Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin... 

Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.

TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.

Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.

Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..

Ei pitänyt otteessaan, oli minusta tavattoman typerä kirja. Lapsille sopiva ehkä.

Et ole siis fantasian ystävä, se on ihan ok eikä tarvitse turvautua siihen että haukkuu sen lastenkirjaksi.

Eikö fantasiakirjat ole periaatteessa ylipitkiä satuja ja suunnattu suuremmalle ikähaarukalle?

Fantasiaakin on eri ikäluokille. Harry Potter on suunnattu nuoremmille kuin Sormusten Herra, mikä ei toki tarkoita sitä etteikö siitä aikuisetkin voisi nauttia. Sitten taas esimerkiksi Game Of Thronesin lähdemateriaalina ollut kirjasarja on sisällöltään jo sellaista, etten antaisi lapseni lukea. Sormusten herra on jossain siinä välissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katariina Eronen kirjoitti:

En ymmärrä, miksi kaikki klassikkoteokset pitäisi väkisin lukea läpi. Arvostan toki klassikkokirjallisuutta ja ymmärrän, että esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kuuluu suomalaiseen kulttuuriin vahvasti. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004471195.html

Riittäisikö kuitenkin, että tietää mitä teemoja kirjassa esiintyy ja mitä kirja kuvaa. Varsinkin kauan sitten kirjoitetut kirjat voivat olla nykyään hankalaa luettavaa. Myös murresanat tuovat lukemiseen oman lisähaasteensa.

Mitä jos yläasteikäiselle ei annettaisi tiiliskiven kokoista eeposta kotona päntättäviksi, vaan nuoret saisivat enemmän itse valita. Luulen, että monen innostus lukemiseen syttyisi ja säilyisi kenties läpi elämän. :)

Minustakin on outoa kumarrella teoksia vain sen takia, että kun se on klassikko niin se on klassikko ja piste. Tuo on kyllä älyllisyyden täysi vastakohta, jos sitä haetaan lukemisella. Vähän omaa ajattelua peliin. On täysin mahdollista, että klassikkona pidetty kirja on oikeasti ihan paska, sitä vain ei ole kukaan tarpeeksi tärkeä sanonut ääneen niin kaikki lampaat pitävät sitä jonain mittarina. Noh, ehkä voidaan argumentoida että tietyt merkkiteokset toimivat oman aikakautensa kuvaajina ja ovat sitä kautta tärkeitä historialliselta kannalta, mutta ainakin minulla on parempiakin perusteita kirjojen valitsemiselle kuin pakkolukea vanhoja opuksia jotka ovat menneiden polvien mielestä olleet tärkeitä.

Ahaa, siis klassikoita arvostavat ovat "lampaita" jotka eivät ole yhtä älykkäitä kuin sinä... Mahtavaa argumentointia jälleen kerran.

Kuka sitten määrittelee, mikä on paskaa? SInä vai? Jos minä nautin jostain klassikosta ja sinä et, kumpi on oikeassa?

En tarkoittanut että kaikki ovat automaattisesti lampaita, mutta jos päässä ei ole kuin yksi kaista joka sanoo että klassikot ovat hyviä koska klassikot ovat hyviä, niin sitten en hirveästi arvosta. Pointti on juurikin siinä, että tässäkin on se subjektiivinen elementti ja kaikkien ei tarvitse pitää klassikoista todistaakseen että ovat kulturelleja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.

Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.

Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.

Se ei ollutkaan pointtini, vaan tuli mieleen esimerkkinä jossa miehet ovat arvostelleet komeita hahmoja. Ei siis ole pelkästään naisten juttu kommentoida hahmojen kauneutta negatiivisesti.

Vielä tuosta. Esimerkkini oli ehkä huono, mutta lähtökohtaisesti naisten tarinoissa, joissa on täydellinen mieshahmo, olen kuullut miehen montakin kertaa valittavan, että naisilla on liian kovat odotukset, ei noin komea mies haluaisi olla tuon näköisen naisen kanssa, kukaan mies ei ole noin täydellinen, jne.

Koko tämä keskustelu on turhaa, jos alkuasetelmana on että arvostelu kumpuaa kateudesta eikä esim. monta kertaa mainitsemastani kyllästymisestä ja samaistuttavuuden puutteesta.

Niin, kun se funktio noilla hahmoilla on ihan eri. Se harlekiinimies on tekemällä tehty naisen täydelliseksi unelmaksi, se on sen päätarkoitus ja se erottaa sen kaikista muista hahmotyypeistä.

Ongelma onkin siinä, että naishahmoista tehdään miesten unelma, myös naisille tarkoitetussa kirjallisuudessa jota miehet eivät todennäköisesti edes lue.

Sen sijaan, että tehtäisiin naisesta uskottava ja tavanomainen hahmo, johon useampi nainen pystyy samaistumaan, eikä tarvitse hyppiä yli pitkiä kuvauksia terhakoista tisseistä ja pulleasta pyllystä.

No jos tosiaan noin on, niin onhan se outoa. Miksi naiskirjailija lähtee tuolle linjalle? Onko se kustantamolta tuleva paine että pitää saada mieslukijat kuolaamaan? Vai haluaako kirjailija vain tehdä ideaalisen sankarin omasta halustaan? Onhan se hänen luomuksensa kuitenkin ja kun luomme sankareita niin ne tuppaavat olemaan muuta kuin arkisia, harmaita hiirulaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Totta tuokin, vaikka se ei sinänsä sulje pois noita muita asioita mitä sankarissa pitää olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.

Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?

Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.

Miehethän eivät kateutta tunne, ikinä. Eivätkä kilpaile keskenään. Jepjep.

No emme me fiktiivisille hahmoille ole kateellisia, se oli se pointti tässä.

Tajusimme kyllä pointtisi, ongelma on siinä että olet väärässä. Mutta toistele toki samaa niin kauan kuin jaksat.

En minä haluaisi joutua toistamaan itseäni, usko pois.

Mulla kaikki pettymykset suosittuja kirjoja kohtaan johtunee siitä että olen nähnyt elokuvan ennen kirjan lukemista.

Esim. Taru sormusten herrasta.

Jos olen lukenut kirjan niin elokuva ollut monesti pettymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katariina Eronen kirjoitti:

En ymmärrä, miksi kaikki klassikkoteokset pitäisi väkisin lukea läpi. Arvostan toki klassikkokirjallisuutta ja ymmärrän, että esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kuuluu suomalaiseen kulttuuriin vahvasti. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004471195.html

Riittäisikö kuitenkin, että tietää mitä teemoja kirjassa esiintyy ja mitä kirja kuvaa. Varsinkin kauan sitten kirjoitetut kirjat voivat olla nykyään hankalaa luettavaa. Myös murresanat tuovat lukemiseen oman lisähaasteensa.

Mitä jos yläasteikäiselle ei annettaisi tiiliskiven kokoista eeposta kotona päntättäviksi, vaan nuoret saisivat enemmän itse valita. Luulen, että monen innostus lukemiseen syttyisi ja säilyisi kenties läpi elämän. :)

Minustakin on outoa kumarrella teoksia vain sen takia, että kun se on klassikko niin se on klassikko ja piste. Tuo on kyllä älyllisyyden täysi vastakohta, jos sitä haetaan lukemisella. Vähän omaa ajattelua peliin. On täysin mahdollista, että klassikkona pidetty kirja on oikeasti ihan paska, sitä vain ei ole kukaan tarpeeksi tärkeä sanonut ääneen niin kaikki lampaat pitävät sitä jonain mittarina. Noh, ehkä voidaan argumentoida että tietyt merkkiteokset toimivat oman aikakautensa kuvaajina ja ovat sitä kautta tärkeitä historialliselta kannalta, mutta ainakin minulla on parempiakin perusteita kirjojen valitsemiselle kuin pakkolukea vanhoja opuksia jotka ovat menneiden polvien mielestä olleet tärkeitä.

Ahaa, siis klassikoita arvostavat ovat "lampaita" jotka eivät ole yhtä älykkäitä kuin sinä... Mahtavaa argumentointia jälleen kerran.

Kuka sitten määrittelee, mikä on paskaa? SInä vai? Jos minä nautin jostain klassikosta ja sinä et, kumpi on oikeassa?

En tarkoittanut että kaikki ovat automaattisesti lampaita, mutta jos päässä ei ole kuin yksi kaista joka sanoo että klassikot ovat hyviä koska klassikot ovat hyviä, niin sitten en hirveästi arvosta. Pointti on juurikin siinä, että tässäkin on se subjektiivinen elementti ja kaikkien ei tarvitse pitää klassikoista todistaakseen että ovat kulturelleja.

Jos tämä oli vastaus minulle, niin en missään vaiheessa sanonut että klassikoista on pakko nauttia ja tykätä. Klassikoiden tehtävänä on säilyttää kulttuuria sellaisena kuin se on ollut kymmeniä/satoja vuosia sitten. Klassikoiden arvo ei ole lukukokemuksessa vaan historian säilyttämisessä ja yleissivistyksen rakentamisessa. SIksi ei ole oleellista, nauttiiko jonkun klassikon lukemisesta vai ei. Sehän on täysin makuasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.

Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?

Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.

Miehethän eivät kateutta tunne, ikinä. Eivätkä kilpaile keskenään. Jepjep.

No emme me fiktiivisille hahmoille ole kateellisia, se oli se pointti tässä.

Tajusimme kyllä pointtisi, ongelma on siinä että olet väärässä. Mutta toistele toki samaa niin kauan kuin jaksat.

En minä haluaisi joutua toistamaan itseäni, usko pois.

No ei olisi tarvinnutkaan, pointtisi oli selvä heti alusta asti, mutta toiset olivat eri mieltä kanssasi. Ei se toistelusta miksikään muutu.

Eikä myöskään minusta klassikon arvo ole siinä, onko se tämän päivän kirjallisuuden näkökulmasta ylivertainen. Jos Anna Kareninan kirjoittaisi nyt samanlaisena, sitä ei todennäköisesti julkaistaisi, koska se on liian pitkä ja puiseva nyky-yleisölle. Kustantaja kehottaisi kirjailijaa tiivistämään reilusti.

Tämä pointti ei mitenkään vähennä Anna Kareninan kulttuurista arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kalle Päätalot. Joka kirjassa käydään 60 kertaa paskalla.

Päätalon kirjat olen lukenut, mutta paskallakäyntejä en ole laskenut. Sen kuitenkin muistan, että ne ovat aina olleet tarkoituksellisia käyntejä, ei itsetarkoituksia, kuten joissakin tarkoituksellisesti iljettävyyyksillä mässäilevillä kohuromaaneilla tyyliin Katja Kettu.

Stephen Kingin kirjoissa myös käydään paskalla ja piereskellään aika paljon. Unensieppaaja tulikin jo mainituksi, mutta muissakin kirjoissa on mainintoja, joskus aika yksityiskohtaisiakin. Ei ehkä kaikissa, mutta kuitenkin harvinaisen paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Piti vielä lisätä, että yritin googlettaa tuollaista Hotakaisen haastattelua, mutta en löydä. Siis jossa hän sanoo noin ikävästi lyömisestä ja turvakodeista. Muistatko yhtään missä näit tai kuulit tuon haastattelun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.

Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.

Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.

Nyt on siis keskustelun aihe "Kovasti kehuttujen kirjojen suosio jne". Mun mielestä Harlekiinit ei nyt ehkä kuulu tähän sarjaan. Vai onko niitä jossain kehuttu? Ja lukeeko niitä aikuisetkin? Itse luin teininä niitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Piti vielä lisätä, että yritin googlettaa tuollaista Hotakaisen haastattelua, mutta en löydä. Siis jossa hän sanoo noin ikävästi lyömisestä ja turvakodeista. Muistatko yhtään missä näit tai kuulit tuon haastattelun?

Ihan perinteisessä paperilehdessä. Mutta siitä on jo pitkä aika.

Haastattelut eivät ole netissä kovin pitkään, voi olla mahdotonta löytää esim. jotain vuonna 2009 annettua haastattelua, koska lehdet poistavat arkistojaan jatkuvasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Kirjoja on niin valtava määrä, ettei kukaan voi lukea niitä kaikki. Minusta ihmisillä on täysi oikeus valita, että en lue tätä kirjaa koska en tykkää sen teemasta tai se ahdistaa minua, luen mieluummin jotain muuta.

Jos kyseessä on erityisen merkittävä teos, siitä löytyy kyllä sen verran tietoa netistä, ettei tarvitse henkilökohtaisesti lukea kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Piti vielä lisätä, että yritin googlettaa tuollaista Hotakaisen haastattelua, mutta en löydä. Siis jossa hän sanoo noin ikävästi lyömisestä ja turvakodeista. Muistatko yhtään missä näit tai kuulit tuon haastattelun?

Ihan perinteisessä paperilehdessä. Mutta siitä on jo pitkä aika.

Haastattelut eivät ole netissä kovin pitkään, voi olla mahdotonta löytää esim. jotain vuonna 2009 annettua haastattelua, koska lehdet poistavat arkistojaan jatkuvasti.

Juoksuhaudantie on siis julkaistu vuonna 2002, joten on täysin mahdotonta löytää enää sen ajan haastatteluja, ellei joku ole niitä blogiin tms. kerännyt.

Lainaus oli "Muista lehdistä"-palstalla. Saattoi olla Me Naiset-lehdessä. Se oli kuitenkin suora lainaus.

Nanna Karalahden kirja viimeisin pettymys. Ei tarjonnut mitään uutta. "Sinä pystyt kun tarpeeksi uskot" taisi olla koko kirjan idea. Odotin jotain, mutta jäljelle pelkkä mitäänsanomaton olo, kuin olisi lukenut tyhjiä sivuja. Enkä väitä tämän olevan paljon kehuttu, mutta somessa joskus törmää tämän kehuihin ja kirjajulkkareissa Nannan tuttavat hehkuttivat.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki Sofi Oksasen kirjat. En vain tykkää hänen tyylistään kirjoittaa.

Miksi sitten olet lukenut kaikki hänen kirjansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Kirjoja on niin valtava määrä, ettei kukaan voi lukea niitä kaikki. Minusta ihmisillä on täysi oikeus valita, että en lue tätä kirjaa koska en tykkää sen teemasta tai se ahdistaa minua, luen mieluummin jotain muuta.

Jos kyseessä on erityisen merkittävä teos, siitä löytyy kyllä sen verran tietoa netistä, ettei tarvitse henkilökohtaisesti lukea kaikkea.

Tottakai jokainen valitsee mitä lukee, mutta ei mun mielestä kirjailijan henk. kohtaiset mielipiteet tai elämäntyyli välttämättä vaikuta hänen kirjoittamansa  kirjan laatuun. En minäkään tykkää esim. edesmenneen  Pentti Saarikosken elämäntyylistä, mutta hänen kirjoittamia teoksia kyllä tykkään lukea ja arvostan niitä tosi paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.

Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.

Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.

Maailma on täynnä kirjailijoita, joiden omista mielipiteistä voi olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja voi ärsyyntyäkin niistä, mutta kirjat on silti todellakin lukemisen arvoisia. 

Kirjoja on niin valtava määrä, ettei kukaan voi lukea niitä kaikki. Minusta ihmisillä on täysi oikeus valita, että en lue tätä kirjaa koska en tykkää sen teemasta tai se ahdistaa minua, luen mieluummin jotain muuta.

Jos kyseessä on erityisen merkittävä teos, siitä löytyy kyllä sen verran tietoa netistä, ettei tarvitse henkilökohtaisesti lukea kaikkea.

Niin, no tämä on itsestään selvää. Ei lue, jos teema ei kiinnosta tai aihe ahdistaa. Mutta eihän siitä kirjasta sitten voi kirjoittaa mielipidettä tai kritiikkiä, jos ei ole sitä edes lukenut?