Mies kiinni lapsuudenperheessään

Älä vaan lapsia tee tuohon suhteeseen! Miehellä jatkossakin menisi edelle vanhempien auttaminen vaikka omassa perheessä olisi tarve. Kyllä parisuhteessa täytyy olla ensisijaisesti olla läsnä omalle puolisolle ja lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa tämän suomalaisen kulttuurin olla välittämättä perheistään. Alapeukkuja pukkaa niille, jotka rehellisesti kertovat käyvänsä auttamassa lapsuudenperhettään ja nimitetään oudoksi touhuksi.

Muissa maissa kun se perhe saattaa elää saman katon alla tai ainakin asuvat siinä jossain lähistöllä. Ei vanhempaa väkeä pulaan jätetä mistään hinnasta. Aasiassakin on lähinnä kunnia-asia että appivanhempia tai omia vanhempia autetaan.

Onko tämä jonkinlainen tabu suomalaisille? Että ei vierailla tai auteta omia vanhempiaan tai sisaruksia? Ainakin se on tullut selväksi, että appivanhempien tekemiset eivät kiinnosta.

Oikeesti et huomaa mitään eroa siinä, että autetaan vieressä asuvia sukulaisia yhteisestä sopimuksesta vs. lähdetään pariksi-kolmeksi vuorokaudeksi toiselle paikkakunnalle vähintään joka toinen viikko välittämättä laikaan siitä onko sille ajalle ehkä jo sovittuna muuta?

Sillä on toinen perhe siell naapurikaupungissa.

Jos äidin ja siskon huoltaminen vaatii päiviä ja usein (onko mies töissäkin), haiskahtaa hyväksikäytöltä.

Äiti ja sisko saisivat hankkia apulaisen lähempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat outoja. Perhe ei ole tärkeä ja välit ovat useinmiten kovin heikot. Muualla maailmassa usei koko suku on "lähiperhettä" ja heitä autetaan, pidetään yhteyttä, juhlitaan yhdessä jne.

Minusta on hienoa että joku huolehtii perheestään.

Puolisokin on perhettä.

Niin ja mies on ap:n kanssa suurimman osan ajasta. Jos tuollainen mies ei kiinnosta, niin lähtee vaan kävelemään. Toisen muuttamista en ymmärrä. Miksi alkaa suhteeseen; jos hän ei ole sopiva.

Hankkikaa auto niin mies voi ajaa nopeasti käymään kotipuolessa ja tulla yöksi kotiin. Ei tarvii käyttää tekosyynä yökyläilylle että ei ehtinyt viimeiseen iltabussiin.

Ja monta päivää ”apuna”, siis oikeasti! Pitäisi alkaa kyselemään kunnan kotipalvelua avuksi jos kotona olo on noin vaikeeta.

Kyllä tästä kaikesta haisee se että mies viihtyy mieluummin muualla kuin sinun kanssasi.

Ei kannata ottaa alun perinkään sellaista miestä, jonka käytöstä pitää alkaa muuttamaan. Hyväksyy sellaisenaan tai on hyväksymättä ja alkaa katsella sopivampaa miestä. Ei ihme, että avioeroja tulee niin paljon, kun otetaan epäsopiva puoliso. 

Auttamisessa sinänsä ei ole vikaa, mutta outoa on, jos käydään monta kertaa viikossa. Itse jos ehdottaisin edes menoa vanhemmille , he jo tivaisivat, että mites sun työt. Tarina ei kerro millaisissa asioissa apua tarvitaan eikä sitä, hyvittääkö mies peruuntuneet suunnitelmat myöhemmin. Näilläkin on merkitystä asiaan. Jos mies ei niitä hyvitä, niin sitten lienee aika selvä, mikä kiinnostaa.

Tosin tässä voi olla mahdollista, että miehellä on joku toinen siellä. Itse muistan juuri sellaisen tilanteen, että miehen oli pakko päästä tiettyyn kaupunkiin töihin ja myöhemmin ilmeni, että miehen ex asui siellä.

Meillä ongelma on toisin päin. Olemme puolivuotta sitten muuttaneet virallisesti yhteen ja seurustelleen kohta vuoden. Olen tavannut miehen äidin ehkä 4 kertaa tänä aikana. Äitinsä ei ole edes käynyt kertaakaan katsomassa missä nykyään asumme. Olen heitä kutsunut käymään ja leipomuksiakin olen valmistanut pariinkin kertaan valmiiksi kun on ollut jo sovittuna, että tulevat kyläilemään, mutta sitten heille on tullut jotain muuta menoa. Isänsä on tutumpi minulle ja on ollut auttelemassa uudessa kämpässämme. Koitan muistutella miestäni pitämään yhteyttä vanhempiinsa, mutta hän odottaa aina vain että he ottavat yhteyttä. Isänsä kanssa soittelee välillä, mutta äitinsä kanssa hädintuskin ollenkaan. Miehen isä kuitenkin on monasti pyytänyt miestäni välillä soittamaan tai pitämään viestillä yhteyttä äitiinsä, kun hänellä on ikävä poikaansa. Mieheni ei vain yhtään hoksaa tai osaa pitää yhteyttä eikä pidä epänormaalina, että äidin kanssa kuulostellaan korkeintaan parin kuukauden välein. Minua ahdistaa ajatella jos äitinsä luulee minun olevan esteenä tapaamisille ja puheluille. Heillä ei ole edes mitään riitaa/kinaa keskenään tietääkseni, kun kuulemma ennen kun mieheni asui samalla alueella vanhempiensa kanssa, hän kuskasi pyykkinsäkin äitinsä hoidettavaksi ja aina muistelee lämmöllä äitinsä kokkailuja ja leipomisia.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa tämän suomalaisen kulttuurin olla välittämättä perheistään. Alapeukkuja pukkaa niille, jotka rehellisesti kertovat käyvänsä auttamassa lapsuudenperhettään ja nimitetään oudoksi touhuksi.

Muissa maissa kun se perhe saattaa elää saman katon alla tai ainakin asuvat siinä jossain lähistöllä. Ei vanhempaa väkeä pulaan jätetä mistään hinnasta. Aasiassakin on lähinnä kunnia-asia että appivanhempia tai omia vanhempia autetaan.

Onko tämä jonkinlainen tabu suomalaisille? Että ei vierailla tai auteta omia vanhempiaan tai sisaruksia? Ainakin se on tullut selväksi, että appivanhempien tekemiset eivät kiinnosta.

Jos elämä pyörii appivanhempien ja sisarusten auttamisen ympärillä ja lisäksi on töissä ja lapsia, niin todella raskaaksi käy.

Aasiassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan, mikä saattaa tulla yllärinä suomalaiselle vävypojalle.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Et tietenkään ole huono puoliso, jos kerrot omista toiveistasi. Fakta on- kokemuksen syvällä rintaäänellä- että sinä et voi miestäsi muuttaa. Voit toki kuluttaa parhaat vuotesi yrittämällä sitä, toivomalla, pettymällä, jne. Tai sitten voit esittää toiveesi ja jos mies ei niistä välitä, lähteä ja etsiä miehen jonka kanssa synkkaa paremmin. Toinen ei tule tuollaisissa asioissa koskaan muuttumaan- jos ei itse halua. Ja siihen sinä et voi vaikuttaa yhtään. Kumppanisi ei näytä haluavan. MInä olen kuluttanut elämästäni vuosia läheisriippuvaisissa suhteissa yrittäen kovasti saada toista muuttumaan. Vuodet meni hukkaan, eikä kukaan muuttunut. Ihmissuhde on - ja tulee todennäköisesti olemaankin juuri sitä mitä se nyt on. Eli tuossa ihmissuhteessa miehesi on sitoutuneempi lapsuudenperheeseen kuin sinuun. Ja sinä toivot suhteelta enemmän. Joten yksinkertaisesti olet väärässä suhteessa. Jos olet yrittänyt asiasta keskustella miehen kanssa, olet tehnyt voitavasi. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ongelma on toisin päin. Olemme puolivuotta sitten muuttaneet virallisesti yhteen ja seurustelleen kohta vuoden. Olen tavannut miehen äidin ehkä 4 kertaa tänä aikana. Äitinsä ei ole edes käynyt kertaakaan katsomassa missä nykyään asumme. Olen heitä kutsunut käymään ja leipomuksiakin olen valmistanut pariinkin kertaan valmiiksi kun on ollut jo sovittuna, että tulevat kyläilemään, mutta sitten heille on tullut jotain muuta menoa. Isänsä on tutumpi minulle ja on ollut auttelemassa uudessa kämpässämme. Koitan muistutella miestäni pitämään yhteyttä vanhempiinsa, mutta hän odottaa aina vain että he ottavat yhteyttä. Isänsä kanssa soittelee välillä, mutta äitinsä kanssa hädintuskin ollenkaan. Miehen isä kuitenkin on monasti pyytänyt miestäni välillä soittamaan tai pitämään viestillä yhteyttä äitiinsä, kun hänellä on ikävä poikaansa. Mieheni ei vain yhtään hoksaa tai osaa pitää yhteyttä eikä pidä epänormaalina, että äidin kanssa kuulostellaan korkeintaan parin kuukauden välein. Minua ahdistaa ajatella jos äitinsä luulee minun olevan esteenä tapaamisille ja puheluille. Heillä ei ole edes mitään riitaa/kinaa keskenään tietääkseni, kun kuulemma ennen kun mieheni asui samalla alueella vanhempiensa kanssa, hän kuskasi pyykkinsäkin äitinsä hoidettavaksi ja aina muistelee lämmöllä äitinsä kokkailuja ja leipomisia.

Red flag. Mies on mielellään mukana, kun kokee olonsa mukavaksi ja ottaa palveluksia vastaan. Kantaako itse vastuuta kenestäkään ja osaako huolehtia? Kun sinä joudut vaikeuksiin, vaikkapa sairastut, pitääkö mies sinusta vielä ensihuuman jälkeen huolta vai saatko virua itseksesi kunnes paranet?

Jos tuota tapahtuu säännöllisesti kerran kahdessa viikossa usean päivän ajan kerrallaan, lapsuudenperheellä lienee jokin pysyvä ongelma / tarve? Ehkä perhe voisi kartoittaa mahdollisuuksiaan päästä palveluiden piiriin tai muuttaa helppohoitoisempaan kotiin tai tehdä muutoksia, ettei apua jatkuvasti tarvitsisi. Erikoista vain, jos koko ajan tulee jotain.

AP:lla on miehen kanssa takanaan kolmen vuoden seurustelu ilman virallista avo/avioliittoa tai yhteisiä lapsia. Tässä ei ehkä ole tapahtunut sellaista irrottautumista mihin liiton virallistamisella haetaan. Kannattaa aloittaa siitä ja selvittää kuinka tosissaan sitä yhdessä ollaan ja mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmat.

Kun lapsuudenkodin vanhemmat ikääntyvät, tuota auttamista tulee vaan lisää ehkä AP:nkin osalle. Itselläni oli sellaiset vanhemmat, jotka edellyttivät apua hyvinkin tiuhaan etenkin veljeltäni. Silloin on hyvä olla selvät periaatteet joiden mukaan asiat hoidetaan. Kyllähän sitä kuuluukin vastuuta kantaa, mutta asian pitää tapahtua vapaaehtoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ongelma on toisin päin. Olemme puolivuotta sitten muuttaneet virallisesti yhteen ja seurustelleen kohta vuoden. Olen tavannut miehen äidin ehkä 4 kertaa tänä aikana. Äitinsä ei ole edes käynyt kertaakaan katsomassa missä nykyään asumme. Olen heitä kutsunut käymään ja leipomuksiakin olen valmistanut pariinkin kertaan valmiiksi kun on ollut jo sovittuna, että tulevat kyläilemään, mutta sitten heille on tullut jotain muuta menoa. Isänsä on tutumpi minulle ja on ollut auttelemassa uudessa kämpässämme. Koitan muistutella miestäni pitämään yhteyttä vanhempiinsa, mutta hän odottaa aina vain että he ottavat yhteyttä. Isänsä kanssa soittelee välillä, mutta äitinsä kanssa hädintuskin ollenkaan. Miehen isä kuitenkin on monasti pyytänyt miestäni välillä soittamaan tai pitämään viestillä yhteyttä äitiinsä, kun hänellä on ikävä poikaansa. Mieheni ei vain yhtään hoksaa tai osaa pitää yhteyttä eikä pidä epänormaalina, että äidin kanssa kuulostellaan korkeintaan parin kuukauden välein. Minua ahdistaa ajatella jos äitinsä luulee minun olevan esteenä tapaamisille ja puheluille. Heillä ei ole edes mitään riitaa/kinaa keskenään tietääkseni, kun kuulemma ennen kun mieheni asui samalla alueella vanhempiensa kanssa, hän kuskasi pyykkinsäkin äitinsä hoidettavaksi ja aina muistelee lämmöllä äitinsä kokkailuja ja leipomisia.

Äiti varmaan lepää ja kiittää onneaan, kun olet ottanut pojan holhoukseesi.

Vie äiti kahville ja tutustu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ongelma on toisin päin. Olemme puolivuotta sitten muuttaneet virallisesti yhteen ja seurustelleen kohta vuoden. Olen tavannut miehen äidin ehkä 4 kertaa tänä aikana. Äitinsä ei ole edes käynyt kertaakaan katsomassa missä nykyään asumme. Olen heitä kutsunut käymään ja leipomuksiakin olen valmistanut pariinkin kertaan valmiiksi kun on ollut jo sovittuna, että tulevat kyläilemään, mutta sitten heille on tullut jotain muuta menoa. Isänsä on tutumpi minulle ja on ollut auttelemassa uudessa kämpässämme. Koitan muistutella miestäni pitämään yhteyttä vanhempiinsa, mutta hän odottaa aina vain että he ottavat yhteyttä. Isänsä kanssa soittelee välillä, mutta äitinsä kanssa hädintuskin ollenkaan. Miehen isä kuitenkin on monasti pyytänyt miestäni välillä soittamaan tai pitämään viestillä yhteyttä äitiinsä, kun hänellä on ikävä poikaansa. Mieheni ei vain yhtään hoksaa tai osaa pitää yhteyttä eikä pidä epänormaalina, että äidin kanssa kuulostellaan korkeintaan parin kuukauden välein. Minua ahdistaa ajatella jos äitinsä luulee minun olevan esteenä tapaamisille ja puheluille. Heillä ei ole edes mitään riitaa/kinaa keskenään tietääkseni, kun kuulemma ennen kun mieheni asui samalla alueella vanhempiensa kanssa, hän kuskasi pyykkinsäkin äitinsä hoidettavaksi ja aina muistelee lämmöllä äitinsä kokkailuja ja leipomisia.

Äiti varmaan lepää ja kiittää onneaan, kun olet ottanut pojan holhoukseesi.

Vie äiti kahville ja tutustu.

Eihän se ratkaise perusongelmaa eli sitä, että mies on vapaamatkustaja.

Exä oli samanlainen. Paljastui, että äidin jeesaamisen varjolla pääsi dokaamaan. Ei nyt j-kekka kukaan tarvii apua vähän väliä.

Kyllä minäkin vanhemmistani välitän ja hoidan heidän asioitaan. Veljen kohdalla sanoisin, että turha kysellä.

Kyllä miehellesi oman perheen tulee olla ykkönen. Jos jää aikaa ja on välttämätön tarve niin voi käydä auttamassa lapsuuden perheessään. Käytetäänkö häntä hyväksi? Voi olla että normaalia eroa omista vanhemmista ei ole tapahtunut ja vanhemmat /poika ovat jääneet liian riippuvaisiksi toisistaan. Tuttua on oman miehen kohdalta, valitettavasti. Monet riidat on johtuneet tästä liiallisesta riippuvaisuussuhteesta josta kaikki asiat tilitetään vanhemmille.

Mitä toi "idän tyttö" tarkoittaa ? Oletko joku taikku ? Jos olet, niin älä kuule meidän miehille esitä mitään vaatimuksia. Saat olla kiitollinen, että tänne kieroilemalla pääsit. Painu takaisin, minne kuulut joksikin ratakoneeksi.

Totesin jo eilen, että ap on hyvä ja etsii sen uuden miehen joka toimii kynnysmattona aloittajalle.

Aivan käsittämätön ketju.

Jos mies rajoittaisia naisen menemisiä, olisi tällä palstalla vastaukset aivan jotain muuta.

Ap ainoastaan provoaa, vieläkään ei ole ensimmäistäkään esimerkkiä siitäkään, mitä nämä mystiset yhteisen menot on jotka on peruuntuneet. 

Mutta jatkakaa kahden sentin kyökkipsykologiaanne ja mielikuvitusmiehen haukkumista.

Toivon että omat lapsenne, jos teillä sellaisia edes on, hylkäävät teidät totaalisesti. 

Onko auttaminen vastavuoroista?