Mikä on ollut elämäsi pahin kokemus?

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus ja ne rankat hoidot. Tuloksetta. En voi tulla raskaaksi.

Näin meillekin sanottiin keskussairaalassa vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen. Eivät saaneet kypsymään ainokaistakaan munasolua. Mentiin yksityiselle ja 2 kk jälkeen ainokaisesta munasarjastani punktoitiin toistakymmentä munasolua. Puoli vuotta, niin olin raskaan ja lapsi saatiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuoreimpana oli vuosi sitten, kun olin naapurintytön hevosenhoitajana kisoissa, ja ratsukko ratsasti tosi pahan näköisesti kumoon esteelle. Este oli kaukana, joten en pitkään (rai pitkältä tuntuvaan) aikaan nähnyt, mitä tytölle kävi. Onneksi ei mitään pahempaa kummallekaan.

Peukut sulle, kun mihinkään pahempaan et ole elämässäsi törmännyt, eikä tässäkään tilanteessa mitään pahempaa kummallekaan...

Älkää ikinä sotkeentunko esimiehen kaltaiseen ja pitäkö sellaista ystävänä. 

Miten voi olla oikeasti yhdestä ihmisestä kiinni työ ja sosiaalinen elämä. Harrastimme yhdessä erästä sellaista asiaa, mitä tehdään porukalla. Vähänkuin joukkuelaji, mutta ei urheilua kumminkaan. 

Kun tämä löysi uuden rakkauden, minut potkaistiin pellolle. Lähti rakkaus, lähti työ, lähti vanhat ystävät ja kaverit. Jäljelle ei jäänyt kuin rippeinä tuttuja sieltä täältä ja enimmäkseen nuolin haavani yksin. 

Hirveintä oli yksinäisyys. Yhtäkkiä ei ollut enää ketään missään, kelle jakaa asioitaan. Puhua niitä näitä. Jos jotain hassua oli sattunut päivän aikana, ei ollut enää ketään kelle sitä jakaa. Puhumattakaan, jos olisi ollut tarve puhua jostain isommasta, tärkeämmästä. Oli hirveää selata puhelinnumeroita ylös alas puhelimesta ja todeta, että minulla ei ole ketään, kelle soittaa. Ei ketään. En olisi mitään muuta tarvinnut, kuin että siellä olisi vastapäätä ollut joku. 

Narsistinainen jonka kanssa on yhteinen lapsi. Toivon oikeasti että se kuolis pois niin kaikkien elämä olisi helpompaa eikä tarvis jatkuvasti odotella lastensuojelu ja rikosilmotuksia.

Hän kun on työtön niin on aikaa tehda kiusaa ja kokee olevansa oikeutettu siihen eikä tarvii mitään maksaa kun kaikki menee muutenki ulosottoon.

Pettymys parisuhteeseen ja äitiyteen.

Oma pakkohoitoon joutuminen mielenterveysosastolle kuukausiksi ja läheisen ystävän poistuminen oman käden kautta.

Pahin on kyllä ystävän itsemurha, se kun on lopullista enkä enää koskaan näe häntä. Muuten sitte lapsuuden ja nuoruuden perheväkivalta, äiti hakkasi mua ja isäpuoli äitiä. Lisäksi vuosien laitoshoito järkyttävän lääkityksen sekä väkivallan kera, se viimeistään vei uskon ihmisiin.. On myös epäily hyväksikäytöstä nuoruudessa mut sitä en muista, kärsin dissosiatiivisesta amnesiasta ja oon unohtanut melkeen kaikki kamalimmat tapahtumat. Koulukiusaaminen (haukkuminen, lyöminen, maahan kaataminen ja potkiminen) oli myös kamalaa mut ei todellakaan pahinta.

Kun koulussa oli musiikin kokeet ja piti laulaa luokan edessä. 

Varmaan perheväkivallan kokeminen lapsena. Eräänä yönä isän ja äidin välinen kärhämä kärjistyi niin, että lopulta isä alkoi kuristaa äitiä lattialla eikä äidillä ollut enää muuta mahdollisuutta kuin huutaa minut ja siskoni hereille apuun. Olin 10 tai 11- vuotias tuolloin.

Se päivä kun omalta lapselta (8v.) löytyi kasvain.

Kun nyt oikein mietin niin mitään niin hirveetä ei ole tapahtunut kuin se, että neljännellä luokalla ope sai minut ja kaverini kiinni kun läheteltiin toisillemme seksuaalisviritteisiä lappusia oppitunnilla. Nöyryytti lukemalla niitä ääneen luokalle ja lähetti vielä koulukuraattorille kuuluteltavaksi. Koulukuraattori kehtasi udella että onko kotioloissa jotain vikaa. Tunnen vieläkin syvää vihaa tapauksesta, vaikka olen jo 52 v.

Sain n. 30-vuotiaana tietää, että sukulaismies oli käyttänyt veljeäni seks.hyväksi ikävuosina 7-14v. Se oli hirveä järkytys ja vaikuttaa yhä. Mutta ymmärrän veljeäni paremmin nyt. Hänellä on vaikeat päihde-ja mielenterveysongelmat. 

Eiliva kirjoitti:

Tuleva ylöstempaus pelottaa, uskovat katoaa maan päältä ja me loput jäädään antikristuksen valtaan ja kuollaan:( tulee tapahtumaan ja on elämäni pahin, Jeesus surmaa meidät ei uskovat, on siinäkin rakastava Jumala, uskovat iloitsee kun loput kuolee ja itse pääsevät taivaan autuuteen, ei kiva :(

Mutta hyvänen aika, mikset siirry ylöstemmattavien puolelle? Kyse on vain valinnasta. Sinut on jo pelastettu ja jos haluat olla pelastuvien puolella, eikä helvettiin joutuvien puolella, niin sen kun otat sen pelastuksen vastaan. Tunnustat suullasi uskosi ja otat kasteen (jos ei ole lapsena kastettu). Pyrit seuraamaan elämässäsi Jeesuksen oppeja, mutta tiedostat ettet pysty, vaan joudut pyytämään armoa joka päivä uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuoreimpana oli vuosi sitten, kun olin naapurintytön hevosenhoitajana kisoissa, ja ratsukko ratsasti tosi pahan näköisesti kumoon esteelle. Este oli kaukana, joten en pitkään (rai pitkältä tuntuvaan) aikaan nähnyt, mitä tytölle kävi. Onneksi ei mitään pahempaa kummallekaan.

Aika vähälläolet selvinnyt,

En ole kiinnostunut avaamaan sydäntäni palstalla. Kirjoitin tuoreimman pahimman kokemukseni. Oikeasti pahimmat kokemukset ovat paljon kipeämpiä ja moninaisempia, enkä halua kirjoittaa niistä tällaisella palstalla. Ei mulla ole mitään sitä vastaan, että joku niin tekee, mutta itse en halua. Eivätkä ne muutenkaan ole "kokemuksia", vaan sellaisia todella pitkään jatkuneita asioita.

Miksi sä kirjoitit ylipäätään? Ei tänne ole pakko kirjoittaa. Sun kertomus oli vähän kuin märkä rätti kasvoille heille, joilla on ollut oikeasti pahoja kokemuksia. 

Kahdeksan vuotta jatkunut koulukiusaaminen. Kun päivä toisensa jälkeen sai kuulla, että on ihan p*ska. Ja aikuisten neuvo oli, että olisit vähän pirteämpi ja reippaampi, niin eivät kiusaisi, ja että kaikkea ei pitäisi ottaa niin vakavasti.

Pari kertaa on kaljat loppunu kesken illan, eikä oo jaksanut lähtee baariin. Onneksi olen vahingoista viisastunut.

Ero 15 vuoden avioliitosta, syynä se että rakastuin toiseen ja kerroin tästä miehelleni. Ex-mies käänsi kaikki sukulaisensa ja ystävät minua vastaan eikä antanut minun enää olla tekemisissä kenenkään kanssa. Kosti kaikin mahdollisin tavoin myös lasten kautta. Hirveä syyllisyys ja ahdistus tästä kaikesta, ihan omaa syytäni.

Pahin on parhaan ystävän äkillinen ja odottamaton kuolema, toiseksi pahin koko peruskoulu.

Yritin itsemurhaa joulukuussa 2017. Pääsin osastolle puolenyön aikoihin ja lähdin ulos tupakalle. En löytänyt takaisin osastolle ja kun kysyin apua päivystyksestä niin totesivat että eivät ehdi auttamaan. Olin mm. lääkeyliannostuksen vuoksi huonovointinen ja lopulta en enää pysynyt jaloillani vaan jäin käytävälle makaamaan. Varmaan tunnin ehdin maata ennen kuin jaksoin nousta ylös ja löysin takaisin osastolle. Järkyttävintä oli että useampi lääkäri/hoitaja käveli ohitseni edes vilkaisematta minuun. En ole ikinä tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja arvottomaksi.

Pahin on nuorimman lapseni kuolema.