Onko kellään ”huonoilla teillä” olevaa aikuista lasta? Miten kohtelette?

Ei onneksi ole. Mutta äitini kasvatti ja kohteli aikoinaan minua yhtä ilkeästi, kuin olisin jokin mätäpaise. Hän oli narsisti, joka eli päänsä täynnä velheita. Oli todella masentavaa aikaa. Mitä tehdä, kun oma vanhempi elää harhoissa siitä, että olet renttu ja luuseri? (En siis väitä ap:n tekevän niin).

Vierailija kirjoitti:

Ei onneksi ole. Mutta äitini kasvatti ja kohteli aikoinaan minua yhtä ilkeästi, kuin olisin jokin mätäpaise. Hän oli narsisti, joka eli päänsä täynnä velheita. Oli todella masentavaa aikaa. Mitä tehdä, kun oma vanhempi elää harhoissa siitä, että olet renttu ja luuseri? (En siis väitä ap:n tekevän niin).

Tuo kyllä liippaa läheltä sitä, mitä itse oman lapseni kanssa pohdin. Lapseni siis todistettavasti valehtelee ja on todistettavasti jäänyt kiinni siitä. Sen myötä luottamus on hävinnyt. Kun jotain epämääräistä ilmaantuu, ja poika pokalla kieltää kaiken - niin en tiedä mihin uskoa ja mitä sanoa. En tiedä, pitääkö uskoa kuulemaansa, vai pitääkö ymmärtää että kaikki johtui vain impulsiivisuudesta vai pitääkö nostaa seinälle ja käskeä ottamaan vastuu teoistaan tyylin haukkumalla valinnoista olla renttu ja luuseri.

Ap

Osoita rakkautta muuten, mutta älä lainaa/anna rahaa. Tai rupea velkojen takaajaksi. Ja jos hänellä on pienintäkään motivaatiota ryhdistäytyä, niin tue kaikin mahdollisin keinoin, auta ohjautumaan hoitoon tms, vie vaikka kädestä pitäen ja auta järjestelemään asioita. Mutta älä anna rahaa. Jaksamista ❤️

Vierailija kirjoitti:

Osoita rakkautta muuten, mutta älä lainaa/anna rahaa. Tai rupea velkojen takaajaksi. Ja jos hänellä on pienintäkään motivaatiota ryhdistäytyä, niin tue kaikin mahdollisin keinoin, auta ohjautumaan hoitoon tms, vie vaikka kädestä pitäen ja auta järjestelemään asioita. Mutta älä anna rahaa. Jaksamista ❤️

En ole taannut mitäön, ja rahaa olen antanut vain siinä muodossa, että olen ostanut hänelle jotain fiksua (hän haluaa englanninkelisiä romaaneja). Hoitoon olen vienyt, kantanut, soittanut, uhrautunut.... olen uupunut siitä, paljon olen kantanut vastuuta. Ja kun hoito päättyy, niin sama meno jatkuu.

Olen alkanut ajattelemaan, että teen väärin tässä, että autan ja järjestelen asioita. Hyväksikäyttää voi monella eri tavalla, ei pelkästään pyytämällä rahaa.

Muista,että riippuvuus muuttaa persoonaa,joten valehtelu ym. liittyvät siihen todennäköisesti,ei niinkään lapsesi persoonaan ja haluun olla epäluotettava.

Voi välittää, mutta silti (ja juuri siksikin) pitää omat rajat; ei rahaa, ei yritä hallita toisen valintoja, ei näe päihtyneenä ym. Mutta muina hetkinä viestii,että kun apua ongelmaan haluaa,niin tuet siinä.

Sano,että välität.

Sano,että joudut rajaamaan oman hyvinvointia takia.

Hae itsellesi vertaistukea esim.al-anon-ryhmistä tai päihdelinkki.fi-keskusteluista.

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Muista,että riippuvuus muuttaa persoonaa,joten valehtelu ym. liittyvät siihen todennäköisesti,ei niinkään lapsesi persoonaan ja haluun olla epäluotettava.

Voi välittää, mutta silti (ja juuri siksikin) pitää omat rajat; ei rahaa, ei yritä hallita toisen valintoja, ei näe päihtyneenä ym. Mutta muina hetkinä viestii,että kun apua ongelmaan haluaa,niin tuet siinä.

Sano,että välität.

Sano,että joudut rajaamaan oman hyvinvointia takia.

Hae itsellesi vertaistukea esim.al-anon-ryhmistä tai päihdelinkki.fi-keskusteluista.

En tiedä onko hän riippuvainen ja mille. Kyse on impulsiivisemmasta toiminnasta.

Olen sanonut, että välitän, tuen, autan kun haluaa apua. Tätä olen puhunut jo muutaman vuoden. Mutta kun tästä ei ole valmista tullut tähänkään mennessä...

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos vastauksestasi. Minä olen myös tuota etäisyyttä alkanut ottaa, mutta en noin rajusti. Poika kyllä ymmärtänyt vihjeeni siitä, että minä en enää jaksa. Uskon myös, että hänen pitää itse alkaa ottamaan vastuuta enemmän - ja samalla pelkään, että hän tappaa itsensä, kun ei sitä osaa.

Kysymykseni liittyy juuri tähän: miten sitten osoitan rakkauttani, jos en auta?

Meillä nuoruus ei ihan noin rajua ollut. Ei ollut poliiseja eikä,lasuja eikä sijoituksia. Hän on kertonut joskus juosseensa kovempaa kuin poliisit. Aina osannut kiemurrella asiat näteiksi. Hän on kuin saippua, joka luikahtaa kaikesta, kun tajuaa että nyt on jotain pielessä.

Ap

Etsi alueesi aikuissosiaalityön numero ja anna se häelle. Suurinta rakkautta on joissain tapauksessa se, ettei enää auta hoitamalla asioita, olemalla mahdollistaja omalta osaltaan. En tiedä, vaikeaa on. 

Vierailija kirjoitti:

Etsi alueesi aikuissosiaalityön numero ja anna se häelle. Suurinta rakkautta on joissain tapauksessa se, ettei enää auta hoitamalla asioita, olemalla mahdollistaja omalta osaltaan. En tiedä, vaikeaa on. 

Hänellä on yhteys sinne. Olen hoitanut kaiken, mutta itse hän sanoo, ettei tarvitse apua.

Tämä on vaikeaa. Siksi aloitin ketjun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos vastauksestasi. Minä olen myös tuota etäisyyttä alkanut ottaa, mutta en noin rajusti. Poika kyllä ymmärtänyt vihjeeni siitä, että minä en enää jaksa. Uskon myös, että hänen pitää itse alkaa ottamaan vastuuta enemmän - ja samalla pelkään, että hän tappaa itsensä, kun ei sitä osaa.

Kysymykseni liittyy juuri tähän: miten sitten osoitan rakkauttani, jos en auta?

Meillä nuoruus ei ihan noin rajua ollut. Ei ollut poliiseja eikä,lasuja eikä sijoituksia. Hän on kertonut joskus juosseensa kovempaa kuin poliisit. Aina osannut kiemurrella asiat näteiksi. Hän on kuin saippua, joka luikahtaa kaikesta, kun tajuaa että nyt on jotain pielessä.

Ap

Niin munkin lapsi teki alaikäisenä, valehteli kaikille ettei hänellä mitään ongelmia ole, ja "kaikki" uskoivat. Hänellä oli portit auki joka puolelle, mistä vain apua voi saada, olin järjestänyt ihan kaiken kuviteltavissa olevan, mutta hän ei niitä halunnut käyttää, tai kävi kerran valehtelemassa, ja työntekijät sanoivat että lapsi ei koe ongelmia elämässään :D

Ei sinun tarvitse erikseen osoittaa mitään rakkautta, kyllä poikasi tietää että sinä häntä rakastat. 

Mahdollisttaminen ja itsensä uhraaminen eivät ole rakkautta, vaan mahdollistamista ja itsensä uhraamista. Älä sekoita näitä keskenään. Kyllä minäkin pelkäsin pitkiä öitä että milloin ne soittaa että nyt se on kuollut, mutta eipäs käynytkään niin. Kun ihminen ottaa vastuun omasta elämästään, niin se elämä alkaa yllättäen maistua ihan erilailla. Ja jos lapseni olisi itsensä tappanut, niin se olisi ollut tyystin hänen valintansa. Ihan samalla tavalla kuin oma itsaarrini olisi oma päätökseni, eikä mikään "kosto" kenellekään.

Se että poikasi kompastelee ei ole sinun vikasi. Onko ihan varma että on neurologiset poikkeavuudet suljettu pois, jos käytös on impulsiivista?

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos tästä, lohduttaa. Minullakin on nyt täysi-ikäinen lapsi, jolla alkoi ongelmat tuossa 14-vuotiaana. Tai varmaan juurisyyt on vielä varhaisemmassa vaiheessa, mutta viiltely ja tuhoava käyttäytyminen alkoi tuolloin. Aluksi en itse edes tajunnut, kuvittelin vaan että no, teinit nyt on tuollaisia, mököttäävät omassa huoneessaan eikä enää halua äidin kanssa saunaan jne. Ja kun niitä mukaviakin hetkiä oli, osasi esittää minun edessä iloista ja tyytyväistä. Kavereiden kanssa meni ja tuli, mutta niinhän kaikki teinit... Kuvittelin tunnetvani kaikki kaverit, kun pikkupaikkakunnalla päiväkerhosta asti ollaan tunnettu. 

Ongelmat olikin isompia ja kun päivystys, psykiatrian poliklinikka tuli tutuksi, koulusta kuraattorin kanssa asiointia, lastensuojelu mukaan kuvioihin. Nuo vuodet meni sumussa, ja syyllisyys oli valtava. Koko lapsen elämä vauvasta asti tuli käytyä milelessä läpi ja mietittyä, että jos olisinkin silloin tehnyt niin tai näin, ja enkö minä silloin älynnyt olla tarpeeksi läsnä, annoinko huomiota, ymmärsinkö, yms.  Ehkä olisin toisinkin voinut tehdä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että mennyttä ei voi muuttaa, tulevaa voi. 

En siis ole ap, vaan joku joka luki tuon lainaamani ja liikutuin siitä.

Tseppiä meille kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsi alueesi aikuissosiaalityön numero ja anna se häelle. Suurinta rakkautta on joissain tapauksessa se, ettei enää auta hoitamalla asioita, olemalla mahdollistaja omalta osaltaan. En tiedä, vaikeaa on. 

Hänellä on yhteys sinne. Olen hoitanut kaiken, mutta itse hän sanoo, ettei tarvitse apua.

Tämä on vaikeaa. Siksi aloitin ketjun.

Kyllä nyt on etäisyyden paikka. Niin kauan kuin ihminen ei itse halua apua, niin ei siinä muut oikein voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei onneksi ole. Mutta äitini kasvatti ja kohteli aikoinaan minua yhtä ilkeästi, kuin olisin jokin mätäpaise. Hän oli narsisti, joka eli päänsä täynnä velheita. Oli todella masentavaa aikaa. Mitä tehdä, kun oma vanhempi elää harhoissa siitä, että olet renttu ja luuseri? (En siis väitä ap:n tekevän niin).

Tuo kyllä liippaa läheltä sitä, mitä itse oman lapseni kanssa pohdin. Lapseni siis todistettavasti valehtelee ja on todistettavasti jäänyt kiinni siitä. Sen myötä luottamus on hävinnyt. Kun jotain epämääräistä ilmaantuu, ja poika pokalla kieltää kaiken - niin en tiedä mihin uskoa ja mitä sanoa. En tiedä, pitääkö uskoa kuulemaansa, vai pitääkö ymmärtää että kaikki johtui vain impulsiivisuudesta vai pitääkö nostaa seinälle ja käskeä ottamaan vastuu teoistaan tyylin haukkumalla valinnoista olla renttu ja luuseri.

Ap

Millälailla liippaa läheltä? Minä en valehdellut äidilleni mitään, vaan hän valehteli, että minä valehtelen tms. Eli hän ajatteli kuin sinä, mutta kyse ei ollut siitä, että olisin ollut huonoilla teillä millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista,että riippuvuus muuttaa persoonaa,joten valehtelu ym. liittyvät siihen todennäköisesti,ei niinkään lapsesi persoonaan ja haluun olla epäluotettava.

Voi välittää, mutta silti (ja juuri siksikin) pitää omat rajat; ei rahaa, ei yritä hallita toisen valintoja, ei näe päihtyneenä ym. Mutta muina hetkinä viestii,että kun apua ongelmaan haluaa,niin tuet siinä.

Sano,että välität.

Sano,että joudut rajaamaan oman hyvinvointia takia.

Hae itsellesi vertaistukea esim.al-anon-ryhmistä tai päihdelinkki.fi-keskusteluista.

En tiedä onko hän riippuvainen ja mille. Kyse on impulsiivisemmasta toiminnasta.

Olen sanonut, että välitän, tuen, autan kun haluaa apua. Tätä olen puhunut jo muutaman vuoden. Mutta kun tästä ei ole valmista tullut tähänkään mennessä...

Niin, valmista ei ole tullut, ja sinä et voi sille yhtään mitään. Se on kauhean rankaa vanhemmalle, joka tietenkin haluaa lapselleen parasta. Uskon kuitenkin, että sinun tehtäväsi on käsitellä se hyväksyminen, että sinä et missään nimessä voi ratkaista asioita tai tehdä mitään, jotta "tulisi valmista". Se on poikasi itse tehtävä. Mutta kuten kysyit, miten voit rakasstaa, jos et auta, niin ihan vain rakastamalla. Sinähän rakastat sydämessäsi. Se riittää. Sinä et voi rakastamalla asioita muuttaa. Se on joskus ihan valatavan vuorenkokoinen urakka hyväksyä tämä tosiaasia, mutta sitten ehkä sinäkin voit voida paremmin, kun et kanna omalla kontollasi sitä syyllisyyttä ja uskottele, että voisit ratkaista. Voit silti olla hyvä äiti lapsellesi, jolla on ongelmia. Mitä se voisi tarkoittaa teidän kohdalla? Riittääkö, että poika tietää, että rakastat ja autat, jos hän apua haluaa oikeasti, Voitteko olla yhteydessä näiden ongelmien "ulkopuolella"? Rajata niitä asioita pois yhteisestä ajasta ja keskittyä johonkin muuhun? Vai onko parasta rakkautta vain se rajaaminen, että sanoudut irti siitä? Ei näitä kukaan tiedä, mutta sinä tarvitset myös itsellesi voimia, ettet uuvu. Joten jaa kokemuksia muiden kanssa. Et todellakaan ole yksin!

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Olihan se sun syytä, jos kerran se, että sinä häivyit sai lapsella menemään paljon paremmin. Mitä hyvää yksikään äiti on oikeasti koskaan tehnyt lastensa eteen, jos lapsi kohtelee teitä kuin paskaa? Ei mitään.

<3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Kiitos tästä, lohduttaa. Minullakin on nyt täysi-ikäinen lapsi, jolla alkoi ongelmat tuossa 14-vuotiaana. Tai varmaan juurisyyt on vielä varhaisemmassa vaiheessa, mutta viiltely ja tuhoava käyttäytyminen alkoi tuolloin. Aluksi en itse edes tajunnut, kuvittelin vaan että no, teinit nyt on tuollaisia, mököttäävät omassa huoneessaan eikä enää halua äidin kanssa saunaan jne. Ja kun niitä mukaviakin hetkiä oli, osasi esittää minun edessä iloista ja tyytyväistä. Kavereiden kanssa meni ja tuli, mutta niinhän kaikki teinit... Kuvittelin tunnetvani kaikki kaverit, kun pikkupaikkakunnalla päiväkerhosta asti ollaan tunnettu. 

Ongelmat olikin isompia ja kun päivystys, psykiatrian poliklinikka tuli tutuksi, koulusta kuraattorin kanssa asiointia, lastensuojelu mukaan kuvioihin. Nuo vuodet meni sumussa, ja syyllisyys oli valtava. Koko lapsen elämä vauvasta asti tuli käytyä milelessä läpi ja mietittyä, että jos olisinkin silloin tehnyt niin tai näin, ja enkö minä silloin älynnyt olla tarpeeksi läsnä, annoinko huomiota, ymmärsinkö, yms.  Ehkä olisin toisinkin voinut tehdä, mutta jossain vaiheessa tajusin, että mennyttä ei voi muuttaa, tulevaa voi. 

En siis ole ap, vaan joku joka luki tuon lainaamani ja liikutuin siitä.

Tseppiä meille kaikille!

Juuri samat tuntemukset sitä oli itsellänikin. Sitä yritti löytää niitä piilossa olevia asioita jotka muka muuttivat lapsen elämän huonoksi, ja jotka muut näkevät, ja osaavat hoitaa, mutta itse läpisurkeana en nähnyt. Lisäksi katsoa kun muiden lapset käyvät koulua, valmistuvat, ja koen olevani ihan täysin huono äiti, eikä kukaan ymmärrä yhtään. En enää puhunut lapsestani kenenkään kanssa, ja kyselyt "mitäs sille lapselle kuuluu" käänsin päässäni niin että tuokin tietää kyllä millaista hevlettiä elämämme on, kunhan haluaa kääntää veistä haavoissa. Välillä tuntui myös että hyvätkin kaverit ja läheiset maireilivat mielessään miten he ovatkin mainioita, ja kuulinkin muutamaan otteeseen että onneksi meidän juusopekka on niin kiva ja hyvin kasvatettu ettei ole tuollaisia ongelmia.

 Nyt myöhemmin, kun kavereilla, tai vaikkapa ihan netissä, jollain on samanlaisia murheita niin olen aina kertomassa omaa tarinaani ja tsemppaamassa. T: lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luovutin. Ja huolimatta siitä, tai edes sen vuoksi, lapsella meneekin nyt yhtäkkiä paljon paremmin! Lapseni ongelmat ja elämänmeno ei ollut mitenkään minun syytäni, vaan johtui hänen omista ongelmistaan. Vanhempi monesti tuntee, kokee ja ajattelee että se miten lapsella aikuisena menee on jotenkin vanhemman vika, tai että vanhempi pystyy lapsen elämän määräämään kunhan vain "tekee kaiken oikein"

. Näin ei asia suinkaan ole. Eli napanuora tulisi katkaista myös vanhemman itse, ei pelkästään lapsen, joka jää muutoin ikuisesti "äitin mussukaksi". 

Oman lapseni ongelmat alkoivat pikkuhiljaa yläasteelle siirtyessä, vaikkakin hänellä on neurologista poikkeamaa tietysti ollut aina. Murrosikä vain oli liian iso myrsky, ja koko ajan tuli lisäongelmaa edellisten päälle. Lopulta oltiin siis ihan huume-alkoholi-hommissa, poliisin ja lasun kanssa tekemisissä sekä muualle sijoittamisessa. 

Itse tietysti syytin itseäni minkä kerkesin, ja elin vuosia sumussa yrittäen auttaa pienokaistani.

Sitten totesin että kerpele, nyt saa seemari olla, tehkööt ja eläkööt niin kuin tykkää, mitä se mulle kuuluu. 

Sekä oma, että jonkun ajan päästä lapsenkin elämä alkoi helpottua. Nämä eivät liity toisiinsa, mutta lapseni joutui myös eri lailla vastuun eteen kun ei ollutkaan enää äitiä joka vastaili yöllä puhelimeen, ja laittoi tilille rahaa kun piti kaljaa saada. Vastasin vain joka kolmanteen puheluun, ja sanoin että en ole pankki enkä sostyöntekijä, että ole hyvä ja soita sostyöntekijällesi. Ensin lyötiin luuria korvaan ja haistateltiin kun en "ikinä missään ole auttanut", heh :D mutta kyllä se siitä ymmärsi että paree tosi nätisti pyytää apua. Lopulta lapsi suostui lääkitykseen jonka jälkeen hän on ollutkin jo ihan eri ihminen!

Tsemppiä!

Olihan se sun syytä, jos kerran se, että sinä häivyit sai lapsella menemään paljon paremmin. Mitä hyvää yksikään äiti on oikeasti koskaan tehnyt lastensa eteen, jos lapsi kohtelee teitä kuin paskaa? Ei mitään.

Äiti-hullu, mene niihin miljooniin omiin ketjuihisi itkemään äitiäsi. kiitos.

Kaikkien kannalta on paras, kun laitat suhteet kokonaan poikki. Lapsesi oppii elämään itsellään ja jos ei, niin sitten ei. Jos huumeidenkäyttö on kyseessä, niin niihin ei kukaan ulkopuolinen voi ikinä vaikuttaa millään tavalla. Vanhemmat aivan turhaan elävät mukana ja syyllistävät itseään asialla, mihin heillä ei ole minkäänlaista osuutta.