, että vauvan isä osallistuu viikonloppuisin ja iltaisin puolella vauvan hoitoon. Totuus on, että harva mies on oikeasti aloitteellinen vaipanvaihtaja/kylvettäjä/vauvan kanssa seurustelija/syöttäjä. Ehei, isät yleisimmin jatkavat vanhaa elämäänsä harrastuksineen ja menoineen, oli vauva tai ei. Tästä seuraa äidin pettyminen mieheen. Mies ei vaan tule kotiin, josta seuraa kaikkien kotitöidenkin kaatuminen äidin niskaan. Eniten ylitöitä tekevät tutkitusti pienten lasten isät. No tottakai, koska toimistolla on helpompaa kuin kotona, jossa äiti heittää vauvan jo kaaressa eteisessä isän syliin.

...

Itse saan pian viidennen vauvani. Mies on aina pois, talo 300m2. Olen niin tottunut hoitaman kaiken yksin, ettei tässä enää mitään miestä tarvita. Riittää kunhan maksaa KAIKKI laskut.

.

Jotenkin tuntuu tutulta. Paitsi pitää vanhat harrastukset, kehittää uusiakin. Mutta suostuis nyt tekemään neljännen vauvan edes, itse toivon viittä,

Eikö kukaan maininnut, että ei se vauva nuku välttämättä päivälläkään juuri mitään? Näin oli meillä ekat kuukaudet. Alkoi hieman kuupassa tuntua, kun tiesi, että jos haluan tänään ulos, pitää lähteä reippaasti, että ehtii n. 40min ulkoilla, ennen kuin taas alkaa huuto. Siihen päälle vielä yöheräämiset. Voin kertoa, että enpä juuri käynyt missään! Mielummin olin huutavan vauvan kanssa kotona.

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoisin, että vaikka vauva olisi helppo, niin ensikertalaiselle vauva-arki on rankkaa. Johtuu seuraavista:

-töiden jälkeen klo 16.30 on saanut tehdä mitä vaan tai olla tekemättä mitään. Vauvaa taasen on hoidettava, vaikka väsyttäisi tai ei huvituttaisi. Kyseessä on siis tottumattomuus vauvan hoitoon, ja se on rankkaa. Kun tottuu olemaan kotitalouskone, niin eihän se sitten enää rankkaa ole.

-ekakertalaiset äidit usein olettavat, että vauvan isä osallistuu viikonloppuisin ja iltaisin puolella vauvan hoitoon. Totuus on, että harva mies on oikeasti aloitteellinen vaipanvaihtaja/kylvettäjä/vauvan kanssa seurustelija/syöttäjä. Ehei, isät yleisimmin jatkavat vanhaa elämäänsä harrastuksineen ja menoineen, oli vauva tai ei. Tästä seuraa äidin pettyminen mieheen. Mies ei vaan tule kotiin, josta seuraa kaikkien kotitöidenkin kaatuminen äidin niskaan. Eniten ylitöitä tekevät tutkitusti pienten lasten isät. No tottakai, koska toimistolla on helpompaa kuin kotona, jossa äiti heittää vauvan jo kaaressa eteisessä isän syliin.

...

Itse saan pian viidennen vauvani. Mies on aina pois, talo 300m2. Olen niin tottunut hoitaman kaiken yksin, ettei tässä enää mitään miestä tarvita. Riittää kunhan maksaa KAIKKI laskut.

En yleistäisi kuitenkaan enää nykymiehistä näin. Omassa lähipiirissä esim miespuoliset ystävät, veljeni ja oma mies ovat kaikki jääneet yli vuodeksi hoitovapaille, vaihtaneet vaippaa, kantaneet kantoliinassa, työntäneet kärryssä, valvoneet öitä, vieneet lapsen ulos ja antaneet äidin harrastaa ihan yhtä lailla kun se alun tiivis imetyssymbioosi on ohitse. Oma mieheni tekee vieläkin lyhennettyä työviikkoa kuten minäkin, vaikka kuopuksemme täytti jo kolme. 

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus on, että vauvavuosi oli rankka. Mutta, meillä oli itkuiset, allergiset refluksia vauvat. Suurin osa molempien ensimmäisistä kuukausista meni itkiessä ja kantaessa näitä. Yöt meni valvoessa, ja molemmilla lapsilla jäi valvominen päälle. Molempien ekat täydet yöt vasta joskus 3,5 vuotiaana. Miehestä ei juuri apua ole ollut, joten lähes itse nämä molemmat hoitanut. Myöskään tukiverkkoja ei ollut juurikaan, ja lapset olleet mummolassa ehkä kerran vuodessa hoidossa.

Nyt molemmat ovat jo isompia, ja arki on paljon helpompaa. Ovat toisilleen tosi läheisiä, eivätkä oikeastaan edes riitele. Puuhailevat jo paljon omiaan, ja saan ihan tarpeeksi omaa tilaa ja rauhaa, jos haluan. Voin lukea rauhassa kirjaa, tai käydä lenkillä, tai katsoa oman ohjelman telkkarista.

Ainakin itselle äitiys on ihan parasta mitä mulle on tapahtunut. Vaikka kyllä, ekat vuodet oli tosi rankat, ja sitä uupumusta ja valvomista paikkainen varmaan edelleenkin.

Minulla samanlainen kokemus. Kuopus alkoi nukkumaan kunnolla vasta 4-vuotiaana ja lapsilla 2 vuoden ikäero eli noin 6 vuotta meni surkeilla yöunilla. Tuosta ajasta jäi kyllä jonkinlaiset traumat eikä ole vauvakuumetta sen jälkeen tullut vaikka lähipiiriin on suloisia vauvoja syntynyt.

Mutta olen kiitollinen nyt jo isommista lapsistani ja eläisin kyllä tuon ajan uudelleen jos olisi pakko, jotta saisin olla äiti. Nyt elämä on ollut jo vuosia paljon helpompaa ja mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2, mitä tarkoitat, että yritin liikaa? Tämä oli vaan omaa pohdintaa. Olen aina ajatellut, että se on tosi rankkaa. Mutta en haluaisi jättää lapsia tekemättä sen takia, että pelottaa. Sitä vaan haluaisi aidosti tietää, että onko se rankkaa ja mikä siitä tekee niin rankkaa. Ap

Rupesit jauhamaan pullamössökansasta ja miten ennen pyöräytettiin 10 lasta. Nykyisin on ihan eri vaatimukset mitä ennen oli. Silloin riitti, että lapsi pidettiin hengissä. Vauvaa sai huudattaa, koska "keuhkot vahvistuvat". Ja jos nyt yrittäisi lasta hoitaa ja kasvattaa 70-luvun malliin, niin kaikki lapset olisi otettu huostaan.

Iso osa jaksamisen suhteen on unenpuute. Loppuraskaudessa nukkuu huonosti, synnytyksessä voi pari vuorokautta mennä valvoen, sairaalassa on niin levotonta, että nukkumisesta ei tule mitään. Vuorokaudessa naisen keho muuttuu raskaana olevasta synnytyksen kautta äidiksi, jonka pitää saada maidontuotanto alkuun. Ei ihme, että mieliala heittelee, tuohon vaaditaan hirveä määrä hormonimuutoksia hetkessä.

Joka paikkaan koskee ja joka paikasta valuu jotain eritettä. Ensimmäistä kertaa äidiksi tulo on kaikkein suurin elämänmuutos mitä on. Lapsen hoitaminen ja imetys pitää opetella, sen lisäksi pitäisi huomioida mies ja tukea tämän kasvua isäksi. Vauva voi olla vaativa tai kärsiä koliikista tai refluksista. Ikävin juttu on heillä, joiden mies lupasi olla kaikessa mukana, mutta joka pakenee töihin ja harrastuksiin ja jättää naisen selviytymään yksin.

Eivät kaikki onneksi nuku huonosti, edes loppuraskaudessa, vaikka pätkissä toki kun pissahätä ja kyljenkääntäminen herätteli. Itse en ole varmaan ikinä nukkunut sikeämmin kuin vauvavuoden imetyshuuruissa. On niissä hormoneissa siis hyvääkin. Nukuin tai ainakin lepäsin myös aina kun lapsi nukkui ja vähensin muita harrastuksia siksi aikaa. Synnytyksessä valvoin muutaman yön myös jollain hormonin voimalla, sen jälkeen en muista olleeni väsynyt vaikka nukuin seur yönä neljä tuntia ja tuijottelin enimmäkseen vauvaani. Oksitosiini on ihmeellinen lääke. 

ööööö, vauvavuosi? Se vielä meni, mutta me miehen kanssa valvottiin 6v putkeen lasten takia. Lapset 2v ikävälillä eli nuorempi kun täytti 4v, niin nukkui ekan täyden yönsä. Eli sellanen 4-5 herätystä yössä monen monta vuotta. Ja jokainen herätys tarkoitti, että nouset ylös ja menet katsomaan mikä hätänä ja kannat ja hyssytät sen puolisen tuntia ainakin. Ihme, että hengissä selvittiin. Monesti nukahdin istualleni sohvalle.

Siivoaminen on myös asia, jota inhoan ja sitä saa olla tekemässä koko ajan. Lapset jo koululaisia ja edelleen sotkevat kuin mielettömät. Huokaus. Hanki ennemmin koira. Oppii puolessa vuodessa sisäsiistiksi ja on sen jälkeen mukava seuralainen.

Riippunee siitä miten vaikeaksi tekee sen itselleen. Itse imetin pitkään, lapsi nukahti tissille helposti, lapsi nukkui vieressä ja koska en pyöri niin pystyin nukkumaan imettäessä. Menin koko ajan lapsen kehityksen mukaan, alkoi käydä potalla kun oli itse valmis, alkoi nukkua omassa sängyssä kun oli valmis. Ei käyty esittämässä kaiken maailman vauva uineissa ja muskareissa ja äiti ryhmissä. Päivisin nukuin kun vauva nukkui.

Jos ruokit pullosta ja yrität nukuttaa väkisin alusta asti omaan sänkyyn ja käyt päivisin suorittamassa niin varmasti et jaksa. Itse olen myös täysin yksinhuoltaja ja olen jaksanut todella hyvin. Koti on myös lapsi turvallinen joten pystyn nukkumaan päikkärit kun lapsi leikkii ja oma lapsi myös ymmärtää jos olen kipeänä ja antaa silloin enemmän tilaa levätä. Lapsi nyt siis 4v. En vaihtaisi pois ja haluan lisää lapsia. Ainoa ongelma on tukiverkoston puuttumisen takia keksityt aiheettomat lastensuojeluilmoituksen jotka aiheuttivat valtavaa stressiä

Jos yhdistäisin vanhempieni ja isovanhempieni kehotukset hankkia lapsia synnytystalkoo-juttujen, median vauvauutisten ja av-palstalta lukemani kanssa, olisi viesti suunnilleen tämä. "Hanki lapsia. Siis ihan hirveää paskaahan se on, mutta nuorena naisena sun täytyy HANKKIA LAPSIA."

Vierailija kirjoitti:

Mulla on teoria.o

Kerron ensin taustaa. Mulla on ollut kaksi koliikkivauvaa, syntyi kolme lasta alle neljässä vuodessa, ei mitään tukiverkkoja, emme saaneet mistään apua koskaan, koko elämä oli tuolloin 24h juoksemista lasten tarpeisiin vastaten. Kuvio missä moni olisi sortunut sillä useimmat sortuu jo yhden koliikkivauvan vauvavuodesta.

Nyt se teoria: mulla on ollut aikanaan huono lapsuus jossa oli pakko oppia sietämään kurjuutta, tarpeiden sivuuttamista, ihmisarvon polkemista, väkivaltaa. Koska olin silloin näkymätön, kaikessa ”viimeinen”, se jonka tarpeet ohitettiin, niin opin sanalla sanoen KESTÄMÄÄN PASKAA, ja kurjuudensietokynnys kasvoi sellaiseksi että tuo ei ollut edes rankkaa. Edelleen tilanne on sama, joskin vanhin lapseni on jo yli 10, emme ole ikinä saaneet mitään apua tai tukea mistään ja nämä isovanhemmat ei ole elämässämme mukana. En koe että olisi rankkaa.

Sellainen aikuinen jota lapsena hellittiin, kuunneltiin toiveet, täytettiin tarpeet, on todennäköisesti vaikeuksissa vauvavuotena koska ei ole tottunut kurjuuteen, eikä siihen että se ”minä itse” jätetään viimeiseksi kaikessa eikä mitään omia tarpeita ei saa täytetyksi.

Ja huom en tarkoita että oma lapsuuteni olisi hyvä, se oli aivan kamala eikö yhdenkään lapsen tulisi syntyä samanlaiseen väkivaltaperheeseen paskavanhemmille.

Mutta tarkoitan sitä että aiemmassa elömässä syntyny RESLIENSSI (eli paskan ja kurjuuden sieto, oikea termi lienee kyky selviytyä vastoinkäymisissä) on se seikka, mikä ratkaisee onko vauvavuosi tai vanhemmuus rankkaa.

Ja hyvien perheiden lapset älköön suuttuko, teillä voi olla loistava resilienssi esim harrastuksista, koulusta, työelämästä jne.

Itselläni on täysin päinvastainen kokemus. Kaltoinkohtelu ja vaillejääminen lapsuudessa aiheutti sen etten meinaa kestää lapsen tarvitsevuutta. Kun en ole itse saanut olla tarvitseva.

On vaikea laittaa omat tarpeensa sivuun kun niitä ei ole koskaan täytettykään. Ei voi antaa toiselle sitä mitä itse ei ole saanut. Olen myös sitä mieltä että rakastavassa kodissa kasvaneella on mistä ammentaa.

Kuten jo sanottu, unenpuute. Itselleni se oli niin järkyttävää kidutusta, että jo siksi en toista lasta halua. Monia viikkoja n. 3 tunnin yöunilla... Jokainen voi itse kokeilla, kuinka hyvin sujuu.

Iän myötä lapsi alkoi nukkua pidempiä unia, mutta heräilyjä tuli vielä 2-vuotiaanakin.

Mikään muu osa ei oikeastaan ollut niin rankka. Lapsi on nyt 5 - vuotias ja oikein mukava lapsi. Mutta olen niin iloinen siitä, että vauva- ja taaperoaika on ohi.