Lue keskustelun säännöt.
Kaikki valmiiksi aikuisille lapsille?
28.04.2020 |
Omat ja ystävien lapset ovat alkaneet tulla siihen ikään, että muuttavat pois kotoa. Itse olen kasvanut siihen ajatukseen, että aikuistuminen on sitä, että kasvetaan tulemaan toimeen omillaan ja nyt olen hämmentyneenä katsellut, että monet ajattelee toisin.
Olen nähnyt seuraavia ilmiöitä tuttavapiirissä:
-vanhemmat ostaa asunnon, aikuinen lapsi muuttaa siihen
-vanhemmat hakee lapselleen vuokra-asuntoa, hoitavat kaikki järjestelyt
-vanhemmat maksaa takuuvuokran, mahdollisesti myös vuokran
-vanhemmat kalustaa lapsen asunnon
Olen ihmeissäni, onko tämä normaalia? Mä olen lähtenyt siitä ajatuksesta, että neuvon ja tuen kyllä lastani itsenäistymisessä, mutta lapsi tekee asiat itse. Ollaan esimerkiksi yhdessä katsottu, minne voisi laittaa asunonnonhakuilmoituksen, mutta puhelut ja muut lapseni hoitaa itse. Vuokravakuuden maksaa myös omista rahoistaan, on jo aiemmin ollut puhetta siitä, että sellainen tulee maksaa kun muuttaa omilleen ja kesätöissä kun on käynyt, niin saanut rahaa säästöön. Samoin on käyty läpi sitä, mitä eläminen (ruuat ym.) maksaa, sitten kun on omillaan.
Muistan, miten nuorena aikuisena itsestä oli hienoa, kun pärjäsi ja seisoi omilla jaloillaan.Haluan, että lapsenikin saa kokea tuon tunteen eikä jää vuosiksi riippuvaiseksi meistä vanhemmistaan.
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Millainen vuokranantaja uskaltaa ottaa vuokralaisen, joka ei sen vertaa kykene hoitamaan omia asioitaan, että itse hakisin asuntoa ja maksaisi vuoravakuuden?
Tuollaiselle pitäisi antaa kymmenien, jopa satojen tuhansien eurojen arvoinen asunto hallintaan?
Minä ainakin ottaisin vuokralaisen, jolla on koulutetut ja hyvätuloiset vanhemmat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asunnon ostaminen lapselle on järkevää mm. Helsingissä, missä vuokrataso on korkea ja asunnon arvo todennäköisesti kasvaa. Vuokranmaksussa avustamisenkin näkisin ymmärrettävänä jos vanhemmat saavat mielenrauhaa siitä ettei lapsi joudu huonomaineiselle asuinalueelle. Sen sijaan ne vuokrapaperit pitäisi jälkikasvun hoitaa itse. Saahan vanhemmilta neuvoa kysyä, mutta itse joutaisi olla se joka on vuokranantajatahoon yhteydessä.
Itse kun muutin kotoa hoidin vuokrajärjestelyt itse ja maksoin vuokran omasta pussistani. Kalusteisiin en sen sijaan rahaa käyttänyt, vaan asuntoon vietiin sänky, työpöytä, tv-taso ja vaatekaappi siitä huoneesta jossa lapsuudenkodissaan asuin. Kirjahyllyn ja pienen ruokapöydän vanhemmat kustantaisivat Ikeasta. Niillä pärjäsikin opiskelun ajan ja ostin uudet omilla rahoilla vasta töihin päästessäni. Vanhemmat myös kyläillessään käyttivät minua ruokakaupassa ja maksoivat ostokset. Muuten ostin ruokani omilla rahoilla.
Mielestäni nuorten aikuisten lasten rahallinen tukeminen on ihan ok jos vanhemmilla on siihen varaa ja lapsi on opintotuen varassa, mutta kaikki varsinainen asiointi pitäisi lapsen alkaa omilleen muuttaessa tehdä itse, ettei jää henkisesti vanhempien helmoihin ikiajoiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vanhemmiltani vuonna 1981 ensiasunnon, joten pidän ihan luontevana, että omatkin lapseni saivat ensiasunnot minulta. Ei siinä pienessä asunnossa ole tarkoituskaan asua koko loppuelämää, mutta varsinkin opiskeluaikana helpottaa, kun maksaa vain yhtiövastikkeen eikä vuokraa jollekin tuntemattomalle. Ja onhan se hyvä pesämuna myös seuraavan asunnon ostoa varten tai sen voi laittaa vuokralle sitten, kun muuttaa itse isompaan. Järkevämpää mun mielestä on auttaa taloudellisesti nuorta, aikuiselämänsä alussa olevaa kuin jättää isompi perintö sitten, kun lapset itse jo lähestyvät eläkeikää. Sisustuksen olen asuntoihini aina valinnut itse, vaikka ensiasuntoon (olin tuolloin 19-vuotias opiskelija) vanhempani maksoivatkin ne. Samoin lapseni ovat saaneet valita ensiasuntoihinsa kalustuksen itse, vaikka minä olenkin maksanut ne. Nuorella omilleen muuttavalla käy helposti niin, että huonekalut, pesukoneet, pölynimurit yms ostetaan osamaksulla, koska opintotuki nyt vaan ei riitä niiden ostamiseen kerralla. Mun mielestäni velaksi ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin asunto. Korkeintaan auto, jos auto on välttämätön.
No tuotakaan en ymmärrä, miksi asunnossa pitää olla kaikki valmiina? Juu pikkuasioita kuten pölynimurin olen ostan lapselle lahjaksi. Taloyhtiön pesukone on välttänyt heille hyvin ja omasta huoneestaan ovat saaneet mukaan ne huonekalut, mitä ovat tarvinneet. Suuria kalusteita yksiöön ei tarvitse, mutta onhan nuo osanneet kirpparilta ostaa ja tuunata mieleisikseen. Tätä avuttomuutta juuri ihmettelen ja sitä, että pitää olla valmis kalustettu asunto heti! ap
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.
No eivät varmasti kaikki. Sitten on myös niitä, jotka itsenäistyvät, mutta kasvavat sitten aika ymmärtämättömiksi. Omasta nuoruudestani muistan opiskelukaverin, jolla oli oma asunto ja auto, kun me muut köyhäiltiin soluissa (ja meissä köyhäilijöissä olis monesta taustasta tulleita, osalla varakkaatkin vanhemmat). Hän kyllä oppi ihan pärjäämään elämässä, mutta hänestä tuli sitten sellainen klassinen kultalusikkasuussa kasvanut. Pitää sitä mikä hänellä on täysin omana ansionaan ja köyhien köyhyyttä heidän omana vikanaan, vaikka itse ei ole edes opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä kasvanut. Eli kyllä tuonkin haluaisin välttää, ettei lapsistani kasva etuoikeutettua öykkäriä, vaikka ovatkin meidän keskiluokkaisten, ihan hyvin toimeen tulevien, lapsia. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vanhemmiltani vuonna 1981 ensiasunnon, joten pidän ihan luontevana, että omatkin lapseni saivat ensiasunnot minulta. Ei siinä pienessä asunnossa ole tarkoituskaan asua koko loppuelämää, mutta varsinkin opiskeluaikana helpottaa, kun maksaa vain yhtiövastikkeen eikä vuokraa jollekin tuntemattomalle. Ja onhan se hyvä pesämuna myös seuraavan asunnon ostoa varten tai sen voi laittaa vuokralle sitten, kun muuttaa itse isompaan. Järkevämpää mun mielestä on auttaa taloudellisesti nuorta, aikuiselämänsä alussa olevaa kuin jättää isompi perintö sitten, kun lapset itse jo lähestyvät eläkeikää. Sisustuksen olen asuntoihini aina valinnut itse, vaikka ensiasuntoon (olin tuolloin 19-vuotias opiskelija) vanhempani maksoivatkin ne. Samoin lapseni ovat saaneet valita ensiasuntoihinsa kalustuksen itse, vaikka minä olenkin maksanut ne. Nuorella omilleen muuttavalla käy helposti niin, että huonekalut, pesukoneet, pölynimurit yms ostetaan osamaksulla, koska opintotuki nyt vaan ei riitä niiden ostamiseen kerralla. Mun mielestäni velaksi ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin asunto. Korkeintaan auto, jos auto on välttämätön.
No tuotakaan en ymmärrä, miksi asunnossa pitää olla kaikki valmiina? Juu pikkuasioita kuten pölynimurin olen ostan lapselle lahjaksi. Taloyhtiön pesukone on välttänyt heille hyvin ja omasta huoneestaan ovat saaneet mukaan ne huonekalut, mitä ovat tarvinneet. Suuria kalusteita yksiöön ei tarvitse, mutta onhan nuo osanneet kirpparilta ostaa ja tuunata mieleisikseen. Tätä avuttomuutta juuri ihmettelen ja sitä, että pitää olla valmis kalustettu asunto heti! ap
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.
No eivät varmasti kaikki. Sitten on myös niitä, jotka itsenäistyvät, mutta kasvavat sitten aika ymmärtämättömiksi. Omasta nuoruudestani muistan opiskelukaverin, jolla oli oma asunto ja auto, kun me muut köyhäiltiin soluissa (ja meissä köyhäilijöissä olis monesta taustasta tulleita, osalla varakkaatkin vanhemmat). Hän kyllä oppi ihan pärjäämään elämässä, mutta hänestä tuli sitten sellainen klassinen kultalusikkasuussa kasvanut. Pitää sitä mikä hänellä on täysin omana ansionaan ja köyhien köyhyyttä heidän omana vikanaan, vaikka itse ei ole edes opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä kasvanut. Eli kyllä tuonkin haluaisin välttää, ettei lapsistani kasva etuoikeutettua öykkäriä, vaikka ovatkin meidän keskiluokkaisten, ihan hyvin toimeen tulevien, lapsia. ap
korj. "Opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä KOKENUT (ei kasvanut)" ap
Me maksamme oman asuntolainan lisäksi joka kuukausi miehen kahdelle lapsille ostettujen asuntojen asuntolainoja. En haluaisi, mutta mies on ehdoton siitä että lapsille pitää maksaa asunnot. Emme ole todellakaan rikkaita, kaikki ylimääräinen meneekin sitten tuohon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse lähtenyt ihan nollasta. Ensimmäisen asuntoni ostin 23-vuotiaana ja sisustus oli aika pitkään pelkkä patja lattialla. Telkkarin sain lainaksi ystävältä. Ruokaan jäi 100 markkaa kuukaudessa. Oli se aika ankeaa, vaikka olikin hienoa että pärjäsin.
Minulla on kaksi lasta, täysi-ikäisiä. Aion auttaa niin paljon kuin pystyn ja jos apua haluavat. Vuokravakuuden maksaminen, ilman muuta! Asuntoon huonekalut, totta kai. Ja mielelläni maksan vaikkapa kuntosalijäsenyyden. Mihin minä rahojani mieluummin käyttäisin, kuin omien lasten hyväksi?
Vierailija kirjoitti:
On normaalia, että vanhemat haluava tukea ja avustaa lastaan. Mutta aika varakkaita ystäviä sinulla on, jos ostelevat lapsilleen asuntoja. Mutta kyllähän tuo avauksesi myös kuullosti sille, että paljon läheisesi joukossa saattanee olla, myös Curling-vanhempia. (=Nimitys, jota käytetään vanhemmista, jotka pyrkivät poistamaan esteet ja vaikeudet lastensa tieltä, palvelevat heitä, täyttävät kaikki toiveet ja haluavat suojella heitä pettymyksiltä). Vaan kuinka hyvin lapsesta kasvaa itsenäinen ja vastuullinen "aikuinen" jos kaiken turvaa ja toteuttaa vahempi?
Nuoruuteen kuuluu myös pettyminen ja harmitukset.. Itse alootin omillaan asumisen kuuden hengen solussa, eivätkä vanhempani ostaneet minulle omaa asunto saati maksaneet vuokraani. Kasvaakohan minusa tietämättäni sosialisti tai kommunisti kun näin jouduin tällaiseen tilanteeseen jouduin.
Tuskinpa vaan. Hieman kyllä toisinaan huolettaa eriarvoisuuden kasvaminen ja lisääntyminen.
Minä enemmänkin ihmettelen näitä ihmisiä, joiden täytyy erikseen huolehtia, että lapsen elämässä on myös vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Millaista elämää te oikein elätte, jos niitä ei tule vastaan ihan normaalisti, vaan pitää välttää auttamasta lasta jotta tämä kehittyisi ongelmien kautta? Kuulostaa niin perisuomalaiselta katkeruudelta, kun ei iloita siitä, että lapset ehkä voisivat päästä jossain asiassa helpommalla kuin vanhempansa aikoinaan, vaan huolehditaan siitä, että onhan jokainen vaan kärsinyt elämänsä aikana tarpeeksi. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat pätee näköjään edelleen...
Minä autan lapsiani aina tarvittaessa kaikin mahdollisin tavoin, niin pitkään kuin pystyn. Siitä huolimatta lapseni pärjäävät hyvin itsekin eivätkä juurikaan pyydä apua, jos ei ole oikeasti hätä. Heille on elämä myös tuonut ihan riittävästi surua ja murhetta ilman, että äidinkin täytyy heitellä kapuloita rattaisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vanhemmiltani vuonna 1981 ensiasunnon, joten pidän ihan luontevana, että omatkin lapseni saivat ensiasunnot minulta. Ei siinä pienessä asunnossa ole tarkoituskaan asua koko loppuelämää, mutta varsinkin opiskeluaikana helpottaa, kun maksaa vain yhtiövastikkeen eikä vuokraa jollekin tuntemattomalle. Ja onhan se hyvä pesämuna myös seuraavan asunnon ostoa varten tai sen voi laittaa vuokralle sitten, kun muuttaa itse isompaan. Järkevämpää mun mielestä on auttaa taloudellisesti nuorta, aikuiselämänsä alussa olevaa kuin jättää isompi perintö sitten, kun lapset itse jo lähestyvät eläkeikää. Sisustuksen olen asuntoihini aina valinnut itse, vaikka ensiasuntoon (olin tuolloin 19-vuotias opiskelija) vanhempani maksoivatkin ne. Samoin lapseni ovat saaneet valita ensiasuntoihinsa kalustuksen itse, vaikka minä olenkin maksanut ne. Nuorella omilleen muuttavalla käy helposti niin, että huonekalut, pesukoneet, pölynimurit yms ostetaan osamaksulla, koska opintotuki nyt vaan ei riitä niiden ostamiseen kerralla. Mun mielestäni velaksi ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin asunto. Korkeintaan auto, jos auto on välttämätön.
No tuotakaan en ymmärrä, miksi asunnossa pitää olla kaikki valmiina? Juu pikkuasioita kuten pölynimurin olen ostan lapselle lahjaksi. Taloyhtiön pesukone on välttänyt heille hyvin ja omasta huoneestaan ovat saaneet mukaan ne huonekalut, mitä ovat tarvinneet. Suuria kalusteita yksiöön ei tarvitse, mutta onhan nuo osanneet kirpparilta ostaa ja tuunata mieleisikseen. Tätä avuttomuutta juuri ihmettelen ja sitä, että pitää olla valmis kalustettu asunto heti! ap
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.
No eivät varmasti kaikki. Sitten on myös niitä, jotka itsenäistyvät, mutta kasvavat sitten aika ymmärtämättömiksi. Omasta nuoruudestani muistan opiskelukaverin, jolla oli oma asunto ja auto, kun me muut köyhäiltiin soluissa (ja meissä köyhäilijöissä olis monesta taustasta tulleita, osalla varakkaatkin vanhemmat). Hän kyllä oppi ihan pärjäämään elämässä, mutta hänestä tuli sitten sellainen klassinen kultalusikkasuussa kasvanut. Pitää sitä mikä hänellä on täysin omana ansionaan ja köyhien köyhyyttä heidän omana vikanaan, vaikka itse ei ole edes opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä kasvanut. Eli kyllä tuonkin haluaisin välttää, ettei lapsistani kasva etuoikeutettua öykkäriä, vaikka ovatkin meidän keskiluokkaisten, ihan hyvin toimeen tulevien, lapsia. ap
Minusta ei tullut myöskään etuoikeutettu öykkäri, vaikka asuin vanhempien omistamassa asunnossa. Rahaa arkeen oli vähän, opintolainaa jouduin ottamaan täysimääräisesti. Opintoraha oli 80-luvulla todella pieni.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lähtenyt ihan nollasta. Ensimmäisen asuntoni ostin 23-vuotiaana ja sisustus oli aika pitkään pelkkä patja lattialla. Telkkarin sain lainaksi ystävältä. Ruokaan jäi 100 markkaa kuukaudessa. Oli se aika ankeaa, vaikka olikin hienoa että pärjäsin.
Minulla on kaksi lasta, täysi-ikäisiä. Aion auttaa niin paljon kuin pystyn ja jos apua haluavat. Vuokravakuuden maksaminen, ilman muuta! Asuntoon huonekalut, totta kai. Ja mielelläni maksan vaikkapa kuntosalijäsenyyden. Mihin minä rahojani mieluummin käyttäisin, kuin omien lasten hyväksi?
No tuo onkin se, että olen monien sellaisten vanhempien, jotka ovat itse aloittaneet nollasta, tekevän sitten kaiken valmiiksi lapsilleen. Itsellä tuntuma, että siinä tehdään karhunpalvelus lapselle, vaikka tarkoitus onkin hyvä.
Mutta toiminhan minäkin kuten toimin siitä syystä, että ajattelen, että se on lapselle parempi. Ei siksi, että en haluaisi rahoistani luopua. Saavat ne sitten aikanaan, kun kuolen. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä niiden rahakasojen päällä istumaan, perinnöksi ne menee kuitenkin lopulta. Siitä olen samaa mieltä, että omat asiat pitää oppia hoitamaan itse, mutta ei taloudellinen tuki välttämättä tarkoita epäitsenäisyyttä. Asunto voi olla ihan hyvä sijoitus ja samalla fiksu tapa tukea nuorta. Yhteiskuntakin säästää, kun ei tarvitse maksaa esim. Asumistukea opiskelijalle.
Mäkin taas ajattelen, että tuo on jo liiallista tukemista, mikä syö lapsen itsenäisyyttä. Perinnöksi sitten saavat mitä saavat.
Itse kun ajattelen nuoruuttani, niin koen hyväksi sen, että koin myös niukkuutta ja jouduin laskemaan rahojani. ap
MIeluummin opettaisin lapsen sijoittamaan kuin laskemaan senttejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vanhemmiltani vuonna 1981 ensiasunnon, joten pidän ihan luontevana, että omatkin lapseni saivat ensiasunnot minulta. Ei siinä pienessä asunnossa ole tarkoituskaan asua koko loppuelämää, mutta varsinkin opiskeluaikana helpottaa, kun maksaa vain yhtiövastikkeen eikä vuokraa jollekin tuntemattomalle. Ja onhan se hyvä pesämuna myös seuraavan asunnon ostoa varten tai sen voi laittaa vuokralle sitten, kun muuttaa itse isompaan. Järkevämpää mun mielestä on auttaa taloudellisesti nuorta, aikuiselämänsä alussa olevaa kuin jättää isompi perintö sitten, kun lapset itse jo lähestyvät eläkeikää. Sisustuksen olen asuntoihini aina valinnut itse, vaikka ensiasuntoon (olin tuolloin 19-vuotias opiskelija) vanhempani maksoivatkin ne. Samoin lapseni ovat saaneet valita ensiasuntoihinsa kalustuksen itse, vaikka minä olenkin maksanut ne. Nuorella omilleen muuttavalla käy helposti niin, että huonekalut, pesukoneet, pölynimurit yms ostetaan osamaksulla, koska opintotuki nyt vaan ei riitä niiden ostamiseen kerralla. Mun mielestäni velaksi ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin asunto. Korkeintaan auto, jos auto on välttämätön.
No tuotakaan en ymmärrä, miksi asunnossa pitää olla kaikki valmiina? Juu pikkuasioita kuten pölynimurin olen ostan lapselle lahjaksi. Taloyhtiön pesukone on välttänyt heille hyvin ja omasta huoneestaan ovat saaneet mukaan ne huonekalut, mitä ovat tarvinneet. Suuria kalusteita yksiöön ei tarvitse, mutta onhan nuo osanneet kirpparilta ostaa ja tuunata mieleisikseen. Tätä avuttomuutta juuri ihmettelen ja sitä, että pitää olla valmis kalustettu asunto heti! ap
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.
No eivät varmasti kaikki. Sitten on myös niitä, jotka itsenäistyvät, mutta kasvavat sitten aika ymmärtämättömiksi. Omasta nuoruudestani muistan opiskelukaverin, jolla oli oma asunto ja auto, kun me muut köyhäiltiin soluissa (ja meissä köyhäilijöissä olis monesta taustasta tulleita, osalla varakkaatkin vanhemmat). Hän kyllä oppi ihan pärjäämään elämässä, mutta hänestä tuli sitten sellainen klassinen kultalusikkasuussa kasvanut. Pitää sitä mikä hänellä on täysin omana ansionaan ja köyhien köyhyyttä heidän omana vikanaan, vaikka itse ei ole edes opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä kasvanut. Eli kyllä tuonkin haluaisin välttää, ettei lapsistani kasva etuoikeutettua öykkäriä, vaikka ovatkin meidän keskiluokkaisten, ihan hyvin toimeen tulevien, lapsia. ap
Minusta ei tullut myöskään etuoikeutettu öykkäri, vaikka asuin vanhempien omistamassa asunnossa. Rahaa arkeen oli vähän, opintolainaa jouduin ottamaan täysimääräisesti. Opintoraha oli 80-luvulla todella pieni.
Hyvä niin, ehkä kaikista ei tule. Mun opiskeluaikaan 90-luvulla kukaan ei uskaltanut ottaa lainaa (paitsi kaikista varakkaimpien lapset, jotka luottivat vanhempiensa jeesiin), kun laman jälkeen ei luotettu siihen, että koulutuskaan takaa töitä tulevaisuudessa. Elettiin opintotuella, kesätöiden rahoilla (jos oli onnistunut kesätöitä saamaan) ja jos onnekkaita oltiin, tehtiin myös osa-aikatöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vanhemmiltani vuonna 1981 ensiasunnon, joten pidän ihan luontevana, että omatkin lapseni saivat ensiasunnot minulta. Ei siinä pienessä asunnossa ole tarkoituskaan asua koko loppuelämää, mutta varsinkin opiskeluaikana helpottaa, kun maksaa vain yhtiövastikkeen eikä vuokraa jollekin tuntemattomalle. Ja onhan se hyvä pesämuna myös seuraavan asunnon ostoa varten tai sen voi laittaa vuokralle sitten, kun muuttaa itse isompaan. Järkevämpää mun mielestä on auttaa taloudellisesti nuorta, aikuiselämänsä alussa olevaa kuin jättää isompi perintö sitten, kun lapset itse jo lähestyvät eläkeikää. Sisustuksen olen asuntoihini aina valinnut itse, vaikka ensiasuntoon (olin tuolloin 19-vuotias opiskelija) vanhempani maksoivatkin ne. Samoin lapseni ovat saaneet valita ensiasuntoihinsa kalustuksen itse, vaikka minä olenkin maksanut ne. Nuorella omilleen muuttavalla käy helposti niin, että huonekalut, pesukoneet, pölynimurit yms ostetaan osamaksulla, koska opintotuki nyt vaan ei riitä niiden ostamiseen kerralla. Mun mielestäni velaksi ei pitäisi ostaa mitään muuta kuin asunto. Korkeintaan auto, jos auto on välttämätön.
No tuotakaan en ymmärrä, miksi asunnossa pitää olla kaikki valmiina? Juu pikkuasioita kuten pölynimurin olen ostan lapselle lahjaksi. Taloyhtiön pesukone on välttänyt heille hyvin ja omasta huoneestaan ovat saaneet mukaan ne huonekalut, mitä ovat tarvinneet. Suuria kalusteita yksiöön ei tarvitse, mutta onhan nuo osanneet kirpparilta ostaa ja tuunata mieleisikseen. Tätä avuttomuutta juuri ihmettelen ja sitä, että pitää olla valmis kalustettu asunto heti! ap
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.
No eivät varmasti kaikki. Sitten on myös niitä, jotka itsenäistyvät, mutta kasvavat sitten aika ymmärtämättömiksi. Omasta nuoruudestani muistan opiskelukaverin, jolla oli oma asunto ja auto, kun me muut köyhäiltiin soluissa (ja meissä köyhäilijöissä olis monesta taustasta tulleita, osalla varakkaatkin vanhemmat). Hän kyllä oppi ihan pärjäämään elämässä, mutta hänestä tuli sitten sellainen klassinen kultalusikkasuussa kasvanut. Pitää sitä mikä hänellä on täysin omana ansionaan ja köyhien köyhyyttä heidän omana vikanaan, vaikka itse ei ole edes opiskeluajan tilapäistä köyhyyttä kasvanut. Eli kyllä tuonkin haluaisin välttää, ettei lapsistani kasva etuoikeutettua öykkäriä, vaikka ovatkin meidän keskiluokkaisten, ihan hyvin toimeen tulevien, lapsia. ap
Minusta ei tullut myöskään etuoikeutettu öykkäri, vaikka asuin vanhempien omistamassa asunnossa. Rahaa arkeen oli vähän, opintolainaa jouduin ottamaan täysimääräisesti. Opintoraha oli 80-luvulla todella pieni.
Hyvä niin, ehkä kaikista ei tule. Mun opiskeluaikaan 90-luvulla kukaan ei uskaltanut ottaa lainaa (paitsi kaikista varakkaimpien lapset, jotka luottivat vanhempiensa jeesiin), kun laman jälkeen ei luotettu siihen, että koulutuskaan takaa töitä tulevaisuudessa. Elettiin opintotuella, kesätöiden rahoilla (jos oli onnistunut kesätöitä saamaan) ja jos onnekkaita oltiin, tehtiin myös osa-aikatöitä.
Tämä ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä niiden rahakasojen päällä istumaan, perinnöksi ne menee kuitenkin lopulta. Siitä olen samaa mieltä, että omat asiat pitää oppia hoitamaan itse, mutta ei taloudellinen tuki välttämättä tarkoita epäitsenäisyyttä. Asunto voi olla ihan hyvä sijoitus ja samalla fiksu tapa tukea nuorta. Yhteiskuntakin säästää, kun ei tarvitse maksaa esim. Asumistukea opiskelijalle.
Mäkin taas ajattelen, että tuo on jo liiallista tukemista, mikä syö lapsen itsenäisyyttä. Perinnöksi sitten saavat mitä saavat.
Itse kun ajattelen nuoruuttani, niin koen hyväksi sen, että koin myös niukkuutta ja jouduin laskemaan rahojani. ap
MIeluummin opettaisin lapsen sijoittamaan kuin laskemaan senttejä.
Sitäkin, sitten kun. on omaa rahaa, mitä sijoittaa. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä niiden rahakasojen päällä istumaan, perinnöksi ne menee kuitenkin lopulta. Siitä olen samaa mieltä, että omat asiat pitää oppia hoitamaan itse, mutta ei taloudellinen tuki välttämättä tarkoita epäitsenäisyyttä. Asunto voi olla ihan hyvä sijoitus ja samalla fiksu tapa tukea nuorta. Yhteiskuntakin säästää, kun ei tarvitse maksaa esim. Asumistukea opiskelijalle.
Mäkin taas ajattelen, että tuo on jo liiallista tukemista, mikä syö lapsen itsenäisyyttä. Perinnöksi sitten saavat mitä saavat.
Itse kun ajattelen nuoruuttani, niin koen hyväksi sen, että koin myös niukkuutta ja jouduin laskemaan rahojani. ap
MIeluummin opettaisin lapsen sijoittamaan kuin laskemaan senttejä.
Sitäkin, sitten kun. on omaa rahaa, mitä sijoittaa. ap
Se on hyvä aloittaa juo nuorena. Mies on saanut mukavasti ennakkoperintöä ja lopulta alkoi opiskella taloustieteitä ja on nyt sijoitusneuvoja. Nyt hoitaa myös vanhempiensa raha-asiat.
Vierailija kirjoitti:
Me maksamme oman asuntolainan lisäksi joka kuukausi miehen kahdelle lapsille ostettujen asuntojen asuntolainoja. En haluaisi, mutta mies on ehdoton siitä että lapsille pitää maksaa asunnot. Emme ole todellakaan rikkaita, kaikki ylimääräinen meneekin sitten tuohon.
Koska kyseessä ovat miehen lapset ja myös sinä maksat asuntojen lainoja, niin onhan sinulla on omistajuus noihin asuntoihin? Jos ei ole, niin lopeta maksaminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On normaalia, että vanhemat haluava tukea ja avustaa lastaan. Mutta aika varakkaita ystäviä sinulla on, jos ostelevat lapsilleen asuntoja. Mutta kyllähän tuo avauksesi myös kuullosti sille, että paljon läheisesi joukossa saattanee olla, myös Curling-vanhempia. (=Nimitys, jota käytetään vanhemmista, jotka pyrkivät poistamaan esteet ja vaikeudet lastensa tieltä, palvelevat heitä, täyttävät kaikki toiveet ja haluavat suojella heitä pettymyksiltä). Vaan kuinka hyvin lapsesta kasvaa itsenäinen ja vastuullinen "aikuinen" jos kaiken turvaa ja toteuttaa vahempi?
Nuoruuteen kuuluu myös pettyminen ja harmitukset.. Itse alootin omillaan asumisen kuuden hengen solussa, eivätkä vanhempani ostaneet minulle omaa asunto saati maksaneet vuokraani. Kasvaakohan minusa tietämättäni sosialisti tai kommunisti kun näin jouduin tällaiseen tilanteeseen jouduin.
Tuskinpa vaan. Hieman kyllä toisinaan huolettaa eriarvoisuuden kasvaminen ja lisääntyminen.
Minä enemmänkin ihmettelen näitä ihmisiä, joiden täytyy erikseen huolehtia, että lapsen elämässä on myös vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Millaista elämää te oikein elätte, jos niitä ei tule vastaan ihan normaalisti, vaan pitää välttää auttamasta lasta jotta tämä kehittyisi ongelmien kautta? Kuulostaa niin perisuomalaiselta katkeruudelta, kun ei iloita siitä, että lapset ehkä voisivat päästä jossain asiassa helpommalla kuin vanhempansa aikoinaan, vaan huolehditaan siitä, että onhan jokainen vaan kärsinyt elämänsä aikana tarpeeksi. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat pätee näköjään edelleen...
Minä autan lapsiani aina tarvittaessa kaikin mahdollisin tavoin, niin pitkään kuin pystyn. Siitä huolimatta lapseni pärjäävät hyvin itsekin eivätkä juurikaan pyydä apua, jos ei ole oikeasti hätä. Heille on elämä myös tuonut ihan riittävästi surua ja murhetta ilman, että äidinkin täytyy heitellä kapuloita rattaisiin.
Mä ajattelen, että silloin kun ne tietyt minimielintason vaatimukset täyttyy, hyvinvointi on pitkälti kiinni muista asioista, kuin taloudellisista. Todellakaan en toivo lapsilleni kärsimystä. Ja kyllä he myös tietävät, että jos oikeasti tiukka paikka tulee, autan. Tietenkin autan. Mutta se tiukka paikka ei ole se kohta, kun etsitään asuntoa... siinä ei tarvitse kantaa kaikkea valmiiksi eteen, vaan antaa lapsen hoitaa. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me maksamme oman asuntolainan lisäksi joka kuukausi miehen kahdelle lapsille ostettujen asuntojen asuntolainoja. En haluaisi, mutta mies on ehdoton siitä että lapsille pitää maksaa asunnot. Emme ole todellakaan rikkaita, kaikki ylimääräinen meneekin sitten tuohon.
Koska kyseessä ovat miehen lapset ja myös sinä maksat asuntojen lainoja, niin onhan sinulla on omistajuus noihin asuntoihin? Jos ei ole, niin lopeta maksaminen.
On, koska meillä ei ole avioehtoa. Asunnot ovat miehen nimissä, mutta eron tai miehen kuoleman sattuessa puolet kuuluu minulle.
Minun varakas isäni ei antanut penniäkään, sanoi vain että omillaan piti hänenkin pärjätä. Näin suorastaan nälkää opiskeluvuosina. Aion todellakin auttaa lapsiani niin paljon kuin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho. Ihan yllättävän paljon on tosiaan niitä, joiden mielestä aikuistuvalle lapselle tosiaan pitää tehdä asiat valmiiksi. No tämä kyllä vahvistikin sitä kokemusta, että olen hyvin eri linjoilla tässä, kuin monet muut. Meillä ei siis ole rahasta kiinni se, etteikö voitaisi tukea, mutta pidän arvokkaana ja hyvänä sitä, että lapsi itsenäistyy kunnolla. ap
Asuin 80-luvulla opiskelihana vanhempien omistamassa vuokra-asunnossa ja maksoin siitä heille vuokraa, itsenäistyin ihan mainiosti. Samaan aikaan ystäväni asui vuokra-asunnossa, jonka vuokran vanhemmat maksoivat. Hänenkään itsenäistymiseen ei littynyt ongelmia.
Pari vanhaa kaveria sai vanhemmiltaan asunnot ja autot, mutta silti he itsenäistyivät hyvin. Nyt he ovat hyvissä ja kovapalkkaisissa ammateissa.
On aika raju väite väittää, että mahd kaikki tai edes suurin osa niisä nuorista, joden vanehmmat ostavat ja kalsutavat lapsilleen asunnon olsivat jotenkin (eriyisen) avuttomia. Eivä he tai eivät ainakaan kaikki ole. Se mikä vain on tylsää on, että ääripäät vain saattavat näin kasvaa.
On nuoria ja sitemmin aikuisia, joille ei synny ymmärrystä siitä, että kaikilla ei mene yhtä hyvin ja mallikkaasti kuin heillä. Mutta miten tällaisen tunteen syntymisen voisi estää, onkin jo vaikeampi vastata.