Miksi miehet hylkäävät lapsensa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tosiasia on, että vauvat ja taaperot on aika v*ttumaisia. Joten jos ero tulee lasten ollessa hyvin pieniä, niin pitäisin pikemminkin yllättävänä, jos yhteys lapsiin säilyy. Kouluikäisten lasten hylkäämistä minäkään en ymmärrä. 

Lisäyksenä että puhun tietysti vain niistä tapauksista joissa äiti ei vieraannuta lapsia isästä.

M41

Siis mitä? Pienet lapsethan lähes palvovat vanhempiaan ja varsinkin isät ovat lastensa mielestä kaikkivoipaisia. Mielipiteesi on järkyttävä. Sinulla ei taida lapsia olla yhtään? Onneksi.

Ei lapsetkaan mitään idiootteja ole. Välillä tuntuu, että lapsen rakkaus on rajatonta. Mutta kyllä silläkin on rajansa. Jos isä ei noteeraa lasta mitenkään, ei puhu sille eikä kuuntele lapsen juttuja, niin ei lapselle muodostu tunnesidettä eikä isä välttämättä tunnu kovin tärkeältä. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Olisi kiva, että ne ihmiset ymmärtäisivät sen itse siinä vaiheessa kun mieleen juolahtaa jättää kondomi pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tosiasia on, että vauvat ja taaperot on aika v*ttumaisia. Joten jos ero tulee lasten ollessa hyvin pieniä, niin pitäisin pikemminkin yllättävänä, jos yhteys lapsiin säilyy. Kouluikäisten lasten hylkäämistä minäkään en ymmärrä. 

Lisäyksenä että puhun tietysti vain niistä tapauksista joissa äiti ei vieraannuta lapsia isästä.

M41

Siis mitä? Pienet lapsethan lähes palvovat vanhempiaan ja varsinkin isät ovat lastensa mielestä kaikkivoipaisia. Mielipiteesi on järkyttävä. Sinulla ei taida lapsia olla yhtään? Onneksi.

On kaksi lasta kyllä, he ovat jo toisella kymmenellä. Onneksi olen heidän äitinsä kanssa edelleen yhdessä. Voin kuvitella, että jos meille olisi tullut ero kun lapset oli 0 ja 2, niin olisi vaadittu aika paljon viitseliäisyyttä minulta luoda heihin tunneside, olisi saattanut jäädä tekemättä. Nyt kun oli perhe kasassa, niin ei ollut vaihtoehtoja, ja hyvä niin, vaikka silloin elämä olikin vain selviytymistä päivästä toiseen.

M41

Miten ihmeessä sinä pystyt sanomaan omista lapsistasi noin? Toivottavasti saat samat sanat heiltä jossain vaiheessa takaisin.

Ilmeisesti on tabu myöntää, ettei nauti pikkulasten seurasta, edes omiensa? Jos esim. vanhuksena huudan lapsilleni, pissaan heidän päällensä enkä kommunikoi mitenkään muuten, niin ihan kernaasti saavat sanoa, etteivät haluaisi olla minun seurassani.

M41

M41

Miksi ihmeessä sinä sitten teit lapsia? Suomessa kenenkään ei ole pakko lisääntyä. Me emme asu muslimivaltiossa.

Vierailija kirjoitti:

Taas ketjun täydeltä miesvihayleistyksiä.

Ja tietää kyllä millaisilta naisilta nämä yleistykset sitten tulee. 

Ja myös isättömyydestä itkijöille, äitinnekö ei ole vastuussa paskasta miesvalinnastaan? Näette aina ja ikuisesti naiset vain uhreina? 

En tiedä kuinka kauan tätä pitää toistaa, mutta toisen luonne voi muuttua radikaalisti yhteenmuuton/lapsensaannin jälkeen. Siihen asti ihan asiallinen mies voi muuttua kuin toiseksi. Lapsen saanti voi vaativa paikka jokatapauksessa, mutta joistain se kuorii ihan karmeita ominaisuuksia pintaan. Moni nainen uskoo sen lisäksi naiivisti oikuttelevankin miehen hyviin puoliin ja ajattelee, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Eli on optimisti. Surullisestihan siinä käy. Lapsi on kuitenkin jo tullut maailmaan ja ansaitsee kaiken sen rakkauden, mikä on saatavilla. Nämä luonnehäiriöiset on just mustasukkaisia lapselle annettavasta huomiosta. Niin kipeää tuo homma on. Eikä se mitenkään näkynyt heistä aikaisemmin. He ovat saattaneet itse haluta sitä lasta vähintään yhtä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Mä tiedän tällaisen naisen. Syy: ei ole aikaa olla äiti. Ja kyse ei siis ole mistään teini-ikäisestä äidistä. Kumppanikin vaihtuu vähän väliä ja aina lennosta. Välillä on kesken suhteenkin eri kumppaneita.

Tulipa mieleen toinenkin äiti, joka ei lapsiaan näe. Mutta siinä tapauksessa homma meni niin, että lapset pääsivät huostaan. Oli nimittäin aika hirviö lapsilleen se äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tosiasia on, että vauvat ja taaperot on aika v*ttumaisia. Joten jos ero tulee lasten ollessa hyvin pieniä, niin pitäisin pikemminkin yllättävänä, jos yhteys lapsiin säilyy. Kouluikäisten lasten hylkäämistä minäkään en ymmärrä. 

Lisäyksenä että puhun tietysti vain niistä tapauksista joissa äiti ei vieraannuta lapsia isästä.

M41

Siis mitä? Pienet lapsethan lähes palvovat vanhempiaan ja varsinkin isät ovat lastensa mielestä kaikkivoipaisia. Mielipiteesi on järkyttävä. Sinulla ei taida lapsia olla yhtään? Onneksi.

On kaksi lasta kyllä, he ovat jo toisella kymmenellä. Onneksi olen heidän äitinsä kanssa edelleen yhdessä. Voin kuvitella, että jos meille olisi tullut ero kun lapset oli 0 ja 2, niin olisi vaadittu aika paljon viitseliäisyyttä minulta luoda heihin tunneside, olisi saattanut jäädä tekemättä. Nyt kun oli perhe kasassa, niin ei ollut vaihtoehtoja, ja hyvä niin, vaikka silloin elämä olikin vain selviytymistä päivästä toiseen.

M41

Miten ihmeessä sinä pystyt sanomaan omista lapsistasi noin? Toivottavasti saat samat sanat heiltä jossain vaiheessa takaisin.

Ilmeisesti on tabu myöntää, ettei nauti pikkulasten seurasta, edes omiensa? Jos esim. vanhuksena huudan lapsilleni, pissaan heidän päällensä enkä kommunikoi mitenkään muuten, niin ihan kernaasti saavat sanoa, etteivät haluaisi olla minun seurassani.

M41

M41

Lisään vielä etten ole tietenkään lapsilleni sanonut enkä aiokaan sanoa, että heidän vauva-aikansa oli minulle erittäin raskasta, ja että kesti pitkään että sain tunnesiteen muodostettua heihin. Perheeni on minulle tärkein maailmassa, ja mikään mitä lapseni minulle mahdollisesti sanovat, ei sitä muuta. 

M41

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tosiasia on, että vauvat ja taaperot on aika v*ttumaisia. Joten jos ero tulee lasten ollessa hyvin pieniä, niin pitäisin pikemminkin yllättävänä, jos yhteys lapsiin säilyy. Kouluikäisten lasten hylkäämistä minäkään en ymmärrä. 

Lisäyksenä että puhun tietysti vain niistä tapauksista joissa äiti ei vieraannuta lapsia isästä.

M41

Siis mitä? Pienet lapsethan lähes palvovat vanhempiaan ja varsinkin isät ovat lastensa mielestä kaikkivoipaisia. Mielipiteesi on järkyttävä. Sinulla ei taida lapsia olla yhtään? Onneksi.

On kaksi lasta kyllä, he ovat jo toisella kymmenellä. Onneksi olen heidän äitinsä kanssa edelleen yhdessä. Voin kuvitella, että jos meille olisi tullut ero kun lapset oli 0 ja 2, niin olisi vaadittu aika paljon viitseliäisyyttä minulta luoda heihin tunneside, olisi saattanut jäädä tekemättä. Nyt kun oli perhe kasassa, niin ei ollut vaihtoehtoja, ja hyvä niin, vaikka silloin elämä olikin vain selviytymistä päivästä toiseen.

M41

Sinä M41 olet luultavasti vaan häiriintynyt trolli, mutta ihan varmuuden vuoksi - jos satutkin olemaan IRL - niin sullahan tietenkin on psykopaatin diagnoosi, eikö vaan olekin? Tai ainakin sut on hoksaavaisemmat luokitelleet psykopaatiksi, ehkä oma puolisosikin.

Asiahan on niin, että tervepäinen ihminen (niin nainen kuin mieskin) kiintyy lapseensa heti kun lapsi syntyy. Tuntee rakkautta, tuntee tarvetta suojella pientä ja huolehtia siitä. Tuntee, että elämään tuli sisältöä ja onnea - olkoonkin, että pikkulapsiaika voi olla vaikeaa, mutta ei noiden perustunteiden pitäisi kokonaan kadota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Osaatko asennoitua sen lapsen asemaan joka tulee hylätyksi, miltähän hänestä mahtaa tuntua... Ei se vanhemman velvollisuus lopu siksi että tuntuu pahalta. Lapsissa ei ole palautusoikeutta.

Naisillako ei ole vastuuta miesvalinnoistaan? 

Miehestä ei näe mitenkään etukäteen, millainen isä hänestä tulee. Se selviää vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Sehän se helppoa olisi, jos asian voisi nähdä ajoissa.

Kyllä sen näkee.  Jos ei, niin pitää olla tyhmä tai sitten jotenkin todella ruusunpunaisilla laseilla vauvakuumessaan katsella miestään. Molemmista on lähipiirissä esimerkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tosiasia on, että vauvat ja taaperot on aika v*ttumaisia. Joten jos ero tulee lasten ollessa hyvin pieniä, niin pitäisin pikemminkin yllättävänä, jos yhteys lapsiin säilyy. Kouluikäisten lasten hylkäämistä minäkään en ymmärrä. 

Lisäyksenä että puhun tietysti vain niistä tapauksista joissa äiti ei vieraannuta lapsia isästä.

M41

Siis mitä? Pienet lapsethan lähes palvovat vanhempiaan ja varsinkin isät ovat lastensa mielestä kaikkivoipaisia. Mielipiteesi on järkyttävä. Sinulla ei taida lapsia olla yhtään? Onneksi.

On kaksi lasta kyllä, he ovat jo toisella kymmenellä. Onneksi olen heidän äitinsä kanssa edelleen yhdessä. Voin kuvitella, että jos meille olisi tullut ero kun lapset oli 0 ja 2, niin olisi vaadittu aika paljon viitseliäisyyttä minulta luoda heihin tunneside, olisi saattanut jäädä tekemättä. Nyt kun oli perhe kasassa, niin ei ollut vaihtoehtoja, ja hyvä niin, vaikka silloin elämä olikin vain selviytymistä päivästä toiseen.

M41

Miten ihmeessä sinä pystyt sanomaan omista lapsistasi noin? Toivottavasti saat samat sanat heiltä jossain vaiheessa takaisin.

Ilmeisesti on tabu myöntää, ettei nauti pikkulasten seurasta, edes omiensa? Jos esim. vanhuksena huudan lapsilleni, pissaan heidän päällensä enkä kommunikoi mitenkään muuten, niin ihan kernaasti saavat sanoa, etteivät haluaisi olla minun seurassani.

M41

M41

Miksi ihmeessä sinä sitten teit lapsia? Suomessa kenenkään ei ole pakko lisääntyä. Me emme asu muslimivaltiossa.

Myönnän, että vaimoni oli innokkaampi lasten hankinnassa kuin minä. Lasten synnyttyä vauva-arkea koskevat pelkoni osoittautuivatkin tosiksi. Nyt olen kuitenkin erittäin onnellinen lapsistamme. Heistä on kasvanut oikein mainioita tyyppejä, ja vietämme paljon aikaa perheenä. Vauva-aika kaikkine vaikeuksineenkin oli ehdottomasti sen arvoista. 

M41

Paskapuhetta ja yleistämistä. Itselläni lapseni äiti hylkäsi pään vippauksensa ja uuden miehensä himossa oman lapsensa täysin, ja olen yh-isänä kasvattanut lastani pienestä pitäen, ja aion huolehtiakin lapsestani niin pitkään kuin henki minussa pihisee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Osaatko asennoitua sen lapsen asemaan joka tulee hylätyksi, miltähän hänestä mahtaa tuntua... Ei se vanhemman velvollisuus lopu siksi että tuntuu pahalta. Lapsissa ei ole palautusoikeutta.

Naisillako ei ole vastuuta miesvalinnoistaan? 

Miehestä ei näe mitenkään etukäteen, millainen isä hänestä tulee. Se selviää vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Sehän se helppoa olisi, jos asian voisi nähdä ajoissa.

Kyllä sen näkee.  Jos ei, niin pitää olla tyhmä tai sitten jotenkin todella ruusunpunaisilla laseilla vauvakuumessaan katsella miestään. Molemmista on lähipiirissä esimerkkejä.

No kun ei näe, niin ei näe. Vanhemmuus on asia, jota ei voi harjoitella etukäteen eikä voi tietää, millaista on olla vastuussa lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Jos isä on tehnyt päätöksen lähteä vaikka toisen matkaan, niin mikä tappio se on ja kenelle? Kyllä on isejä, joille nuo muutama vuorokausi kuukaudessa tai vaikka viikko-viikko on elämän kohokohtia :) monesti kyllä tuollainen haluttomuus johtuu ihan siitä, että laiskotuttaa eikä kiinnosta ja paljon mielekkäämpää on hypätä uuden pimperon perässä. Lapset ovat vain rajoittava riesa.

Niin, tai sitten et vaan tosiaan osaa nähdä miehen kannalta. Olla jatkuvasti erossa heistä ketä rakastaa. Vähän parisuhde jossa toinen olisi pakotetusti jatkuvasti ulkomailla, ei se toimi ja parempi vain lopettaa. Onhan lapsilla toivottavasti hyvä äiti, joten onni heidän puolestaan.

Ehkä kolme päivää kuukaudessa isyys sopii heille jotka eivät halua ottaa oikeaa vastuuta, mutta todistelevat miehuttaa ja lisääntymiskykyään lapsien kautta. Isähän ei voi olla lapsille mikään esimerkki, kasvattaja eikä päivittäinen turva, uudi mies on sitä. Isä on vain maksaja ja teoriaa ulostava neuvonantaja.

Se voi olla satojen kilometrien välimatka ja rahan puute matkustaa. Moni isä joutuu kuitenkin maksamaan satoja euroja elatusmaksuja ja varsinkin pienipalkkaiset esim. Etelä-suomessa maksavat asumisesta kovaa hintaa tuohon päälle vielä. Siis tämä ennen laskuja ja ruokaa. Kun palkka ei riitä niin ne kerrat nähdä lasta vähenevät. Aika harva tarkoituksellisesti ei näe lastaan. Tätä ei moni huomioi ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Osaatko asennoitua sen lapsen asemaan joka tulee hylätyksi, miltähän hänestä mahtaa tuntua... Ei se vanhemman velvollisuus lopu siksi että tuntuu pahalta. Lapsissa ei ole palautusoikeutta.

Naisillako ei ole vastuuta miesvalinnoistaan? 

Miehestä ei näe mitenkään etukäteen, millainen isä hänestä tulee. Se selviää vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Sehän se helppoa olisi, jos asian voisi nähdä ajoissa.

Kyllä sen näkee.  Jos ei, niin pitää olla tyhmä tai sitten jotenkin todella ruusunpunaisilla laseilla vauvakuumessaan katsella miestään. Molemmista on lähipiirissä esimerkkejä.

No kun ei näe, niin ei näe. Vanhemmuus on asia, jota ei voi harjoitella etukäteen eikä voi tietää, millaista on olla vastuussa lapsesta.

Niin, fiksummat voivat sitä kuitenkin kuvitella mielessään paremmin kuin tyhmät. Fiksut myöskin voivat lähimmäisiään katsoessaan paremmin arvioida näiden sopivuutta vanhemmiksi kuin tyhmät.

Vierailija kirjoitti:

Mun eksä raskaana ollessani "pakotti" mut muuttamaan yhteen kanssaan sillä että jos en muuta, niin ei aio osallistua lapsen elämään kun ei näe siinä järkeä kun ei pääse kunnolla osallistumaan. Mä sanoin ettei ole pakko osallistua, mutta alkoi syyllistämään mua sillä että kyllä hän haluisi ja se on musta kiinni jos hän ei näe lastaan tai lapsella ole isää. No, muutin vaikka en olisi ollut valmis siihen. Ei ollut mieskään, joten pidemmän päälle siitä ei tullut mitään vaikka kaikkeni yritin. Ero tuli, ja sen jälkeen hän ei ole lasta nähnyt. Syy on se ettei (taaskaan) näe siinä järkeä kun ei pääse osallistumaan kunnolla.

En itsekään ymmärrä tälläistä pelleilyä, ihan kun se velvollisuus huolehtia lapsestaan loppuis siihen kun itsestä siltä tuntuu. En kuitenkasn aio pakottaa, pyyhin vaan koko isän lapsen elämöstä. Tuntuu pahalta kun en tiedä mitä isompana ketton lapselle isästään. Kävi jo mielessä valehdella että se kuoli koronaan, parempi olisi kertoa se kuin se että isä hylkäsi. :(

Toivottavasti sinä läski kuolet koronaan ja pian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Osaatko asennoitua sen lapsen asemaan joka tulee hylätyksi, miltähän hänestä mahtaa tuntua... Ei se vanhemman velvollisuus lopu siksi että tuntuu pahalta. Lapsissa ei ole palautusoikeutta.

Naisillako ei ole vastuuta miesvalinnoistaan? 

Miehestä ei näe mitenkään etukäteen, millainen isä hänestä tulee. Se selviää vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Sehän se helppoa olisi, jos asian voisi nähdä ajoissa.

Kyllä sen näkee.  Jos ei, niin pitää olla tyhmä tai sitten jotenkin todella ruusunpunaisilla laseilla vauvakuumessaan katsella miestään. Molemmista on lähipiirissä esimerkkejä.

No kun ei näe, niin ei näe. Vanhemmuus on asia, jota ei voi harjoitella etukäteen eikä voi tietää, millaista on olla vastuussa lapsesta.

Niin, fiksummat voivat sitä kuitenkin kuvitella mielessään paremmin kuin tyhmät. Fiksut myöskin voivat lähimmäisiään katsoessaan paremmin arvioida näiden sopivuutta vanhemmiksi kuin tyhmät.

Millainen isä tulee miehestä, joka ehdottaa vaimolleen lasten hankkimista? Mies tykkää viettää aikaa sukulaislasten kanssa ja jaksaa leikkiä heidän kanssaan.

Millainen isä tulee sellaisesta miehestä, jolla on paljon harrastuksia, hän on paljon pois kotoa eikä hänellä ole mitään kokemusta lapsista?

Minä en olisi arvannut, että ensin mainitulla iski menovaihe lapsen synnyttyä ja jälkimmäinen karsi töitään ja harrastuksiaan niin, että oli paljon kotona lapsen synnyttyä. Tämä mies piti isyyslomat ja hoitovapaat. Tuon ensimmäisen miehen avioliitto päättyi eroon, toisen ei.

Syyt:

1. Äiti

2. Äiti

3. Äiti

Naisilla on ihan lain puolesta yliote lapsiinsa joilla he harrastavat usein sekä taloudellista, että psykologista väkivaltaa ex-miehiään kohtaan.

Huomaat varmaan yhteyden: kun nainen kohtelee ex-miestään normaalisti ilman turhia kieroiluja ja hyötymisyrityksiä niin mies on pääsääntöisesti aina mukana lasten elämässä myös eron jälkeen.

Tottakai on aina poikkeuksia, mutta näin asia menee pääsääntöisesti.

Ei kaikki isät ole samanlaisia. Jotkut ovat hyviä isiä vaikka vähän näkevätkin. Ei kaikkia kiinnosta olla kaiken aikaa tekemässä jotakin ja sekin on ok. Moni isä ei ole edes saanut valita isäksi tulemistaan vaan heistä on tehty isä. Tällöin ymmärrän varsin hyvin jos ei kiinnosta exän kanssa tehty vahinkolapsi näin karrikoiden. Maailma on moninainen. Ei ole enää yhtä oikeaa mallia vaan monta ja kaikki ovat oikeita tavallaan.

Lapseni isän kanssa yhä tekemisissä koska hän saa leikkiä isää halutessaan. Hänellä on uusi nainen ja välillä väkisinkin mietin mitä on kertonut lapsestaan ja heidän historiastaan nykyiselle kun suostuu tapailemaan.

Tuskin rehellinen on ollut koska kuka haluaisi kumppanin joka pystyy hylkäämään oman lapsensa silloin kun eniten tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

En hylännyt lastani. Taistelin hänestä vuosia kunnes tajusin ettei rahat riitä. Exä keksi mitä ihmeempiä tarinoita minusta ja kaikki meni oikeudessa läpi. Hänen viha minua kohtaa mikä oli myös outoa, niin sai kaikki tuet puolelleen. Vikan kerran, kun selitin että haluan pelkästään olla lapselle isä, niin mun rahat loppui. Eipä ole isällä oikeuksia tässä maassa ollenkaan. Vikat sanat mitä sanoin tyttärelleni, että jonain päivänä olet 18v ja sitten ei kukaan sanele meidän näkemisiä ja tätä hulluutta. Hän itki silloin, mutta äiti sai mitä halusi. Nyt lapsi on 19v ja ollaan aloitettu kaikki alusta. Ei se ole sama asia, koska olisin halunnut viedä tarhaan, olla koulun juhlissa jne jne. Kaikki noi vei hullu suomen järjestelmä minua tavallista isää kohtaan, kun äiti päätti vihoissaan kaiken ja sai kaiken. Onneksi tytär on nykyään elämässäni ja nähdään paljon. Eikä välitä äidistään juurikaan. Mikä on minun mielestä täysin oikein.

Juurikin näin. Nainen voi tehdä ex-miehensä elämän lasten suhteen hyvin vaikeaksi. Estetään lapsen näkeminen, puhutaan lapselle pahaa isästä, hyödynnetään taloudellisesti. Jos kaikki ei mene naisen tahdon mukaan, niin hän voi keksiä valheita sossulle jotka menevät pääsääntöisesti aina läpi ilman kyseenalaistamista.

Tiedän itse tapauksen jossa nainen masentui ja vinksahti päästään->5v lapsi ei saanut kotona ruokaa päivähoidon jälkeen ja tästä kun isälle mainitsi 1vk jälkeen--> isä kysyi äidiltä asiasta--> äiti ilmoitti slssuun että isä on pahoinpidellyt lasta--> slssu ilmoitti poliisille-> isälle lähestymiskielto ja pahoinpitelysyyte. Koko juttua alettiin käsittelemään ilman, että lapselta oltiin kysytty mitään vaikka isä oli tätä vaatinut. Vasta kun päivähoidosta ilmoitettiin sosiaalihuoltoon lapsen epätavallisesta käytöksestä ja laihtumisesta, selvisi naisen olleen hiukan päästään sekaisin ja lapsi nopeasti huostaan-> 1vk kuluttua kaikki syytteet isää kohtaan tiputettiin (lapselta oltiin kysytty) ja isä sai yksinhuoltajuuden.

Tämä tapahtui ystävälleni muutama vuosi sitten.

Kaikki mitä äidit sanovat, niin menee suodattamattomana ja kyseenalaistamattomana läpi...

Ei isillä ole oikeuksia Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko naiset asennoitua miehen näkökulmaa tässä asiassa? Millainen olisi oma halukkuutenne tavata lapsia jos saisitte olla heidän kanssaan kolme-neljä vuorokautta kuukaudessa?

Itse en ole eronnut, mutta olen mietiskellyt miltä se teoriassa tuntuisi. Aika helposti varmasti mielen valtaa jonkinlainen tappiomieliala jossa on helppo ajatella, että parempi lasten on olla äitinsä kanssa koko ajan kuin nähdä silloin tällöin sivullista isukkia. 50/50 ei aina nähdä optimaaliseksi lasten kannalta

Osaatko asennoitua sen lapsen asemaan joka tulee hylätyksi, miltähän hänestä mahtaa tuntua... Ei se vanhemman velvollisuus lopu siksi että tuntuu pahalta. Lapsissa ei ole palautusoikeutta.

Naisillako ei ole vastuuta miesvalinnoistaan? 

Miehestä ei näe mitenkään etukäteen, millainen isä hänestä tulee. Se selviää vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Sehän se helppoa olisi, jos asian voisi nähdä ajoissa.

Kyllä sen näkee.  Jos ei, niin pitää olla tyhmä tai sitten jotenkin todella ruusunpunaisilla laseilla vauvakuumessaan katsella miestään. Molemmista on lähipiirissä esimerkkejä.

No kun ei näe, niin ei näe. Vanhemmuus on asia, jota ei voi harjoitella etukäteen eikä voi tietää, millaista on olla vastuussa lapsesta.

Niin, fiksummat voivat sitä kuitenkin kuvitella mielessään paremmin kuin tyhmät. Fiksut myöskin voivat lähimmäisiään katsoessaan paremmin arvioida näiden sopivuutta vanhemmiksi kuin tyhmät.

Millainen isä tulee miehestä, joka ehdottaa vaimolleen lasten hankkimista? Mies tykkää viettää aikaa sukulaislasten kanssa ja jaksaa leikkiä heidän kanssaan.

Millainen isä tulee sellaisesta miehestä, jolla on paljon harrastuksia, hän on paljon pois kotoa eikä hänellä ole mitään kokemusta lapsista?

Minä en olisi arvannut, että ensin mainitulla iski menovaihe lapsen synnyttyä ja jälkimmäinen karsi töitään ja harrastuksiaan niin, että oli paljon kotona lapsen synnyttyä. Tämä mies piti isyyslomat ja hoitovapaat. Tuon ensimmäisen miehen avioliitto päättyi eroon, toisen ei.

Minulla ensimmäisen kaltainen jätti loppuraskaudesta yksin pärjäilemään. Ihan oli hänen valinta. Tapasin myöhemmin menevän naistenmiehen josta tuli oikea isä niin ensimmäiselle lapselleni kuten myös tulleille.

Ensimmäisen isälle iski jokin kauhea vimma olla parempi ja viettää aikaa lapsensa kanssa. En ole harmissani ettei siinä vaiheessa lapsi enää halunnut tästä isähahmoa itselleen.

Koittaa vieläkin räpiköidä "isänä" vaikka varmaan kaikille olisi parempi että menisi tekemän mitä ikinä halusi silloin kun lapsi jonka halusi syntyi ja ei itse ollut paikalla.