Mies kiinni lapsuudenperheessään

Vierailija kirjoitti:

Kysehän ei ole avuntarpeesta, vaan hyppyyttämisestä.

Appivanhemmat kuulostavat itsekkäiltä.

Heille ei ole mieleen, että aikuisella lapsella on oma elämä.

Ikävä kyllä tuo ei lopu koskaan.

Kun appivanhemmat vanhenevat, ja tarvitsevat oikeasti apua, tilanne vain pahenee.

Mä tunnistan tuon kuvion niin hyvin.

Kolme vuotta on vielä aika lyhyt aika ihmiselämässä. Kannattaisiko alkaa miettiä, oletko halukas sietämään tuota loppuikäsi?

No jospas se mies mielellään käy siellä. Ap kuulostaa itsekkäältä, jos ei edes joka toinen viikko saa lähteä kotoa pois. 

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Olet puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut?

Ihan pakko kysyä, jos teillä on tasa-arvoinen parisuhde, mistä olet saanut oikeuden tai kuvitelman laittaa miehelle rajat, minkä sisällä hänen tulee elää elämäänsä.

Rajat voi laittaa lapselle, mutta sekin kasvatuksellisista syistä, mutta ei enää aikuiselle, vaikka olisi puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Ihan yhtä normaalia on se että näkee vanhempiaan kerta vuoteen 15min. Se kun johtuu niistä vanhemmista, millaisia ne oli lapsilleen. Mun vanhemmat oli välinpitämättömiä eivätkä lämpimiä tai rakastavia eivätkä he viitsi soitella tai pitää yhteyttä. Kerta vuoteen nähdään ja se on normaali. Normaali siksi että erittäin monella suomalaisella on huonot tunnekylmät ja etäiset vanhemmat.

Toki minäkin ottaisin mieluummin rakastavat vanhemmat mutta kun niitä ei voi vaihtaa!

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies oli aina tuollainen ja täysin hyväkuntoiset appivanhemmat hyppyyttivät ja yhäkin hyppyyttävät asioillaan. Erityisen rankkaa se oli kun lapset oli pieniä. Silloin miehen pitäisi kyllä pistää oma perhe ykköseksi eikä mennä elektroniikkaliikkeisiin vanhempiensa kanssa pyörimään ostoapuna ja sitten istumaan heille koko illaksi.

Nyt on lapset jo teinejä ja mies yhä roikkuu vanhemmillaan. Olen siihen jo tottunut mutta muistan että se otti päähän sekä nuoriparivaiheessa että pikkulapsivaiheessa. Riitoja tuli myös paljon.

Meidän perhe kaatui ainakin osittain tuohon. Kotona isä teki vain ns miesten työt, vaikka ei asuttu omakotitalossa. Äiti raahasi kauppapstokset ilman autoa jne. Isä leikki lasten kanssa omilla ehdoillaan, mutta ei pitänyt huolta (ruokkinut, lohduttanut, laittanut nukkumaan, hoitanut kipeänä, kuulustellut läksyjä, ostanut vaatteita, vienyt harrastuksiin). Kun toinen isovanhempi kuoli, hän siirtyi auttamaan leskivanhempaansa lähes täyspäiväisesti päiväkausiksi kerrallaan. Pysyvästi. Meidän perheessä ei koskaan kantanut huolta tai auttanut.

Kuulostaa todella oudolta tilanteelta. Parisuhteessa neuvotellaan ja sovitaan yhdessä keskinäiset asiat, mutta nyt tuo miehesi vain sanelee yksipuolisesti asiat omaksi hyväkseen. Pyytääkö hän sinua edes mukaasi?

Jää vain arvailujen varaan, missä hän oikeasti aikaansa viettää. Selvästikään hän ei halua viettää sitä sinun kanssasi.

Yritä keksiä jotain hauskaa tekemistä itsellesi tuona aikana, ja lakkaa anelemasta huomiota, jota toinen ei vapaaehtoisesti anna.

Maailma on täynnä miehiä, jotka haluaisivat viettää aikaa juuri sinun kanssasi.

Ongelma on siinä kohtaa, jos yhteiset sovitut menot perutaan sellaisen auttamisen takia, joka ei ole välttämätöntä (esimerkkinä vaikkapa huonekaluostoksille mukaan lähteminen vs. sairaalasta kotiutuminen).

Ottakaa kalenteri käyttöön. Merkitsette sinne aina seuraavan kuukauden menot, ne työmatkat ja muut pakolliset ensin, sen jälkeen teidän keskinäiset sovitut menot ja yhdessäolot. Loput ovat omaa aikaa, jonka voi käyttää, miten haluaa. Ja sovittuja yhteisiä menoja ei peruta muun kuin välttämättömän auttamisen takia.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin italialaisen kanssa ja heillä vanhempieni luona käytiin 3-4 kertaa viikossa. Suomessa ei ole kyllä yhtään perhekulttuuria. 

Onhan. Oman perheen kanssa. Puoliso ja mahdolliset lapset.

Lapsuudenperheen kanssa on mukava olla tekemisissä ja äiti on aina äiti, itsekin käyn omaa äitiäni tervehtimässä pari kertaa viikossa ja soitellaan melkein päivittäin, mutta oma perhe on ykkönen.

En mä haluis että omat lapsetkaan roikkuis kotona kolmekymppisenä.

Mulle tulis creepy olo tosta. Oon lukenut tuota vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä? -ketjua ja siellä on esimerkkejä noista miehistä äiteineen, kuinka he ovat samaa perhettä ja miniä on ulkopuolinen harmitus..

Kyllä aikuiselle ihmiselle täytyisi kumppani olla tärkeämpi kuin vanhempansa. Muuttakoon äitinsä helmoihin takaisin jos ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Olet kuin minun exäni. Hän ei sietänyt pienintäkään auttamistani lapsuudenperhettäni kohtaan. Ja samalla paikkakunnalla asuttiin kaikki tuolloin. Koskaan en perunut suunnitelmiamme, mutta silti häntä ihan periaatteesta kyrsi, kun riensin auttamaan perhettäni. Edes silloin, kun isäni joutui sairaalaan, en olisi saanut lähteä häntä katsomaan. Kuulemma joku muu voisi mennä, kun "teitä sisaruksia on niin paljon". Joo on, mutta se ei tarkoita, ettenkö minäkin halua isäni luokse mennä, vaikka kaikki muutkin menisivät.

Hän on kasvanut pienessä perheessä, vain yksi veli ja hänkin on 10 vuotta nuorempi. Ovat eläneet jossain omassa tynnyrissään, josta ei ketään mennä auttamaan, tai saa olla myötäänsä auttamassa. Keltään ei myöskään apua pyydetä, jotta ei jää palveluksen velkaa. Käsittämätön ajatusmaailma.

Tuo on yleinen ajatusmalli (ja toki huono). Mun vanhemmat ei auta ikinä ketään kun niillä on PERIAATE ettei auteta. Kun jos kerran auttaa joutuu pian toistekin.

Mulla on ollut muutaman kerran elämässäni todella paha hätätila ja kriisi ja kun itkien soitin ja pyysin apua vanhemmiltani, löivät luurin korvaan ja tokaisivat että ”johan sanottiin että emme auta vaikka minä tulisi, oma on ongelmasi”.

Sanomatta selvää että nämä eivät edes tapaa lapsenlapsiaan, eivät pidä yhteyttä, eivät ole käyneet edes ristiäisissä ja mikään muu heitä ei kiinnosta kuin se oma napa. Boomereita ovat.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Uskoin siihen mitä kirjoitit aloituksessa, mutta miten on mahdollista että menee vähintään 2 kertaa viikossa moneksi päiväksi auttamaan? Jos kerta vie 2-3 päivää niin jo kaksi kertaa tarkoittaa jopa kuutta päivää viikosta. Kolme kertaa olisi yli viikon päivät.

Eikö käy töissä? Valehteletko vai liioitteletko? 

Ei hyvää päivää...Ap. kertoo asettaneensa miehelle RAJAT jonka sisällä miehen tulee elää ja miten käyttäytyä.

Kuulostaa, kuin ap. oli miehelle äiti, jota hän yrittää kasvattaa mieleisekseen kuin lasta.

Voiko tuollainen parisuhde toimia ja molemmat olla onnellisia?

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin italialaisen kanssa ja heillä vanhempieni luona käytiin 3-4 kertaa viikossa. Suomessa ei ole kyllä yhtään perhekulttuuria. 

Olitteko aina pari päivää kerrallaan?

Joillain on ihan oikeasti ongelmia. Itse jätin muuttamatta miehen luokse, koska en tiennyt miten olisin hoitanut sukuni. Kyse oli vahingollisesta perhedynamiikasta ja vaikeista asioista kasvuiässä. Harmittaa nyt ikisinkkuna, etenkin kun lapsuusperhekin on jo kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Uskoin siihen mitä kirjoitit aloituksessa, mutta miten on mahdollista että menee vähintään 2 kertaa viikossa moneksi päiväksi auttamaan? Jos kerta vie 2-3 päivää niin jo kaksi kertaa tarkoittaa jopa kuutta päivää viikosta. Kolme kertaa olisi yli viikon päivät.

Eikö käy töissä? Valehteletko vai liioitteletko? 

Opettele lukemaan. Ohis.

Et voi vaatia miestä olemaan käymättä sukulaisillaan, mutta voit vaatia miestä pitämään sinulle tehdyt lupaukset ja pitämään sovitusta kiinni.

Sinun pitää vain miettiä mitä haluat ja mitä seuraa jos mies ei halua samaa.

Mies laittaa lapsuudenperheensä sinun tarpeidesi edelle.

Onko se jotain, minkä kanssa et voi elää?

Haluatko lapsia? Voitko luottaa siihen, että mies laittaa lapsen tarpeet vanhempiensa tarpeiden edelle?

Oma mieheni oli täysin äitinsä manipuloitavissa, tämä hitaasti muuttui kun puhuimme asiasta.

Mies ei alkanut laitaa minua vanhempiensa tarpeiden edelle vaan alkoi laittaa itsensä ja omat halunsa tärkeimmäksi.

Voisiko kyse olla siitä, että mies ei varsinaisesti omasta halustaan vaan velvollisuudentunteestaan käy auttelemassa?

Jos kyse on siitä niin tilannetta voi muuttaa terveempään suuntaan jos mies oppii tunnistamaan eron vanhempiensa halun ja oman halunsa välillä.

Onko se oikeasti hoitamassa perheensä asioita vai valehteeko sulle? Onko jossain toinen nainen? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun miehellä on vaimo ja vaimoke.

Ei ole millään lailla normaalia, että joka toinen viikko ollaan öitä poissa pikkuasioiden vuoksi. Tosin en nyt tunne teitä, mutta omituiselta kuulostaisi minun korvaani.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Oletteko töissä? Onko teillä lapsia? Lapsiperheen viikot on usein niin kiireistä, että viikonloput menevät ihan omissa kotihommissa. Sen sijaan, että tehtäisiin vanhempien tai sisarusten kotihommia.

Vaikea neuvoa, kun on noin harvinainen tilanne.

Voisiko silloin, kun teillä ydinperheessä on tärkeä meno, mennä muuna aikana?

Ilmeisesti miehesi on sivun ainoa mies?

Onhan tuossa hieman pommittamista, mutta voi olla ihan oikea avun tarve.

Ne naiset kaipaavat poikaa ja veljeä ja tarvitsevat apuaan. Joissain perheissä on noin.

Useihin suomalaiset ei apua pyydä. Minä itte.

Vaikea paikka.

Arvostan, että auttaa. Toisaalta, jos jättää oman ydinperheen heitteille, niin ei hyvä.

Miten mies tekisi silloin jos sinä sairastut?

Tiedätkö niiden avuntarpeessa olevien todellisen tilanteen?

Henkisen tilanteen?

Ehkä oikeasti tarvitsevat sen avun?

Ehkä miehesi tarvitsee heitä henkisesti?

Toi on sun miehen päätös.

Ei ole hänelläkään helppo tilanne, jos ei sinullakaan.

Tiedätkö miten miehesi kokee tuon tilanteen?

Vierailija kirjoitti:

Ei hyvää päivää...Ap. kertoo asettaneensa miehelle RAJAT jonka sisällä miehen tulee elää ja miten käyttäytyä.

Kuulostaa, kuin ap. oli miehelle äiti, jota hän yrittää kasvattaa mieleisekseen kuin lasta.

Voiko tuollainen parisuhde toimia ja molemmat olla onnellisia?

Jos parisuhteen toinen "aikuinen" osapuoli on edelleen kiinni lapsuuden kodissaan, niin ei toimi ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Uskoin siihen mitä kirjoitit aloituksessa, mutta miten on mahdollista että menee vähintään 2 kertaa viikossa moneksi päiväksi auttamaan? Jos kerta vie 2-3 päivää niin jo kaksi kertaa tarkoittaa jopa kuutta päivää viikosta. Kolme kertaa olisi yli viikon päivät.

Eikö käy töissä? Valehteletko vai liioitteletko? 

Näköjään olikin kyse siitä että ap ei osaa kirjottaa ja siksi ymmärsin väärin. Kirjoitti että tapahtuu kerran 2 viikossa, oletin että tuosta puuttuu viiva välistä mutta onkin vain noin heikkolahjainen että tarkoitti kerran kahdessa viikossa :( 

Sori ap, olet sekä ripustautuja että kirjoitustaidoton. 

Opettele lukemaan. Ohis.

Jos homma on ollut tuollaista alusta asti, niin en todellakaan alkaisi nyt asettamaan jotain rajoja. Olet hänet tuollaisena ottanut, niin millä oikeudella yrität nyt häntä muuttaa?