Neuvoja itsekkään 10-vuotiaan kanssa

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä luin. Vieläkö 2020-luvulla joku päänsä pensaasta ulos työntänyt todella kannattaa fyysistä väkivaltaa kasvatuksessa?

Emme kaipaa lisää häiriintyneitä (traumatisoituneita) lapsia yhteiskuntaamme.

Useimpia ihmisiä on lapsena kuritettu ruumiillisesti, eikä olla häiriintyneitä eikä traumatisoituneita. Päin vastoin. Ymmärretään oikean ja väärän ero ja kunnioitetaan auktoriteetteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi erityislasta, tai ainakin semi-erityislasta. Nyt teinejä ja nyt jo näyttää siltä, että heistä on tulossa ihan kunnon ihmisiä. Koulu menee hyvin ja heillä on kavereita. Päihteitä eivät käytä. Mutta perheneuvolassa käytiin aiemmin ja vuosikausia ollaan kyllä hiuksia revitty päästämme ja hampaita kiristelty.

Minusta noissa kaikissa palkinto- sekä rangaistustaulukoissa ja -kampanjoissa kaikkein vaikeinta on se jäätävä johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus, mitä se vaatii. Pikkulapsen kohdalla on vielä helpompaa ottaa käsittelyyn joku pikku rajattu alue, jota kehitetään ja kerätään tarroja. Teineille voi tietysti tehdä taulukon jostain tietystä kotityöstä tai koulunumeroista. Mutta miten rankaiset jostain niin epämääräisen hyhmäisestä kuten itsekeskeisestä asenteesta (joka kuuluu teini-ikään) tai kiukuttelusta (jokainen kiukuttelee joskus kotona, myös minä)? Myös lupaukset täytyy pitää, eli jos jostain tietystä asiasta luvataan rangaistus, niin se täytyy myös sitten antaa jos asia tapahtuu. Ei voi vanhempana ajatella että juuri tänään en jaksaisikaan antaa rangaistusta. Sama juttu palkintojen kanssa.

Juuri tässä koronan aikana nousi riita siitä, kun lasten piti yhdessä tehdä X määrä ylimääräisiä kotitöitä, jotta saavat Animal Crossing -pelin. Huomasimme jälkikäteen, että tehtävä ei ollut tarpeeksi tarkasti määritelty. Yksi ei tehnytkään juuri mitään, ei niinkään tarkoituksella siipeillyt, vaan jotenkin vain haahuili tekemättä hommia. Syntyi keskustelu, kuuluuko tämän lapsen myös saada peli, vaikka ei juuri mitään tehnyt. Tuli kaikkea sanomista tyyliin ”mutta sinä sanoit että saadaan peli kun ollaan tehty X ja Y ja nyt ne on tehty” - joo veljet teki sinun puolesta. Huoh. Mitä tästä opimme? Liian huonosti suunniteltu palkintokampanja.

Tämä ei ole ohje tai suositus kenellekään, mutta kerron vaan miten yksinkertaista se johdonmukaisuus meillä oli. Ei esim. kiukuttelu kokonaan ollut kiellettyä, mutta kun tuli ns mitta täyteen, minulle sanottiin, että nyt riittää tai tulee remmiä. Yleensä tuo tehosi, ja välillä ei tehonnut, jolloin sitten tuli se kuritus, kuten oli uhattu.

Sanoitkin, että et tarkoittanut tätä suosituksena. Mutta silti lisään, että tämä systeemi ei olisi toiminut meillä ollenkaan kahdesta syystä.

1. Lapsilla oli vaikeuksia lukea muiden tunnetiloja, eli tilannetaju puuttui. Eli eivät osanneet yhtään lukea, milloin se mitta on toisella täyttymässä, tai onko sopiva hetki tai päivä jollekin jankkaukselle tai ison palveluksen pyytämiselle tms.

2. Siihen miten nopeasti mitta täyttyy, vaikuttaa aikuisen oma tunnetila ja stressitaso. Jos työkaveri on ollut inhottava, mitta täyttyy illalla lapsen kanssa nopeammin, vaikka asialla ei ole mitään tekemistä lapsen kanssa. Eli joinain päivinä kestät enemmän jankkausta ja kiukuttelua kuin toisina.

Eli mitä tämmöinen lapsi näistä rangaistuksista oppii? Arvaamattomasti puun takaa tulee rangaistus, joinain päivinä pikemmin kuin toisina, mutta se yhteys siihen lapsen omaan käytökseen voi jäädä hämäräksi.

Tämä ei toki poista sitä, että tietenkin kerromme lapsille, että nyt on mitta kohta täyttymässä, tai tänään ei todellakaan ole hyvä päivä tuolle jankkaukselle, jne. Mutta aiemmin meidän lapset eivät välttämättä yksinkertaisesti osanneet saada sitä kiukuttelua tai raivoamista poikki, vaikka aikuisella olisi ollut kuinka huono päivä, koska ei vaan ollut niitä henkisiä mekanismeja. Nyt onnistuu jo paremmin.

Tämä on taas tätä tunnekasvatusjuttua jonka mukaan kaikki ratkeaa, kun "sanoittaa" tunnetilan. Kaikki lapset haluavat vaan olla vanhemmalle mieliksi, ja jos eivät ole niin se johtuu siitä, että ei olla sanoitettu tunteita eli lapsi ei tiedä miten olla mieliksi.

33 jatkaa. Ei meillä valitettavasti ratkennut kovin nopeasti, sanoitettiinpa tai ei. Teinien kanssa kyllä joskus miettii, että eikö ne todellakaan huomaa, että jos toinen on kuin myrskyn merkki jo valmiiksi, niin ei kannata lisää ärsyttää jollain typerällä valituksella (”meillä ei ole mitään syötävää”, vaikka jääkaappi täynnä, siihen vielä vähän ovien paiskomista jne). Ei siinä välttämättä aina jaksa aikuinen kovin nätisti sanoittaa, miksi aikuiselta meni hermo juuri silloin. Vaikka ehkä se olisi hyödyllistä, mutta emme ole mitään yli-ihmisiä, vaan joskus käämi palaa.