Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään ”huonoilla teillä” olevaa aikuista lasta? Miten kohtelette?
06.05.2020 |
Huonoilla teillä tarkoitan valheellista, narkkaria, rikollista, mitä tahansa, joka sotii omia ja yhteiskunnan arvoja vastaan.
Minulla on tällainen aikuinen poika. Mitenköhän pitäisi toimia, koska kuitenkin oma lapsi? Samalla tietää, että hänen toimintansa ei ole hyväksyttyä millään mittarilla. Miten osoittaa rakkautta samalla kun sanoo tiukasti?
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Osoita rakkautta muuten, mutta älä lainaa/anna rahaa. Tai rupea velkojen takaajaksi. Ja jos hänellä on pienintäkään motivaatiota ryhdistäytyä, niin tue kaikin mahdollisin keinoin, auta ohjautumaan hoitoon tms, vie vaikka kädestä pitäen ja auta järjestelemään asioita. Mutta älä anna rahaa. Jaksamista ❤️
Tämä on tärkeä neuvo! ❤️ Ohjaa ja ole tukena, mutta älä missään nimessä anna rahaa, vaikka häneltä tulisi kuinka p.askaa niskaan. Itsellä kaksi "huonoilla teillä" olevaa sisarusta. Joskus oon käyny ruokakaupassa heille, mutta rahaa suoraan en oo antanu vuosiin.
Haukkuminen ei auta. He kyllä itse tietävät, että pieleen on mennyt valinnat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osoita rakkautta muuten, mutta älä lainaa/anna rahaa. Tai rupea velkojen takaajaksi. Ja jos hänellä on pienintäkään motivaatiota ryhdistäytyä, niin tue kaikin mahdollisin keinoin, auta ohjautumaan hoitoon tms, vie vaikka kädestä pitäen ja auta järjestelemään asioita. Mutta älä anna rahaa. Jaksamista ❤️
En ole taannut mitäön, ja rahaa olen antanut vain siinä muodossa, että olen ostanut hänelle jotain fiksua (hän haluaa englanninkelisiä romaaneja). Hoitoon olen vienyt, kantanut, soittanut, uhrautunut.... olen uupunut siitä, paljon olen kantanut vastuuta. Ja kun hoito päättyy, niin sama meno jatkuu.
Olen alkanut ajattelemaan, että teen väärin tässä, että autan ja järjestelen asioita. Hyväksikäyttää voi monella eri tavalla, ei pelkästään pyytämällä rahaa.
Teit kaikkesi, vastuu on täysin hänellä.
Vedä rajat.
Et voi muuta kuin varoittaa muita ihmisiä hänestä. Ikävä juttu, mutta sinuna suostuisin vain satunnaisiin tapaamisiin muutaman kerran vuodessa. Niissä poistuisin paikalta, jos huomaisin vedätyksen.
Vierailija kirjoitti:
Mun tytär jakaa persettä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Käy pokaamassa miehiä lähiökuppilassa ja roudaa kotiinsa jos jonkinlaista hiihtäjää ja hihhulia. On saanut jo kolme lasta ja kahden isää ei edes tiedä. Lapset ei aina aamuisin tiedä kuka aamupalapöydässä milloinkin istuu. Ei pysty kunnolla huolehtimaan lapsista ja aina ei ole edes ruokaa kaapissa. Sääliksi käy lapsenlapsia, mutta en halua olla osallisena ja auttaa saman menon jatkumista. Joskus vien ruokakassin, että saavat lapset edes ruokaa. Lastenhoidosta kieltäydyn järjestelmällisesti. Olen kuulem.a ihan paska isoisä oman lapseni mielestä. Ikävä myöntää, mutta oma tytär on ihan täysi lumppu.
Lasu ja heti!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun autat, niin osta ruokaa. Rahaa voi antaa vähän. Sosiaalivirasto auttaa monissa asioissa. Näytä rakkautesi. Älä huuda, älä moiti. Harva lapsi on sydämestään petollinen, vain häpeää tekojaan. Ei halua kertoa totuutta, koska ei halua huolestuttaa äitiään. Masennus on kova pala kaikille. Omien voimavarojen mukaan auta. Pyydä kylään jos vaikeuksissa. En voisi hylätä lapsiani koskaan. Omani 27v. On hyvä lapsi, vain masentunut. Mieti se vaihtoehto jos lapselle tapahtuu jotain. Kaksi isoveljeni menetin kuolemalle (sairaskohtaus) liian aikaisin, äitini aina heitä auttoi, eikä olisi tullut mieleenkään olla auttamatta.
Voimia
Juuri tuon kanssa itse taistelen: toisaalta uskon, että kyse on pojan omasta häpeästä. Hän tekee jotain tyhmää, eikä silloin saisi syyllistää. Hänellä on varmasti jo itsellään paha mieli ja itsesyytökset yms.
Mutta toisaalta ajattelen, mahdollistanko toiminnan, koska en laita kovaa kovaa vasten?Ap
Pehmoilet liikaa. Älä yritä elää hänen tunteitaan. Jos hän häpeää tekemisiään, siihen on varmasti syynsä.
Ap suosittelen vertaisryhmiä! Äitini on vuosikausia tuntenut syyllisyyttä ja ollut aivan yksin näiden asioiden kanssa, vältellyt myös ystävyyssuhteiden solmimista sen vuoksi, ettei kenellekään tarvitse kertoa missä jamassa omat lapset ovat. Noin vuosi sitten äitini alkoi käymään vertaistukiryhmässä ja on kuulemma auttanut todella paljon. Auttaa, kun huomaa että on muitakin ihan "tavallisia" vanhempia, joiden lapset ovat jostain syystä ajautuneet väärille poluille. Se kun ei useimmiten ole vanhempien toiminnasta kiinni. Tekee hyvää tavata muita vanhempia, joilla on täsmälleen samanlaisia ajatuksia koskien syyllisyyttä ym. Varsinkin jos on vuosikausia hautonut niitä tunteita sisällään.
Tsemppiä!
T. se, jonka sisarukset "huonoilla teillä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun lapsi taitaa olla nyt neljättä kertaa vankilassa. Ongelmia on ollut lapsesta saakka paljon, enkä ole varmaan itse jaksanut olla ylipositiivinen kouluttaja, jota hän olisi tarvinnut. Rakastan kyllä lastani kovasti, mutta ei se minun rakkaus muuta häntä. Koen, että meillä on hyvät välit. Puhumme paljon, ja olen pyytänyt häneltä anteeksi omaa käytöstäni ja jaksamattomuuttani.
Lapseni on hyvin älykäs ja kykenevä manipuloimaan. Hän on myös tunnekylmä ja helposti hermostuva. Välillä tuntuu, että olen ainoa nainen, joka kykenee näkemään hänet sellaisena kuin hän on. Minua hän ei edes yritä manipuloida.
Annan hänelle välillä rahaa, mutta vähän ja harvoin. Noin vitosen kuussa. En odota muutosta, mutta toivon, että iän karttuessa hän ei enää jaksaisi jatkaa rikoksia.
Olen katkaissut välejä pahantahtoisiin sukulaisiin, joille minä ja lapseni olemme olleet jatkuva juoruilun kohde. Onko se huonoa itsetuntoa, kun pitää päteä vertaamalla omaa lastaa, johonkin huonommin pärjäävään. Kaikesta huolimatta ajattelen lastani hyvällä. Välillä on kivoja hetkiä ja muistoja, jotka kantavat eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun autat, niin osta ruokaa. Rahaa voi antaa vähän. Sosiaalivirasto auttaa monissa asioissa. Näytä rakkautesi. Älä huuda, älä moiti. Harva lapsi on sydämestään petollinen, vain häpeää tekojaan. Ei halua kertoa totuutta, koska ei halua huolestuttaa äitiään. Masennus on kova pala kaikille. Omien voimavarojen mukaan auta. Pyydä kylään jos vaikeuksissa. En voisi hylätä lapsiani koskaan. Omani 27v. On hyvä lapsi, vain masentunut. Mieti se vaihtoehto jos lapselle tapahtuu jotain. Kaksi isoveljeni menetin kuolemalle (sairaskohtaus) liian aikaisin, äitini aina heitä auttoi, eikä olisi tullut mieleenkään olla auttamatta.
Voimia
Juuri tuon kanssa itse taistelen: toisaalta uskon, että kyse on pojan omasta häpeästä. Hän tekee jotain tyhmää, eikä silloin saisi syyllistää. Hänellä on varmasti jo itsellään paha mieli ja itsesyytökset yms.
Mutta toisaalta ajattelen, mahdollistanko toiminnan, koska en laita kovaa kovaa vasten?Ap
Älä puutu lapsesi tekemisiin. Jos hän yrittää kertoa jotain huume/rikollisjuttuja niin sano että et halua niitä kuunnella, etkä tietää niistä mitään. Ei oel mitään syytä miksi sinun pitäisi tietää niistä, tai miksi sinulle hän olisi niistäkään asioista tilivelvollinen. Tie vie molempiin suuntiin. Kyllä oikeusistuin sitten laittaa kovan kovaa vasten, ole sinä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap suosittelen vertaisryhmiä! Äitini on vuosikausia tuntenut syyllisyyttä ja ollut aivan yksin näiden asioiden kanssa, vältellyt myös ystävyyssuhteiden solmimista sen vuoksi, ettei kenellekään tarvitse kertoa missä jamassa omat lapset ovat. Noin vuosi sitten äitini alkoi käymään vertaistukiryhmässä ja on kuulemma auttanut todella paljon. Auttaa, kun huomaa että on muitakin ihan "tavallisia" vanhempia, joiden lapset ovat jostain syystä ajautuneet väärille poluille. Se kun ei useimmiten ole vanhempien toiminnasta kiinni. Tekee hyvää tavata muita vanhempia, joilla on täsmälleen samanlaisia ajatuksia koskien syyllisyyttä ym. Varsinkin jos on vuosikausia hautonut niitä tunteita sisällään.
Tsemppiä!
T. se, jonka sisarukset "huonoilla teillä"
Mä en pystynyt käymään vertaistukiryhmässä vaikka sellaista oli tarjolla, koska siellä päsmeerasi nainen joka kertoi muiden asioita eteenpäin, eikä minulle siinä tilanteessa todellakaan ollut voimia alkaa häntä sieltä häätämään ja tekemään hänestä valituksia. Nimetön ja kasvoton vertaistuki olisi ollut paikallaan, ehkä. En tiedä olisinko siitä silloin pahimmilla hetkillä hyötynyt mitään, kun yritin kaikin keinoin vain pysyä itse hengissä ja pinnalla, siinä rytmihäiriöiden, nukkumattomuuden, oksentelun, ripuloinnin, hiustenlähdön, sairaslomien, töiden loppumisen, tärkeimmän ystävän hylkäämisen, taloudellisten huolien, ym. seassa. Näiden lisäksi tietysti vielä koulu, kuraattori, psykologi, poliisi, lasu, perhetyö, sairaala, (lapseni on siis myös somaattisesti sairas, ja sairautta pitää hoitaa viikottain, monesti jopa päivittäin, ja vaatii kontrollissa käymistä, lääkitystä jne.) psyk poli jne. Että itselleni hyvä "vertaistuki" on ollut myöhemmin kuunnella ja auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia/olleita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"
. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi".Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa.
Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.
Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu.
Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!
Tsemppiä!
Kiitos vastauksestasi. Minä olen myös tuota etäisyyttä alkanut ottaa, mutta en noin rajusti. Poika kyllä ymmärtänyt vihjeeni siitä, että minä en enää jaksa. Uskon myös, että hänen pitää itse alkaa ottamaan vastuuta enemmän - ja samalla pelkään, että hän tappaa itsensä, kun ei sitä osaa.
Kysymykseni liittyy juuri tähän: miten sitten osoitan rakkauttani, jos en auta?Meillä nuoruus ei ihan noin rajua ollut. Ei ollut poliiseja eikä,lasuja eikä sijoituksia. Hän on kertonut joskus juosseensa kovempaa kuin poliisit. Aina osannut kiemurrella asiat näteiksi. Hän on kuin saippua, joka luikahtaa kaikesta, kun tajuaa että nyt on jotain pielessä.
Ap
Niin munkin lapsi teki alaikäisenä, valehteli kaikille ettei hänellä mitään ongelmia ole, ja "kaikki" uskoivat. Hänellä oli portit auki joka puolelle, mistä vain apua voi saada, olin järjestänyt ihan kaiken kuviteltavissa olevan, mutta hän ei niitä halunnut käyttää, tai kävi kerran valehtelemassa, ja työntekijät sanoivat että lapsi ei koe ongelmia elämässään :D
Ei sinun tarvitse erikseen osoittaa mitään rakkautta, kyllä poikasi tietää että sinä häntä rakastat.
Mahdollisttaminen ja itsensä uhraaminen eivät ole rakkautta, vaan mahdollistamista ja itsensä uhraamista. Älä sekoita näitä keskenään. Kyllä minäkin pelkäsin pitkiä öitä että milloin ne soittaa että nyt se on kuollut, mutta eipäs käynytkään niin. Kun ihminen ottaa vastuun omasta elämästään, niin se elämä alkaa yllättäen maistua ihan erilailla. Ja jos lapseni olisi itsensä tappanut, niin se olisi ollut tyystin hänen valintansa. Ihan samalla tavalla kuin oma itsaarrini olisi oma päätökseni, eikä mikään "kosto" kenellekään.
Se että poikasi kompastelee ei ole sinun vikasi. Onko ihan varma että on neurologiset poikkeavuudet suljettu pois, jos käytös on impulsiivista?
Kiitos todella paljon, että vastaat. Et tiedäkään (tai kyllä tiedät) kuinka tärkeää tämä on.
Olen puhunut vuosia, että adhd pitää tutkia. Se on vaiheessa. En tosin tiedä, mitä hyötyä siitä on, koska ei kai epäluotettavalle mahdolliselle aineiden väärin käyttävälle anneta lääkettä.
Ap
No mun lapselle diagnoosi tuli yläasteella(toki sitä hettiin jo ala-asteella, mutta ketään ei tuolloin kiinnostanut älykäs ja monessa asiassa vuosia muita edellä oleva lapsi) Kyllä ADHD-lääkettä voi syödä päihteiden väärinkäyttäjäkin, ei esim. alkoholismi saa olla syynä hoidon epäämiselle. Mun lapsi kävi katkolla, ja siitä muutaman viikon psyk. puolella avohoidossa, ja siellä aloitettiin valvotusti lääkkeet. Huumeseulassa joutuu käymään välillä. Lapsesi on aikuinen, joten hän joko menee hoidon piiriin tai sitten ei mene. Sinä et siihen voi vaikuttaa, vaan se on poikasi päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurustelin hetken hänen vanhemman versionsa kanssa. Ovat kuin kaksi marjaa. Näin loppupään ja ihmisen mikä hänestä tulee. Sen miten vahingollinen ja täysin emotionaalisesti kylmä ja välinpitämätön tällainen ihminen on niille jotka uskaltaa häntä hetken rakastaa. Tämäkin oli hyvä esitys muille, mutta parisuhteessa täysi hirviö. Näin sen puolen tässä kumppanissani mitä lapseni ei näytä meille, koska hän hyötyy meistä läheisistään. Tapasin myös hänen vanhempansa, eli minun tulevaisuuteni. Heidän kasvoillaan oli pohjaton väsymys ja tuska, vaikka hekin oli luovuttaneet. Näin itseni heissä. Tajusin, että minun kohtalo on tuo jos en luovuta. Tuollainen ihminen imee toisen ihmisen elämän itseensä ja käyttää sen hyödykseen kuin loinen, eikä välitä siitä tuhosta mitä tekee. Ei se pysty. Hankalasta kumppanista pääsee aina eroon, mutta ei omasta lapsestaan. Rakastan lastani, mutta vain rakastan. En osaa selittää mitä sillä tarkoitan.