Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Äh, lainaaminen jäi: ylläolevalla tarkoitan siis Raamattua eli "Kirjoituksia"

Vierailija kirjoitti:

Eikö Nuoren tytön päiväkirjasta isä sensuroinut kohtia joissa Anne haukkui äitiään? 

Luin kokoelman jossa oli Anne Frankin kirjoittamia novelleja ja ne olivat kyllä kamalia. Jos ne olisivat pelkästään jääneet jäljelle niin Anne frankin kirjailijanääni ei kyllä ikinä olisi päässyt kuuluviin.

Ei hän kirjailija ollutkaan vaan päiväkirjan kirjoittaja, nuori tyttö, lapsi. Ja tosiaan isänsä sensuroi kritiikkiä äitiä kohtaan ja seksuaalisuutta käsitteleviä kohtia. Isä oli melko vanha ja varmaankin koki tällaiset asiat kiusallisina. Sillä ei liene itse julkaistun kirjan viestille suurtakaan merkitystä.

Sanna Kiisken Tinder päiväkirja. En nyt tiedä, onko tätä hyväksikään kukaan kehunut, mutta lukiessa tunsin vain sääliä ja myötähäpeää. Toisessa osassa mm. Mikael Jungner kertoo iskurepliikkejään. En aio lukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haruki Murakamin kirjat. En osaa oikeastaan sanoa mitä "vikaa" niissä on, mutta jostain syystä ne eivät miellytä. En erityisesti pidä kirjojen henkilöistä enkä muutenkaan tiedä, mikä niissä on niin hienoa.

Sama vika. Mielestäni Murakami ei luo minkäänlaista sisältöä vaan pelkkää onttoa muovikuorta, joka näyttää syvälliseltä kirjallisuudelta. Hän kopsailee taitavampien kirjailijoiden luomia tyylikeinoja ja ratkaisuja, muttei selvästikään usein edes ymmärrä mistä niissä milloinkin on kysymys, "kunhan vain näyttää hienolta" -periaattella. En ymmärrä tyypin suosiota alkuunkaan.

Minullakin on tämä vika. Samanlainen tunne tulee, kirjat ovat ikään kuin hyviä, "oikeanlaisia", mutta eivät vedä mukaansa. Esimerkiksi Suuren lammasseikkailun aloitin toiveikkaana, ajattelin että tämä nyt ainakin uppoaa kun kuvauksen perusteella vaikutti kiehtovalta (ja vielä lampaitakin mukana), mutta jäi kesken.

Ai niin, on yksi poikkeus: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Ehkä johtuu siitä että kirja on omaelämänkerta, ja omakohtaisuus tuo mukaan aitoutta. Oli oikein hyvä lukukokemus.

Murakami kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Smaken är delad som baken, sanoo ruotsalainen joten kunnioitan myös vastakkaisia mielipiteitä. Ruotsalaiset Nordic noir-dekkarit eivät sytytä. Liikaa kerrotaan poliisien yms yksityiselämän huolista, rikosten uhreja ja tekotapoja kuvaillaan tarpeettoman raa'asti. Voin tosin olla väärässä kritiikissäni.

Ayn Randin kirjat.

Monika Fagerholmin tyyli on todella raskas lukea. Tarina saattaa ollakin mielenkiintoinen, mutta kerronta on välillä niin kuormittavaa, etten jaksa lukea kuin pari sivua. Poikkeuksena "Ihanat naiset rannalla", joka on kerrottu selkeämmin. Ehkä kirjailija päätti jossain kohtaa oikein revitellä kielellä. Diiva/Amerikkalainen tyttö/Säihkenäyttämö on todella iso prosessi, kaikki kirjat ovat tiiliskiven kokoisia ja raskaita lukea.

Lobsang Rampan The Third Eye. Muuten hyvä mutta sain myöhemmin tietää että kirjan oli hänelle sanellut hänen kissansa Mrs Greywhiskers. Se oli pettymys.

Vierailija kirjoitti:

99% mieskirjailijoista on alkoholisteja ja suurin osa naisistakin. Kuka jaksaa lukea heidän viinan/ krapulan huuruisia " viisauksiaan". Luulevat olevansa jotain älykköjä vaikka ovat kaiken lisäksi ihan kouluttamattomia.

Waude.

Tässäpä oikean  "lukuharrastajan" suurenmoinen mielipide.

Jos on noin totaalisen tyhmä, silloin kannattaisi pitää turpansa kokonaan kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taru sormusten herrasta. Yrittänyt monesti lukea kun sitä on niin hehkutettu. Uni tullut parinkymmenen sivun jälkeen. Oli kuin puhelinluetteloa lukisi.

Olen lukenut kirjan ehkä kolme kertaa ja onnekseni kaksi ensimmäistä kertaa ennen elokuva trilogian valmistumista. Oman mielikuvan luominen on aina parempi, kuin elokuvan mielikuvaan syövyttämät kuvat. Kolmannesta kerrasta elokuvat olivat syöneet tunnelmaa huonompaan suuntaan, ehkä juurikin Elijah Woodin (Frodo) ja Billy Boyd (Pippin) jotenkin vastenmielisten roolisuoritusten johdosta. Sekin on totta, että kirja on alussa aika pitkäveteinen, mutta muuttuu kiinnostavaksi suunnilleen siinä vaiheessa, kun retkikunta on päässyt viimein lähtemään Hobittilasta.

Jestas, kuinka vihaan hobitteja. Ko. kirja on lentänyt seinään noin 30 kertaa, kun olen sitä yrittänyt lukea useita kertoja pääsemättä itse pois sieltä sietämättömästä hobbittilasta. :D

Vierailija kirjoitti:

Monet on parjannut Häräntappoasetta, mielestäni ihan ymmärrettävää kirjailijan silloisen iän takia. Itse 15-vuotiaana pystyin kuitenkin samaistumaan ja tykkäsin kovasti. Nykyään oon vähän erilaisessa elämäntilanteessa.

Anna-Leena Härkösen tuotannosta ehdottomasti koskettavin kirja on Loppuunkäsitelty, johon ajatukseni palaa aina uudestaan.

Meillä Häräntappoase kuului pakollisiin luettaviin yläasteella. Oli se minusta ihan hyvä, vaikka se ei itselleni ollut mikään maata mullistava mestariteos. Kuitenkin mielelläni sen luin, pystyin samaistumaan sen ajan maalaiselämään ja ajattelin että aikamoisen hyvä kirja 15-vuotiaan kirjoittamaksi. Itsekin sain pääasiassa kiitettäviä numeroita ainekirjoituksista, mutta en todellakaan olisi pystynyt itsenäisesti kirjoittamaan sen kaltaista (tai muunkaankaltaista) kirjaa niin nuorena.

Härköseltä olen muutamia satunnaisia kirjojan ja kolumneja lukenut myöhemmin, en ole mitenkään ollut ihastunut.

Fifty Shades of Grey

Kuka sitä naisen alistuspskaa haluaa lukea

Vierailija kirjoitti:

Fifty Shades of Grey

Kuka sitä naisen alistuspskaa haluaa lukea

Se ei kyllä ole mikään kovasti kehuttu, näinköhän edes kaunokirjallisuudeksi voi laskea.

Evie Wyldin "Me olemme susia" oli mielestäni susi. Ahtaita sukupuolirooleja, p*llufeminismiä.

Dostojevskin "Idiootti" luultavasti voisi ollakin hyvä mutta hukun henkilöhahmojen runsauteen.

Ja tietysti oikeasti nerokas David Foster Wallacen "Infite Jest" (juuri suomennettu 'päättymätön riemu') jonka lukeminen vaan on lähes mahdoton tehtävä.

Vierailija kirjoitti:

Anja Kaurasen kirjat. Niissä mua vaivaa se, että hän kirjoittaa hyvin, mutta ne tarinat ovat jotenkin onttoja, ja ne loppuvat kuin seinään. Erityisesti se Pelon maantiede, jota kovasti ylistettiin. Siinä ei oikein ollut pointtia, sittenkään. Se loppui , kun kirjailija väsyi sen kirjoittamiseen. Sellainen tunne tuli. 

Oikeastaan hyvänä Kaurasena muistan vain Ivana B:n. Siinä oli idea, se oli kunnon tarina, jossa viesti.

Olen samaa mieltä Pelon maantieteestä.

Marko Kilven kirja 'Elävien kirjoihin' on saanut mm. Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja kirjasta on tehty myös elokuva. 500 sivua täyttä roskaa, paikallaan junnaamista, tarinan pirstaleisuutta, tolkutonta henkilögalleriaa jne. jne. Yhden käden sormin voin laskea ne kirjat, jotka olen kesken jättänyt. Tämä oli yksi niistä.

Nyt kun puhutaan yliarvostetuista tai ainakin hypetetyistä kirjoista, niin A. S. Byattin Riivaus. Ei missään nimessä huono, vaan erittäin hyvä ja luettavakin, mutta ihan liian pitkä. Ei osannut loppua se hemmetin kirja loppua kohti, vaan jaaritteli ja jaaritteli.

Napoli-sarja ei vain uppoa. Muita olen Ferrantelta lukenut, mutta ei vain napannut tämä sarja. Henkilöt olivat jotenkin epämiellyttäviä, en löytänyt tarttumapintaa, en välittänyt heistä, eikä minua siis kiinnostanut heidän vaiheensakaan. Rujoa ja rumaa, väkivaltaista ja ahdistavaa. Miljöö ja aikakausi sinänsä kiinnostavavia.

Vierailija kirjoitti:

Tiina-kirjat. Äitini rakasti niitä, minusta ne olivat huonosti kirjoitettuja. 10-vuotiaan vielä menivät, mutta kun luin niitä teininä niin huomasin että niissä ei tapahdu mitään, kirja toisensa jälkeen samanlaisia tarinoita. Tiina vielä esitetään semmoisena "not like other girls"-poikatyttönä, joka on kaikkia tyttöjä parempi.

Itse inhosin Tiina-kirjoja lapsena. Juuri sellaista tylsää "olen parempi kuin muut eikä mitään mielenkiintoista tapahdu" -jankutusta.

Luin niitä silti. Jostain syystä huonokin kirja oli minusta parempi kuin ei kirjaa ollenkaan. Siihen aikaan valikoima ei ollut kovin suurta: kirjastoauton valikoima tuli kahlattua läpi muutamassa vuodessa, omia kirjoja sai lahjaksi pari kertaa vuodessa ja isoon kirjastoon pääsi äidin kyydillä vain silloin tällöin. Totta kai kirjastoautoon olisi pääkirjastosta tilattu mitä haluan, jos vain olisin tajunnut haluta jotain tiettyä. Toki kirjastoauton vakiokuljettaja nopeasti oppi vakioasiakkaat ja saattoi heti nähdessään vinkata "on muuten tullut uusi Pikku Vampyyri / Sandman / Neiti etsivä tai mitä sitä nyt siihen aikaan tulikaan luettua.

Toinen mistä en yhtään tykännyt, vaikka kaveri niin kovasti kehui, oli Onneli ja Anneli.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy itsekin sanoa, että dekkarit (lähes kaikki) ovat ihan kamalaa sontaa! Ja siis tykkään niitä kuitenkin lukea, koska oletan että jostain sieltä satojen kirjojen keskeltä löytyy muutama helmi. Odotan siis, että vastaan tulee joku uusi Agatha Christie, vielä odotellaan. :D Joitain aika hyviäkin on kyllä osunut kohdalle onneksi.

Erityismaininnan paskuudesta saavat oikeastaan kaikki mieskirjailijoiden kirjoittamat dekkarit, koska niissä on joka jumalan kerta aivan puuduttavan tylsät ja karikatyyrimäiset naishahmot. Luoja varjele jos vielä yhdenkään kirjan luen, jossa kuvaillaan naisen vihreitä silmiä ja mystistä, eroottislatautunutta persoonaa. Tissejä sekä UUMAA kuvaillaan aina käyttäen tuplasti enemmän sanoja kuin mitä viitsitään panostaa itse tissien takana kökkivään henkilöhahmoon. 

Sitten se susiruma alkkisdekkari aina päätyy harrastamaan kuumaa seksiä tämän viettelijättären kanssa, joka jostain syystä aivan hirveästi rakastaa pöhöttynyttä, viinalta haisevaa miesvartaloa ja alkavaa pälvikaljua. Koska niinhän nää jutut menee todellisuudessa, huoh. Haiskahtaa liian pitkälle ikääntyvien miesten fantasioinneilta toimivasta e.rektiosta. :D

Oi miten hyvin kuvailtu :D

Samojen ongelmien kanssa painin. Hyviä dekkareita odotellessa..

Vierailija kirjoitti:

Mormonien kirja, Urantiakirjat, H.P.Blavatskyn kirjat, joitakin mainitakseni.

Urantia on kiinnostava. Mutta kolmasosa on ihan sekavaa infiniittistä jumalajuttua. Erityisesti siinä alussa menee kaikki yli hilseen. Kolmasosa on jeesustelua toisenlaisessa paketissa. Mutta se yksi kolmasosa on kiinnostavaa. Tulee mieleen, että voisikohan maailmankaikkeus ja evoluutio olla näin jne. Vuosimäärät tosin  heittää totaalisesti pieleen. Eniten kiehtoo se, että päinvastoin kuin muissa vastaavissa kirjoissa, Urantiassa on usein maininta "emme ole varmoja" tai "emme tiedä asiaa täysin" jne. Kaikissa muissa tällaisissa kirjoissa ilmoitetaan aina ehdoton ja lopullinen totuus kaikesta. Urantiassa myönnetään ns. "ilmoittajan" tietämättömyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sofi Oksasen Puhdistus.

Taitavasti kieleltään kirjoitettu, mutta propagandistinen ote näkyi ja tuotti helvetinmoista tylsyyttä.

Minulle tuli mieleen Puhdistuksesta paikoitellen goottilaistyylinen kauhukirjallisuus mutta siirrettynä Viroon ja sen historiaan.

Puhdistus ei ole fantasiaa, vaan siihen on otettu aineksia ihan todellisista tapahtumista Venäjän vallan alaisuudessa. Kauhuelokuvien tapahtumia tapahtui oikeasti Virossa ja eri puolilla Venäjää olevilla vankileireillä. Ja voi meitä, jos Suomi olisi valloitettu...

Käytän tässä sanaa Venäjä, koska Neuvostoliitolla ja Venäjällä ei ole oikeastaan mitään eroa. Vain virallisen kumileimasimen logo on erilainen. Muutoin sama meininki.

Sinuhe, egyptiläinen.

Monta kertaa olen aloittanut ja yhtä monta kertaa jättänyt kesken. 

Enää ei aio edes yrittää. Olen päässyt ehkä jotain sivulle 30, sen enempää en vaan pysty.