Miltä tuntuu olla lapseton kolmekymppinen?

Olen 28, mutta vastaan silti, paskaltahan tää tuntuu. Seurustelin ikävuodet 21-26, eron jälkeen meni reilusti yli puoli vuotta, että olin täysin toipunut siitä. Noihin aikoihin tapasin myös erään miehen, ketä tapailin puoli vuotta, kunnes hän ilmoitti ettei halua mitään vakavaa. Tämän jälkeen meni taas yli puoli vuotta kunnes löysin seuraavan kivan tyypin ja neljän kuukauden tapailun jälkeen hän ilmoitti että kokee mut vaan kaverina.

Haluaisin perheen ja tää sinkkuus on välillä raastavaa, mutta en voi sille mitään etten ole löytänyt sopivaa kumppania. Ja turha tulla irvailemaan mistään irtosuhteista, en harrasta sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ristiriitaiselta.

Tällä hetkellä en kaipaa lapsia. Olin pitkään sinkku, nyt suht tuoreessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Elämä tuntuu hyvältä, nautinnolliselta. Molemmilla talous kunnossa ja varaa tehdä mitä haluaa. Aloittaa uusia harrastuksia, reissata, syödä hyvin. Aikaa ja energiaa on myös opiskella ihan vaikka vaan omaksi iloksi työn ohessa. Näen paljon ystäviä ja sukulaisia. Tuntuu että voi panostaa ihan täysillä omaan hyvinvointiin ja mukavaan elämään.

Toisaalta mietin, että mitä sitten kun on 50, 60, 70. Kaipaako silloin sitä, että olisi niitä omia lapsia, ehkä lapsenlapsiakin. Mitä jos parisuhde päättyy, olenko yksinäinen. Kenen kanssa vietän joulut. Antaako ne lapset niin paljon, että on sen arvoista, että nyt kannattaa luopua vapaudesta ja kaikesta tästä mukavuudesta, mitä lapsettomuus mahdollistaa.

*En haluaisi kuitenkaan ajatella, että vanhuusiän onnellisuus olisi niiden omien lapsien harteilla.* Mitä jos lapsista tuleekin väliinpitämättömiä, haluavat muuttaa toiselle puolelle maailmaa, päätyvät vankilaan tai mitä tahansa, mikä ei olekaan sitä idyllistä mielikuvaa mitä maalaillaan. Stressi heistä koko loppuelämäni?

Erittäin hyvä kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän ristiriitaiselta.

Tällä hetkellä en kaipaa lapsia. Olin pitkään sinkku, nyt suht tuoreessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Elämä tuntuu hyvältä, nautinnolliselta. Molemmilla talous kunnossa ja varaa tehdä mitä haluaa. Aloittaa uusia harrastuksia, reissata, syödä hyvin. Aikaa ja energiaa on myös opiskella ihan vaikka vaan omaksi iloksi työn ohessa. Näen paljon ystäviä ja sukulaisia. Tuntuu että voi panostaa ihan täysillä omaan hyvinvointiin ja mukavaan elämään.

Toisaalta mietin, että mitä sitten kun on 50, 60, 70. Kaipaako silloin sitä, että olisi niitä omia lapsia, ehkä lapsenlapsiakin. Mitä jos parisuhde päättyy, olenko yksinäinen. Kenen kanssa vietän joulut. Antaako ne lapset niin paljon, että on sen arvoista, että nyt kannattaa luopua vapaudesta ja kaikesta tästä mukavuudesta, mitä lapsettomuus mahdollistaa.

*En haluaisi kuitenkaan ajatella, että vanhuusiän onnellisuus olisi niiden omien lapsien harteilla.* Mitä jos lapsista tuleekin väliinpitämättömiä, haluavat muuttaa toiselle puolelle maailmaa, päätyvät vankilaan tai mitä tahansa, mikä ei olekaan sitä idyllistä mielikuvaa mitä maalaillaan. Stressi heistä koko loppuelämäni?

Erittäin hyvä kommentti.

Tarkoitin siis tätä: *En haluaisi kuitenkaan ajatella, että vanhuusiän onnellisuus olisi niiden omien lapsien harteilla.*

Todella hyvältä. Olen vielä jopa sinkkumies, joten oletettavasti minun pitäisi joka käänteessä itkeä sitä kun ei ole naista tai lasta. Minua tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä nautin suunnattomasti tästä vapaudestani. Oma urani on alkanut kehittyä positiivisella tavalla, ja nyt on kiva, ettei minun tarvitse miettiä lasten tai vaimon tarpeita miettiessäni urani kannalta seuraavaa siirtoa. Vapaa-ajalla voin käytännössä tehdä mitä milloinkin mieli tekee. Ja kun eletään vuotta 2020, niin kaikenlaista viihdykettä on helppo löytää yksinäisiin iltoihin. 

Ehkä olen eri mieltä nelikymppisenä, mutta nyt en todellakaan kaipaisi elämääni lapsia. 

Tuntuu hyvältä, mutta välillä niin kamalalta. En ole ikinä halunnut lapsia. Sinkkuna olin aikani ja nyt miehen kanssa kaksin 13 vuotta. En tiedä onko se biologinen kello mikä välillä tekee sen, että kun näkee pieniä lapsia tuntuu että sydän särkyy kun ei ole omaa. Välillä ihan itkettää. Voin vaan kuvitella sen tuskan jos haluaa lapsia, muttei saa... me ei olla yritettykään, ikää nyt 35 eli aika loppuu pian, ja eihän se ole itsestään selvää että edes tärppää.

Ihanaa olla kahdestaan, vapautta arvostan suuresti, mutta silti pelottaa mistä jää paitsi jos ei lapsia tulisi... ja jos tulisi, niin miten kestää kaiken huolen!? Kun on taipumusta murehtimiseen ja ahdistuneisuuteen muutenkin...

Mukava lukea että muilla lapsettomilla on hyvä olla ja ovat sinut päätöksensä kanssa. Ja vielä kivempi olisi lukea onko kellään muulla samanlaisia ristiriitaisia ajatuksia kuin itsellä...

Ihan hyvältä. Olen 33 ja pari vuotta sitten painiskelin sen kanssa, haluanko lapsia vai en. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että vaikka pidän joistain lapsista, (minulle henkilökohtaisesti) lasten hankkiminen olisi moraalisesti väärin. Hyvä parisuhde on, mutta ei mitään mainitsemisen arvoista uraa, matkustelua tai elämyksiä.

HELVETIN HYVÄLTÄ !

Välillä kivalta, välillä surulliselta. Haluaisin lapsia ja kumppanin enemmän kuin mitään, mutta ei ole löytynyt vielä. En kuitenkaan koe, että koko elämä olis vielä ohi ja kauneuskin on aina katsojan silmässä. Toivon, että mun unelmat perheen suhteen toteutuu eikä elämä nytkään hirveää ole, mutta toivon kyllä perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Välillä kivalta, välillä surulliselta. Haluaisin lapsia ja kumppanin enemmän kuin mitään, mutta ei ole löytynyt vielä. En kuitenkaan koe, että koko elämä olis vielä ohi ja kauneuskin on aina katsojan silmässä. Toivon, että mun unelmat perheen suhteen toteutuu eikä elämä nytkään hirveää ole, mutta toivon kyllä perhettä.

Perhettä kaipaavien kannattaa siirtyä tämän kaltaiseen paikkaan jossa voi profiloinnin avulla etsiä muitakin perheelliseksi haluavia. Kokeilin velana olla tuolla mutta eihän siitä mitään tullut, koska sain kerta toisensa jälkeen vain 5 ehdokasta, nekin muuten vanhoja äijiä :D

Aika moni näyttää Suomestakin olevan täällä: date24.ee

Ilmeisesti Tinderi toimii tuurilla niin onhan toi hyvä kokeilla sellaista mestaa johon on kokoontunut perhekeskeisiä ihmisiä.

Tuntuu normaalilta, luonnolliselta. Biologinen kello ei ole alkanut tikittämään, luulen että siitä on paristot lopussa.

Itse olin kolmekymppisenä (ja alle) ihan "valevela", eli aivan satavarma, ettei ikipäivänä lapsia minulle., ei tahdo, ei halua! Olin kertonut asian avomiehelleni kyllä jo suhteen alussa. No, sitten ollessani noin 36/37-vuotias mies rupes sivulauseessa mainitsemaan, että lapsi ois kyllä kiva... Aluksi olin ihan, että tosi huono vitsi, mutta kaipa se iskosti salakavalasti ajatuksen jonnekin aivojen takalohkoon muhimaan. Olin 38, kun piti poistaa hormonikierukka ja jätin sitten olla laittamatta uuden. No, siitä puolitoista vuotta eteenpäin saimme vauvan. Tyttäremme on nyt 12 v ja parasta mitä elämässäni on tapahtunut, eli katunut en ole päätöstäni päivääkään. Joillakin ihmisillä vain sellainen biologinen kello aktivoituu ajan myötä, toisilla ehkä ei sitten koskaan...?

Vierailija kirjoitti:

Aika lapselliselta tuntuu olla vanha ja lapseton.

Esim. minä olen lapseton sairauden vuoksi. Voin olla vanhakin, mutta ainakaan en ole ilkeä ja typerä.

Olen +40 nainen, ja hyvältä tuntuu! Elän yksin, nautin rauhasta ja maailman menosta, ja kaikesta mielenkiintoisesta, rakastan oppia uutta. Vaikka haluankin ihmisille hyvää, niin en ole hoivaava luonnoltani, enkä viihdy kauaa lasten seurassa. En tietenkään sitä heille näytä.

En pelkää myöskään yksinäisyyttä vanhuudessa. Viihdyn yksin, ja seuraa saa, kun on itse aktiivinen. Ja yksin täältä lähdetään kuitenkin, eli hyvä että viihdyn näin. :)

Minulla on useita sairauksia, joita en haluaisi laittaa eteenpäin. En ole myöskään koskaan kokenut minkäänlaista vauvakuumetta. Uskon tämän olevan luonnon tapa sanoa että minun ei kuulukaan lisääntyä, koska geenini eivät tosiaan ole mitään huippuluokkaa.

En ole aivan varma mille tuntuu. Olen nyt 35-vuotias, haaveilin aina lapsista, olisin tahtonut ainakin kolme. Mutta elämä ei mennytkään niin miten haaveilin. Minun elämässä ei vain tullut eteen tilannetta johon lapsia olisi ollut hyvä alkaa yrittämään. Ei sellaista parisuhdetta eikä taloudellista tilannetta. Nyt kun olen vakituisessa työsuhteessa, ja talous antaisi myöten, olen vuodenvaihteessa päättänyt pitemmän parisuhteen. Ja tämän ikäisenä sinkkuna lapsihaaveista joutuu jo luopumaan, koska minä olisin halunnut lapset vakaassa parisuhteessa. Ehkä tässä kirjoituksessa oli nyt tarkoitus se että vaikka kuinka suunnittelee, niin elämä ei silti mene niinkuin on haaveillut. Jos olisi mennyt niinkuin halusin, minulla olisi nyt mies ja vähintään kolme lasta. Sensijaan opettelen nyt asennoitumaan uudelleen ja mietin miten tästä elämästä tulee mahdollisimman mielekäs yksin. Onneksi on ystäviä ja lähipiirissä lapsia joille saan antaa rakkautta. Olenko katkera? En. Elämä nyt vain meni näin, tälläkin lienee jokin tarkoitus.

Olin 30v lapseton enkä edes halunnut lapsia. Mieli muuttui 37v. Sain kaksi lasta 39v ja 41v. Vanha ensisynnyttäjä.

Oikein hyvältä tuntuu, kiitos kysymästä. Olen onnellisesti naimisissa ja omasta tahdostani lapseton. Etenkin näin koronakriisin keskellä on ihanaa, ettei tarvitse olla vastuussa pienten ihmisten hyvinvoinnista, kun maailman tilassa on muutenkin kestämistä.

Up

Löysin tämän melkein vuoden vanhan keskustelun Googlen kautta. Nyt 32 vuotias, juuri eronnut ja lapseton. Tähän asti ollut sitä mieltä ettei lapsia ja ollut tyytyväinen, mutta nyt on varmaan biologinen kello alkanut tikittämään ja pelottamaan tulevaisuus. Löytyykö uutta parisuhdetta ja voisiko perustaa jopa perheen. Korona aika on varmasti saanut miettimään, että mitä elämältä haluaa. Alkaa olemaan myös jo hieman kiire, jos perhettä haluaa.

Ihan hyvältä.

En tahtonut tuoda lasta maailmaan, jossa äiti ei olisi terve ja hyvinvoiva. En halunnut siirtää omaa pahaa oloani jälkikasvulle, niinkuin oma äitini ja isovanhempani ovat tehneet.