Onko kellään ”huonoilla teillä” olevaa aikuista lasta? Miten kohtelette?

On yksi sellainen. Hän tietää, että on rakas perheelleen ja on aina ollut. Hän ei vain sisäistä sitä koska on sosiopaatti. Siis ymmärtää, mutta ei tietenkään tunnetasolla tajua. Minä en tietenkään hyväksy hänen päihteiden käyttöä, loisimista enkä rikollisuutta. Minulla ei ole ruusunpunaisia laseja hänen suhteen. Rahaa en anna koska ne menee päihteisiin. Hyvä hän on valehtelemaan ja manipuloimaan joten pidän tiettyä etäisyyttä, että ei imaise mukaansa niihin kuvioihinsa. Hän kyllä saa aina haluamansa ja on hyvä manipuloimaan viranomaisiakin jos jotain haluaa, joten minun apuani ei tarvita mihinkään. Kumppaneiden suhteen en edes enää pidä lukua.Tuollaisella ihmisellä niitä ehtii elämän aikana olla tuhansia. Etäisyys on näissä suhteissa se avainsana. 

Mun tytär jakaa persettä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Käy pokaamassa miehiä lähiökuppilassa ja roudaa kotiinsa jos jonkinlaista hiihtäjää ja hihhulia. On saanut jo kolme lasta ja kahden isää ei edes tiedä. Lapset ei aina aamuisin tiedä kuka aamupalapöydässä milloinkin istuu. Ei pysty kunnolla huolehtimaan lapsista ja aina ei ole edes ruokaa kaapissa. Sääliksi käy lapsenlapsia, mutta en halua olla osallisena ja auttaa saman menon jatkumista. Joskus vien ruokakassin, että saavat lapset edes ruokaa. Lastenhoidosta kieltäydyn järjestelmällisesti. Olen kuulem.a ihan paska isoisä oman lapseni mielestä. Ikävä myöntää, mutta oma tytär on ihan täysi lumppu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos vastauksestasi. Minä olen myös tuota etäisyyttä alkanut ottaa, mutta en noin rajusti. Poika kyllä ymmärtänyt vihjeeni siitä, että minä en enää jaksa. Uskon myös, että hänen pitää itse alkaa ottamaan vastuuta enemmän - ja samalla pelkään, että hän tappaa itsensä, kun ei sitä osaa.

Kysymykseni liittyy juuri tähän: miten sitten osoitan rakkauttani, jos en auta?

Meillä nuoruus ei ihan noin rajua ollut. Ei ollut poliiseja eikä,lasuja eikä sijoituksia. Hän on kertonut joskus juosseensa kovempaa kuin poliisit. Aina osannut kiemurrella asiat näteiksi. Hän on kuin saippua, joka luikahtaa kaikesta, kun tajuaa että nyt on jotain pielessä.

Ap

Niin munkin lapsi teki alaikäisenä, valehteli kaikille ettei hänellä mitään ongelmia ole, ja "kaikki" uskoivat. Hänellä oli portit auki joka puolelle, mistä vain apua voi saada, olin järjestänyt ihan kaiken kuviteltavissa olevan, mutta hän ei niitä halunnut käyttää, tai kävi kerran valehtelemassa, ja työntekijät sanoivat että lapsi ei koe ongelmia elämässään :D

Ei sinun tarvitse erikseen osoittaa mitään rakkautta, kyllä poikasi tietää että sinä häntä rakastat. 

Mahdollisttaminen ja itsensä uhraaminen eivät ole rakkautta, vaan mahdollistamista ja itsensä uhraamista. Älä sekoita näitä keskenään. Kyllä minäkin pelkäsin pitkiä öitä että milloin ne soittaa että nyt se on kuollut, mutta eipäs käynytkään niin. Kun ihminen ottaa vastuun omasta elämästään, niin se elämä alkaa yllättäen maistua ihan erilailla. Ja jos lapseni olisi itsensä tappanut, niin se olisi ollut tyystin hänen valintansa. Ihan samalla tavalla kuin oma itsaarrini olisi oma päätökseni, eikä mikään "kosto" kenellekään.

Se että poikasi kompastelee ei ole sinun vikasi. Onko ihan varma että on neurologiset poikkeavuudet suljettu pois, jos käytös on impulsiivista?

Kiitos todella paljon, että vastaat. Et tiedäkään (tai kyllä tiedät) kuinka tärkeää tämä on.

Olen puhunut vuosia, että adhd pitää tutkia. Se on vaiheessa. En tosin tiedä, mitä hyötyä siitä on, koska ei kai epäluotettavalle mahdolliselle aineiden väärin käyttävälle anneta lääkettä.

Ap

Tuohon edelliseen vielä, että tyttäreni äiti eli minun ex on muuttanut ulkomaille ja katkaissut välit lapseen, joten ei tule hoitoapua tai muutakaan myöskään sieltä suunnasta. Ei taida edes tietää, että on lapsenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos tästä, lohduttaa. Minullakin on nyt täysi-ikäinen lapsi, jolla alkoi ongelmat tuossa 14-vuotiaana. Tai varmaan juurisyyt on vielä varhaisemmassa vaiheessa, mutta viiltely ja tuhoava käyttäytyminen alkoi tuolloin. Aluksi en itse edes tajunnut, kuvittelin vaan että no, teinit nyt on tuollaisia, mököttäävät omassa huoneessaan eikä enää halua äidin kanssa saunaan jne. Ja kun niitä mukaviakin hetkiä oli, osasi esittää minun edessä iloista ja tyytyväistä. Kavereiden kanssa meni ja tuli, mutta niinhän kaikki teinit... Kuvittelin tunnetvani kaikki kaverit, kun pikkupaikkakunnalla päiväkerhosta asti ollaan tunnettu. 

Ongelmat olikin isompia ja kun päivystys, psykiatrian poliklinikka tuli tutuksi, koulusta kuraattorin kanssa asiointia, lastensuojelu mukaan kuvioihin. Nuo vuodet meni sumussa, ja syyllisyys oli valtava. Koko lapsen elämä vauvasta asti tuli käytyä milelessä läpi ja mietittyä, että jos olisinkin silloin tehnyt niin tai näin, ja enkö minä silloin älynnyt olla tarpeeksi läsnä, annoinko huomiota, ymmärsinkö, yms.  Ehkä olisin toisinkin voinut tehdä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että mennyttä ei voi muuttaa, tulevaa voi. 

En siis ole ap, vaan joku joka luki tuon lainaamani ja liikutuin siitä.

Tseppiä meille kaikille!

Juurinäin meilläkin. Toisaalta oli normaali teini, useinmiten täysin normaali, mutta joskus oli jotain putoa. Kaikkea kun ei voi eikä kannata medikalisoida.

Tsemppi sinullekin!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei onneksi ole. Mutta äitini kasvatti ja kohteli aikoinaan minua yhtä ilkeästi, kuin olisin jokin mätäpaise. Hän oli narsisti, joka eli päänsä täynnä velheita. Oli todella masentavaa aikaa. Mitä tehdä, kun oma vanhempi elää harhoissa siitä, että olet renttu ja luuseri? (En siis väitä ap:n tekevän niin).

Tuo kyllä liippaa läheltä sitä, mitä itse oman lapseni kanssa pohdin. Lapseni siis todistettavasti valehtelee ja on todistettavasti jäänyt kiinni siitä. Sen myötä luottamus on hävinnyt. Kun jotain epämääräistä ilmaantuu, ja poika pokalla kieltää kaiken - niin en tiedä mihin uskoa ja mitä sanoa. En tiedä, pitääkö uskoa kuulemaansa, vai pitääkö ymmärtää että kaikki johtui vain impulsiivisuudesta vai pitääkö nostaa seinälle ja käskeä ottamaan vastuu teoistaan tyylin haukkumalla valinnoista olla renttu ja luuseri.

Ap

Millälailla liippaa läheltä? Minä en valehdellut äidilleni mitään, vaan hän valehteli, että minä valehtelen tms. Eli hän ajatteli kuin sinä, mutta kyse ei ollut siitä, että olisin ollut huonoilla teillä millään tavalla.

Tarkoitan, että pelkään syyttäväni lastani asioista, joita ei ole tapahtunut. Silloinhan väitän hänen valehdelleen.

Ei tämä muutoin ole sama tilanne. Meillä poika on luottamuksen itse jo tuhonnut. Sinun kohdallasi tilanne oli toinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista,että riippuvuus muuttaa persoonaa,joten valehtelu ym. liittyvät siihen todennäköisesti,ei niinkään lapsesi persoonaan ja haluun olla epäluotettava.

Voi välittää, mutta silti (ja juuri siksikin) pitää omat rajat; ei rahaa, ei yritä hallita toisen valintoja, ei näe päihtyneenä ym. Mutta muina hetkinä viestii,että kun apua ongelmaan haluaa,niin tuet siinä.

Sano,että välität.

Sano,että joudut rajaamaan oman hyvinvointia takia.

Hae itsellesi vertaistukea esim.al-anon-ryhmistä tai päihdelinkki.fi-keskusteluista.

En tiedä onko hän riippuvainen ja mille. Kyse on impulsiivisemmasta toiminnasta.

Olen sanonut, että välitän, tuen, autan kun haluaa apua. Tätä olen puhunut jo muutaman vuoden. Mutta kun tästä ei ole valmista tullut tähänkään mennessä...

Niin, valmista ei ole tullut, ja sinä et voi sille yhtään mitään. Se on kauhean rankaa vanhemmalle, joka tietenkin haluaa lapselleen parasta. Uskon kuitenkin, että sinun tehtäväsi on käsitellä se hyväksyminen, että sinä et missään nimessä voi ratkaista asioita tai tehdä mitään, jotta "tulisi valmista". Se on poikasi itse tehtävä. Mutta kuten kysyit, miten voit rakasstaa, jos et auta, niin ihan vain rakastamalla. Sinähän rakastat sydämessäsi. Se riittää. Sinä et voi rakastamalla asioita muuttaa. Se on joskus ihan valatavan vuorenkokoinen urakka hyväksyä tämä tosiaasia, mutta sitten ehkä sinäkin voit voida paremmin, kun et kanna omalla kontollasi sitä syyllisyyttä ja uskottele, että voisit ratkaista. Voit silti olla hyvä äiti lapsellesi, jolla on ongelmia. Mitä se voisi tarkoittaa teidän kohdalla? Riittääkö, että poika tietää, että rakastat ja autat, jos hän apua haluaa oikeasti, Voitteko olla yhteydessä näiden ongelmien "ulkopuolella"? Rajata niitä asioita pois yhteisestä ajasta ja keskittyä johonkin muuhun? Vai onko parasta rakkautta vain se rajaaminen, että sanoudut irti siitä? Ei näitä kukaan tiedä, mutta sinä tarvitset myös itsellesi voimia, ettet uuvu. Joten jaa kokemuksia muiden kanssa. Et todellakaan ole yksin!

Minun pitää varmaan printata tämä viestisi, etten unohda mitä sanot.

Kiitos.

Ap

Kun autat, niin osta ruokaa. Rahaa voi antaa vähän. Sosiaalivirasto auttaa monissa asioissa. Näytä rakkautesi. Älä huuda, älä moiti. Harva lapsi on sydämestään petollinen, vain häpeää tekojaan. Ei halua kertoa totuutta, koska ei halua huolestuttaa äitiään. Masennus on kova pala kaikille. Omien voimavarojen mukaan auta. Pyydä kylään jos vaikeuksissa. En voisi hylätä lapsiani koskaan. Omani 27v. On hyvä lapsi, vain masentunut. Mieti se vaihtoehto jos lapselle tapahtuu jotain. Kaksi isoveljeni menetin kuolemalle (sairaskohtaus) liian aikaisin, äitini aina heitä auttoi, eikä olisi tullut mieleenkään olla auttamatta.

Voimia

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien kannalta on paras, kun laitat suhteet kokonaan poikki. Lapsesi oppii elämään itsellään ja jos ei, niin sitten ei. Jos huumeidenkäyttö on kyseessä, niin niihin ei kukaan ulkopuolinen voi ikinä vaikuttaa millään tavalla. Vanhemmat aivan turhaan elävät mukana ja syyllistävät itseään asialla, mihin heillä ei ole minkäänlaista osuutta.

Tuohon minusta ei ole, laittamaan siis välejä poikki.

Varsinkin kun perimmäinen ongelma on impulsiivisuudesta johtuva arvaamattomuus. Se heijastuu monella eri tavalla.

Ap

Toki pitää vetää raja siihen, että aikuinen hoitaa itse asiansa. Se, että on äiti tai isä ei tarkoita sitä, että käytetään hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

On yksi sellainen. Hän tietää, että on rakas perheelleen ja on aina ollut. Hän ei vain sisäistä sitä koska on sosiopaatti. Siis ymmärtää, mutta ei tietenkään tunnetasolla tajua. Minä en tietenkään hyväksy hänen päihteiden käyttöä, loisimista enkä rikollisuutta. Minulla ei ole ruusunpunaisia laseja hänen suhteen. Rahaa en anna koska ne menee päihteisiin. Hyvä hän on valehtelemaan ja manipuloimaan joten pidän tiettyä etäisyyttä, että ei imaise mukaansa niihin kuvioihinsa. Hän kyllä saa aina haluamansa ja on hyvä manipuloimaan viranomaisiakin jos jotain haluaa, joten minun apuani ei tarvita mihinkään. Kumppaneiden suhteen en edes enää pidä lukua.Tuollaisella ihmisellä niitä ehtii elämän aikana olla tuhansia. Etäisyys on näissä suhteissa se avainsana. 

Milloin päästit hänestä irti? Mitä siis tapahtui, että kykenit päästämään irti?

Ap

Se että elämäni on ollut alusta lähtien epävakaata, päihteiden täyttämää karikkoa on vanhempieni, etenkin isäni syytä! Joku sanoisi että olen syntynyt kultalusikka suussa mutta se ei auta mitään jos muuten asiat ovat päin perzettä! Vihaan vanhempiani ja tätä kurjaa elämää! En ole koskaan pystynyt elämään onnellisesti ja tasapainoisesti.......äh

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär jakaa persettä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Käy pokaamassa miehiä lähiökuppilassa ja roudaa kotiinsa jos jonkinlaista hiihtäjää ja hihhulia. On saanut jo kolme lasta ja kahden isää ei edes tiedä. Lapset ei aina aamuisin tiedä kuka aamupalapöydässä milloinkin istuu. Ei pysty kunnolla huolehtimaan lapsista ja aina ei ole edes ruokaa kaapissa. Sääliksi käy lapsenlapsia, mutta en halua olla osallisena ja auttaa saman menon jatkumista. Joskus vien ruokakassin, että saavat lapset edes ruokaa. Lastenhoidosta kieltäydyn järjestelmällisesti. Olen kuulem.a ihan paska isoisä oman lapseni mielestä. Ikävä myöntää, mutta oma tytär on ihan täysi lumppu.

Tunnetko syyllisyyttä? Tai oletko koskaan tuntenut? Jos, niin miten pääsit siitä eroon?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun autat, niin osta ruokaa. Rahaa voi antaa vähän. Sosiaalivirasto auttaa monissa asioissa. Näytä rakkautesi. Älä huuda, älä moiti. Harva lapsi on sydämestään petollinen, vain häpeää tekojaan. Ei halua kertoa totuutta, koska ei halua huolestuttaa äitiään. Masennus on kova pala kaikille. Omien voimavarojen mukaan auta. Pyydä kylään jos vaikeuksissa. En voisi hylätä lapsiani koskaan. Omani 27v. On hyvä lapsi, vain masentunut. Mieti se vaihtoehto jos lapselle tapahtuu jotain. Kaksi isoveljeni menetin kuolemalle (sairaskohtaus) liian aikaisin, äitini aina heitä auttoi, eikä olisi tullut mieleenkään olla auttamatta.

Voimia

Juuri tuon kanssa itse taistelen: toisaalta uskon, että kyse on pojan omasta häpeästä. Hän tekee jotain tyhmää, eikä silloin saisi syyllistää. Hänellä on varmasti jo itsellään paha mieli ja itsesyytökset yms.

Mutta toisaalta ajattelen, mahdollistanko toiminnan, koska en laita kovaa kovaa vasten?

Ap

Minulla on kokemusta sen verran, että vanhempani ovat taistelleet ja kärsineet veljeni päihderiippuvuuden kanssa lähes teini-iästä... Välillä on ollut katkolla ja välillä korvaushoidossa ja välillä jopa vankilassa, mutta aina palaa päihteiden pariin... Veljeni on varastanut jopa minulta enkä ole hänen kanssaan tekemisissä. Muutenkin liikkuu niin epämääräisissä porukoissa ja joskus eräässä baarissa joku epämääräinen hörhö tuli sönköttämään minulle, että "Sinähän olet X sisko"... En halua olla MISSÄÄN tekemisissä enkä halua, että minua tunnetaan tuolla veljeni siskona.

Äitini murehtii edelleen ja hyysää ja hoivaa ja jopa isältä salassa on antanut rahaa jne.

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär jakaa persettä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Käy pokaamassa miehiä lähiökuppilassa ja roudaa kotiinsa jos jonkinlaista hiihtäjää ja hihhulia. On saanut jo kolme lasta ja kahden isää ei edes tiedä. Lapset ei aina aamuisin tiedä kuka aamupalapöydässä milloinkin istuu. Ei pysty kunnolla huolehtimaan lapsista ja aina ei ole edes ruokaa kaapissa. Sääliksi käy lapsenlapsia, mutta en halua olla osallisena ja auttaa saman menon jatkumista. Joskus vien ruokakassin, että saavat lapset edes ruokaa. Lastenhoidosta kieltäydyn järjestelmällisesti. Olen kuulem.a ihan paska isoisä oman lapseni mielestä. Ikävä myöntää, mutta oma tytär on ihan täysi lumppu.

Ei mikään ihme, että tyttärestä tuli tuollainen, kun oma isä kirjoittaa hänestä tähän sävyyn. Kärsii todennäköisesti huonosta isästä aiheutuvasta itsetunto-ongelmasta.

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär jakaa persettä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Käy pokaamassa miehiä lähiökuppilassa ja roudaa kotiinsa jos jonkinlaista hiihtäjää ja hihhulia. On saanut jo kolme lasta ja kahden isää ei edes tiedä. Lapset ei aina aamuisin tiedä kuka aamupalapöydässä milloinkin istuu. Ei pysty kunnolla huolehtimaan lapsista ja aina ei ole edes ruokaa kaapissa. Sääliksi käy lapsenlapsia, mutta en halua olla osallisena ja auttaa saman menon jatkumista. Joskus vien ruokakassin, että saavat lapset edes ruokaa. Lastenhoidosta kieltäydyn järjestelmällisesti. Olen kuulem.a ihan paska isoisä oman lapseni mielestä. Ikävä myöntää, mutta oma tytär on ihan täysi lumppu.

Oletko tehnyt lasua, jos ei kykene lapsistaan huolehtimaan? Oletko sinä isänä koskaan pohtinut, että miksi hän hakee miehiltä noin huomiota?

Ei ole oma lapsi, mutta siskon lapsella aikuisiällä todettu ADHD, nyt hän on reilu parikymppinen ja läheltä on tullut seurattua. Täytyy sanoa, että siinä on vanhemmat todella kovilla. Paljon valehtelua (luottoa sanomisiinsa ei ole enää ollenkaan), erikoisia päähänpistoja, rahan ja muun lainailua, päihteiden käyttöä, luottotiedot menneet jne jne. Parhaamme mukaan on tsempattu ja tuettu, tarjottu kaikki mahdollinen apu ja annettu lukemattomia mahdollisuuksia, mutta kyllä on usko välissä koetuksella lapsen suhteen. Paras vinkki minkä voin antaa ja mikä täälläkin on sanottu: älä lainaa rahaa (jos on pakko maksaa joku lasku niin maksa se suoraan, älä anna siihen rahaa), äläkä takaa velkoja. Liikaa ei kannata siloittaa tietä.

Veljeni käytti huumeita ja oli mt-ongelmia (ilmeisesti huumeet laukaisivat). Koko perhe oltiin jaksamisen rajoilla, kun yritettiin häntä auttaa. Itse olin aikuistumassa siihen aikaan ja lopulta masennuin itse, kun tuntui että aina kun toivoa sai hänen suhteen, matto lähti kuitenkin jalkojen alla. En uskaltanut enää toivoa. 

Nyt veljeni on jo kuollut. Meni hoitoon, jätti huumeet mutta vaihtoi alkoholiin. Se yhdistettynä lääkitykseen, maksa hajosi viidessä vuodessa, sai lopulta myrkytyksen. 

Sinulle sanon, että pidä huolta omasta jaksamisesta. Ota suosiolla etäisyyttä jos siltä tuntuu, et voi lasta auttaa väkisin jos hänellä ei omaa motivaatiota ole.  

Minulla ei ole lapsia tai edes sukulaisia, jotka voisivat täyttää aloituksen asiat, mutta surettaa välittävien ihmisen, erityisesti vanhempien puolesta. Mietin tätä ehkä siksi kun omista lapsista haaveilee, mutta riski, että kävisi näin, on olemassa (jos syntyy adhd-lapsi koska minulla on adhd, riski hieman suurempi tutkimusten mukaan) Olen ystäväni kautta nähnyt tuota ja voin vain kuvitella, miltä tuntuu olla tuollaisen lapsen vanhempi... Vaikka kaikkensa tekisi, silti lapsesta tulee mitä tulee. Vika ei mielestäni ole aina kasvatuksessa, koska hyvienkin vanhempien lapsia on mennyt huonoille poluille. Riippuvuus voi hyvinkin muuttaa ihmisen käyttäymistä ja sellaiseen voi päätyä nykyään hyvinkin helposti ja riippuen yksilöstä. Nämä äidit, jotka koittavat auttaa, ovat harvassa mutta vielä surullisempaa on, että lapsi käyttää oman äitiään inhottavasti hyväkseen. Olen nähnyt tapauksia, joissa äiti puolestaan käyttää omaa lastaan hyväkseen (pyytää rahaa ja kaikkea esim, vaikka lapsi olisi kasvanut kunnolliseksi, näin päinkin voi käydä) Kunnon äiti yrittää auttaa lastaan, jotkut äidit eivät edes yritä auttaa millään tavoin lapsiaan, vaikka he apua pyytäisivätkin. Voi ehkä olla radikaalia, mutta lapsen on ehkä annettava pärjätä omillaan, kun apusi ei ole tuonut toivottua tulosta. Olet yrittänyt jo kaikkesi mitä voi tehdä, mutta silti lapsesi ei ota opikseen. Onhan se raskasta, kun on oma lapsi, mutta ehkä nyt voit miettiä omaa hyvinvointiasi. Teit kuten hyvä äiti tekee, mutta aina ei keinot riitä, vaikka äiti oletkin. Lapsesi ei ansaitse sinunlaistasi äitiä, kuten ei sinunlaisesi äiti ansaitsisi tuollaista lasta. Lapsen on itse aikuistuttava, jos avut eivät enää auta. Yritä pärjätä ap! Ja kaikki muutkin, jotka ovat yrittäneet. Joskus on vain luovutettava, oli oma lapsi kyseessä tai ei... Jos avut vähenee ja toivon mukaan lapsi ymmärtäisi, mitä on tehnyt, niin ehkä joskus voitte yrittää uudestaan jos lapsi on lopulta aikuistunut. Hänen on itse otettava vastuu.