Mies kiinni lapsuudenperheessään

Vierailija kirjoitti:

Se on panemassa kakkosmuijaansa.

Niinpä. Onko mitään evidenssiä siitä, että mies tosiaan on auttamassa sukulaisiaan?

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Olet kuin minun exäni. Hän ei sietänyt pienintäkään auttamistani lapsuudenperhettäni kohtaan. Ja samalla paikkakunnalla asuttiin kaikki tuolloin. Koskaan en perunut suunnitelmiamme, mutta silti häntä ihan periaatteesta kyrsi, kun riensin auttamaan perhettäni. Edes silloin, kun isäni joutui sairaalaan, en olisi saanut lähteä häntä katsomaan. Kuulemma joku muu voisi mennä, kun "teitä sisaruksia on niin paljon". Joo on, mutta se ei tarkoita, ettenkö minäkin halua isäni luokse mennä, vaikka kaikki muutkin menisivät.

Hän on kasvanut pienessä perheessä, vain yksi veli ja hänkin on 10 vuotta nuorempi. Ovat eläneet jossain omassa tynnyrissään, josta ei ketään mennä auttamaan, tai saa olla myötäänsä auttamassa. Keltään ei myöskään apua pyydetä, jotta ei jää palveluksen velkaa. Käsittämätön ajatusmaailma.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Käydään muutaman viikon välein auttamassa = Ollaan vähintään joka toinen viikko 2-3 päivää auttamassa? Ettekö te kommentoijat oikeasti lue mihin kommentoitte?

/ Ohis

Olet ollut parisuhteessa miehen kanssa 3v ja nyt kuvittelet sen perusteella omistavan miehen ja toimivan sinun pillisi mukaan, vaikka mies on jakanut tähän saakka 35v elämänsä suvun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Käydään muutaman viikon välein auttamassa = Ollaan vähintään joka toinen viikko 2-3 päivää auttamassa? Ettekö te kommentoijat oikeasti lue mihin kommentoitte?

/ Ohis

Minusta tuo on epäreilua, että aletaan kolmen vuoden päästä valittamaan, koska asia tuli ilmi heti seurustelun alussa. Olisi kannattanut suhteen alussa miettiä tällaiset asiat. Hyvähän se on, että perheestä pidetään huolta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se ikävää jos joitakin ihan välttämättömän pakollisia yhteisiä menoja peruuntuu, mutta...

Olen aina ihmetellyt mikä tarve suomalaisilla on rehvastella sillä, että "minäpä käyn vanhemmillani vai kerran vuodessa" tai "meillä ei ravata turhaan sukulaisilla". Ihan kuin nämä arvot olisivat jotain ylpeilemisen aiheita, tai pönkitystä siitä että henkilö osaa elää itsenäistä elämää. Oletko ap miettinyt, että mahdollisesti teillä on vain erilaiset arvot elämässä? Miehesi haluaa selvästi viettää perhe-elämää koko perheensä kanssa eli sinun ja vanhempien kanssa. Sinä näet selvästi asian hyvin negatiivisena, kun pitää eritellä että mikä on perhe ja mikä on lapsuuden perhe.

Itselleni tuo, että käydään vanhemmilla muutaman viikon välein auttamassa on täysin normaalia. Eivät hekään tässä elämässä ikuisesti ole, ja ainakaan ei tarvitse miettiä heidän kuollessaan että miksi en viettänyt riittävästi aikaa heidän kanssaan. Jos olette naimisissa niin kai teillä yhteistä aikaa tehdä juttuja on seuraavat 20? 30? Tai jopa 60 vuotta?

Tälläisiä ajatuksia heräsi 25 vuotiaalla naisella, joka toivoo että olisi yhtä läheinen vanhempiensa kanssa vielä kymmenenkin vuoden päästä kuin oma miehesi. Ps. Samoin ajattelee miesystäväni.

Käydään muutaman viikon välein auttamassa = Ollaan vähintään joka toinen viikko 2-3 päivää auttamassa? Ettekö te kommentoijat oikeasti lue mihin kommentoitte?

/ Ohis[/

Yhdyn ohikseen.

Puoliso siis häipyy pariksi päiväksi? Oletko kysynyt mitä siellä tekee?

Kolmen vuoden ajan useita päiviä poissa, lapsuudenperheen luona. Eikö siinä ajassa jo kerkeä tehdä remontin asuntoon ja pihalle?

Toinen nainen sillä on.

Ei ole vastaavia kokemuksia, vaikka ollaan oltu parisuhteessa 23v, koska emme kumpikaan ole toisen holhouksen ja määräysvallan alla, vaan molemmat saavat hengittää ja elää omaa elämäänsä, niin kuin itse haluaa.

Itse en kysy koskaan miehen lupaa, käydä tapaamassa ystäviä, sukulaisia ja muita tai ostaa vaikka auton, omilla rahoillani, vaan se on vain ilmoitusluotoinen asia. Sama toisinpäin.

Ap. parisuhde, jossa hän toimii perheen pomona, tuntuisi ainakin minun näkökulmastani kyllä ahdistavalta ja harvalla se toimisi, jos kumppanilta pitäisi kysyä lupa missä saa käydä ja miten elää.

Aloittajana kommentti kertoo paljon aloittajasta

Raamatussa jo sanotaan jotenkin, että "mies erotkoon isästään ja äidistään ja liittyköön vaimoonsa".

Järkevissä määrin kasvakoon aikuiseksi. Ei sulje pois vanhempien tarpeellista auttamista, mutta rajansa kaikella.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kieltänyt häntä menemästä avuksi ja kieltämistä yritän välttää. Näitä tapahtuu vähintään kerran 2 viikossa ja sitten ollaan päiviä auttamassa. Tottakai tämä vaikuttaa meidän perheeseen, työhön tms. Kysynkin edelleen, että mitä voin tehdä? Olen puhunut rajoista, mutta mikään ei ole muuttunut? Olenko huono puoliso jos toivon muutosta?

T. Ap

Miksi aloit suhteeseen, jos noin häiritsee? Vähän sama asia kun mennään yhteen alkoholistin kanssa ja sitten valitetaan, kun toinen juo. 

Kokemusta on ja tuosta ei hyvää seuraa.

Valitan.

Miehesi ei ole itsenäistynyt aikuinen, eikä sellaiseksi aio tullakaan kertomastasi päätellen.

Hänellä on takertuvat vanhemmat.

Jos yrität puhua asiasta, sinä saat huudot.

Ei kai teillä ole lapsia?

Meillä mies oli aina tuollainen ja täysin hyväkuntoiset appivanhemmat hyppyyttivät ja yhäkin hyppyyttävät asioillaan. Erityisen rankkaa se oli kun lapset oli pieniä. Silloin miehen pitäisi kyllä pistää oma perhe ykköseksi eikä mennä elektroniikkaliikkeisiin vanhempiensa kanssa pyörimään ostoapuna ja sitten istumaan heille koko illaksi.

Nyt on lapset jo teinejä ja mies yhä roikkuu vanhemmillaan. Olen siihen jo tottunut mutta muistan että se otti päähän sekä nuoriparivaiheessa että pikkulapsivaiheessa. Riitoja tuli myös paljon.

Vanhempien pitäisi myös terveellä tavalla päästää irti AIKUISISTA lapsistaan, eikä roikkua lapsissa, vaan antaa lasten elää omaa elämää.

Erilaisia palveluita voi myös ostaa, eikä vain teettää omilla lapsilla.

Naisena en ainakaan haluaisi olla parisuhteessa miehen kanssa, ap. kuvailemassa parisuhteessa.

Ei ikinä, jossa mieheltä pitäisi saada lupa, saako tavata ystäviä tai sukulaisia, kuinka kauan ja usein saa viettää heidän kanssa aikaa.

Olen törmännyt samaan miessuhteissani. 

Näen ongelman  kyvyttömyydessä organisoida asiat.Tärkeää on auttaa, mutta tärkeää on miettiä miten auttaa. 

Tilanne on saatu hallintaan parhaiten niin, että minäkin tutustun siihen missä pitää auttaa ja miksi. Usein miesystäväni eivät ole oikein osanneet katsoa tilanne riittävän ulkopuolelta ja tekevät asioita,, jotka pienen miettimisen jälkeen voitaisiin tehdä järkevämmin ja jolla olisi pitkäkestoisempi hyöty lähiomaiselle.

Lähiomaisetkin tottuvat siihen, että kyllä "Pate" tulee ja hoitaa.  Kun "Pate" sitten keksiikin paremman ratkaisun lähiomaisen ongelmaan se voi joko ilahduttaa tai suututtaa, mutta joka tapauksessa päästään niin avun tarpeen ytimeen eli kokeeko lähiomainen yksinäisyyttä ja huomion tarvetta. Siihenkin voi sitten miettiä olisiko aika opetella puhumaan  puhelimessa tai ottamaan Skypellä yhteyttä tai vaan vähentää käyntejä niin, että tekee kaiken kerralla ja kuukaudeksi.

Jos puhut asiasta suoraan se ei auta. Tilanteeseen pitää vaikuttaa järjellä ja logiikalla.

Mitä toiveita sinulla on suhteen suhteen? Auttaako mies myös sinua?

Kun jonnekin kumartaa, jonnekin pyllistää. Jos lapsuusperhe on kovin kaoottisessa vaiheessa, onko resursseja samaan aikaan rakentaa uutta suhdetta? En ainakaan itse olisi pystynyt siihen silloin kun vanhempani sairasti ennen kuolemaansa ja olin ainoa lähiomainen.

Kysehän ei ole avuntarpeesta, vaan hyppyyttämisestä.

Appivanhemmat kuulostavat itsekkäiltä.

Heille ei ole mieleen, että aikuisella lapsella on oma elämä.

Ikävä kyllä tuo ei lopu koskaan.

Kun appivanhemmat vanhenevat, ja tarvitsevat oikeasti apua, tilanne vain pahenee.

Mä tunnistan tuon kuvion niin hyvin.

Kolme vuotta on vielä aika lyhyt aika ihmiselämässä. Kannattaisiko alkaa miettiä, oletko halukas sietämään tuota loppuikäsi?

Seurustelin italialaisen kanssa ja heillä vanhempieni luona käytiin 3-4 kertaa viikossa. Suomessa ei ole kyllä yhtään perhekulttuuria.