Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija
26.04.2020 |

Perustele

Kommentit (1753)

Vierailija
981/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.

Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.

Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.

Se ei ollutkaan pointtini, vaan tuli mieleen esimerkkinä jossa miehet ovat arvostelleet komeita hahmoja. Ei siis ole pelkästään naisten juttu kommentoida hahmojen kauneutta negatiivisesti.

Vielä tuosta. Esimerkkini oli ehkä huono, mutta lähtökohtaisesti naisten tarinoissa, joissa on täydellinen mieshahmo, olen kuullut miehen montakin kertaa valittavan, että naisilla on liian kovat odotukset, ei noin komea mies haluaisi olla tuon näköisen naisen kanssa, kukaan mies ei ole noin täydellinen, jne.

Koko tämä keskustelu on turhaa, jos alkuasetelmana on että arvostelu kumpuaa kateudesta eikä esim. monta kertaa mainitsemastani kyllästymisestä ja samaistuttavuuden puutteesta.

Niin, kun se funktio noilla hahmoilla on ihan eri. Se harlekiinimies on tekemällä tehty naisen täydelliseksi unelmaksi, se on sen päätarkoitus ja se erottaa sen kaikista muista hahmotyypeistä.

Ongelma onkin siinä, että naishahmoista tehdään miesten unelma, myös naisille tarkoitetussa kirjallisuudessa jota miehet eivät todennäköisesti edes lue.

Sen sijaan, että tehtäisiin naisesta uskottava ja tavanomainen hahmo, johon useampi nainen pystyy samaistumaan, eikä tarvitse hyppiä yli pitkiä kuvauksia terhakoista tisseistä ja pulleasta pyllystä.

Vierailija
982/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
983/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

984/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Vuosittain julkaistavista kirjoista vain pieni osa muistetaan enää 10 - 20 vuoden kuluttua. Divareissa näkee paljon joskus 70-luvulla joulumyyntiin ilmestyneitä romaaneja, joista ja joiden tekijöistä ei enää nykypäivänä ole kenelläkään mitään muistikuvaa.

Vierailija
985/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.

Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?

Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.

Miehethän eivät kateutta tunne, ikinä. Eivätkä kilpaile keskenään. Jepjep.

No emme me fiktiivisille hahmoille ole kateellisia, se oli se pointti tässä.

Tajusimme kyllä pointtisi, ongelma on siinä että olet väärässä. Mutta toistele toki samaa niin kauan kuin jaksat.

Vierailija
986/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
987/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

DXTR kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Vuosittain julkaistavista kirjoista vain pieni osa muistetaan enää 10 - 20 vuoden kuluttua. Divareissa näkee paljon joskus 70-luvulla joulumyyntiin ilmestyneitä romaaneja, joista ja joiden tekijöistä ei enää nykypäivänä ole kenelläkään mitään muistikuvaa.

Kerro esimerkki.

Vierailija
988/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

James Bond ei ole klassikkokirjallisuutta eikä varmasti ollut sellaista 1970-luvulla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
989/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Lumen taju. Karsea kirja.

Mutta elokuvana se oli upea.

Vierailija
990/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

James Bond ei ole klassikkokirjallisuutta eikä varmasti ollut sellaista 1970-luvulla.

Määrittele sitten itse, mitä tarkoitat "sankarilla", koska minulle tulee mieleen nimenomaan James Bond, Teräsmies jne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
991/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

James Bond ei ole klassikkokirjallisuutta eikä varmasti ollut sellaista 1970-luvulla.

Määrittele sitten itse, mitä tarkoitat "sankarilla", koska minulle tulee mieleen nimenomaan James Bond, Teräsmies jne.

En tiedä, itsehän aloitit puheet sankareista. Minä varmaan ajattelin että tarkoitit sillä vain kirjan päähenkilöä.

Klassikkokirjallisuudessa ei yleensä tuo idea "sankareista", kuten populäärikulttuurissa, ole mitenkään merkittävä.

Vierailija
992/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Soltsenitsynin kirjat ovat kyllä paksua asiaa mutta raskasta luettavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
993/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kaikki Sofi Oksasen tekeleet.ratsastaa jollain Stalinin kurjuudella,pistää väliin jotai väkivaltaa ja pornoa.ei paljon mielikuvitusta vaadi.

Vierailija
994/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

DXTR kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.

Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).

SPOILERI!

Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.

Hassua. The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on eräs ehdottomista suosikeistani. Hankin siitä hienon kovakantisen painoksen alkukielellä. Kirja vertautuu mielessäni yhtä hyvään espanjalaiseen romaaniin La sombra del viento (Tuulen varjo), jonka myöskin hankin ja luin hienona kovakantisena painoksena alkukielellä.

Secret History / Jumalat juhlivat öisin on varmasti parhaita länsimaisia nykyromaaneja. Kirjallisuuden kentällä uuden skenen luoja. Uskomattoman hyvä kuvaus siitä, kun nuori saa ekaa kertaa kaverin, yhteyden kaltaisiinsa. Loistavaa yhdysvaltalaisen yliopistoelämän kuvausta, loistavaa Yhdysvaltojen yhteiskuntaluokkien kuvausta... Aivan nerokasta kuvausta siitä, miten voimakkaasti kirjat ja kirjallisuus voi vaikuttaa ihmiseen. Ja ehdottomasti rikoskirjallisuudenkin uudistaja, koska käsittelee tekijän syyllisyyttä ja teon jälkeistä elämää, moraalipohdiskeluja unohtamatta.

Niille, jotka eivät ole lukeneet:

Tämä kirja alkaa siitä, että joukko yliopisto-opiskelijoita on murhannut opiskelukaverinsa, jotta tämä ei paljastaisi poliiseille, että he ovat aiemmin porukalla... Niin, mitä? Lue itse! Nerokkaasti rakennettu romaani.

Tämän ketjun innoittamana annoin kirjalle uuden mahdollisuuden, ja taas kävi kuten viimeksikin, noin puolen välin paikkeilla olen täysin kyllästynyt päähenkilöiden jatkuvaan juomiseen, lääkkeiden väärinkäyttöön, vetelehtimiseen ja jossitteluihin. Tätä on nyt märehditty monta sataa sivua, toivottavasti loppu on parempi. Alkupuoli oli kerronnaltaan ihan hyvä, paitsi inhoan ranskan/kreikan/latinan lainauksia välissä, kun niitä ei kuitenkaan osaa, niin sama pitää sanoa uudelleen heti perään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
995/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

James Bond ei ole klassikkokirjallisuutta eikä varmasti ollut sellaista 1970-luvulla.

Määrittele sitten itse, mitä tarkoitat "sankarilla", koska minulle tulee mieleen nimenomaan James Bond, Teräsmies jne.

En tiedä, itsehän aloitit puheet sankareista. Minä varmaan ajattelin että tarkoitit sillä vain kirjan päähenkilöä.

Klassikkokirjallisuudessa ei yleensä tuo idea "sankareista", kuten populäärikulttuurissa, ole mitenkään merkittävä.

Jos tarkoitat klassikkokirjoja tyyliin Seitsemän veljestä, niin en minä niistä puhunut, vaan viihdeklassikoista. Eli James Bond ja muut "sankarit", joita on luettu monessa sukupolvessa.

Olisin oikeasti kiinnostunut kuulemaan, onko Bondilla niissä kirjoissa jotain särmää, vai onko hän vain täydellinen ja hillitty joka tilanteessa.

Vierailija
996/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kalle Päätalot. Joka kirjassa käydään 60 kertaa paskalla.

Päätalon kirjat olen lukenut, mutta paskallakäyntejä en ole laskenut. Sen kuitenkin muistan, että ne ovat aina olleet tarkoituksellisia käyntejä, ei itsetarkoituksia, kuten joissakin tarkoituksellisesti iljettävyyyksillä mässäilevillä kohuromaaneilla tyyliin Katja Kettu.

Vierailija
997/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Mihin 1970-luvun klassikkoihin viittaat, kun puhut siitä että silloin sankarit olisivat olleet tädyellisiä?

No otetaan vaikka James Bond. Mitä vikoja/murheita hänellä on, jotka tekisivät hänestä vivahteikkaan? Hänhän on oikea viilipytty tilanteessa kuin tilanteessa.

Vai onko siellä kirjoissa annettu hahmolle syvyyttä, jota leffoissa ei ole? Se on toki mahdollista, olen nähnyt vain leffat. 

James Bond ei ole klassikkokirjallisuutta eikä varmasti ollut sellaista 1970-luvulla.

Määrittele sitten itse, mitä tarkoitat "sankarilla", koska minulle tulee mieleen nimenomaan James Bond, Teräsmies jne.

En tiedä, itsehän aloitit puheet sankareista. Minä varmaan ajattelin että tarkoitit sillä vain kirjan päähenkilöä.

Klassikkokirjallisuudessa ei yleensä tuo idea "sankareista", kuten populäärikulttuurissa, ole mitenkään merkittävä.

Jos tarkoitat klassikkokirjoja tyyliin Seitsemän veljestä, niin en minä niistä puhunut, vaan viihdeklassikoista. Eli James Bond ja muut "sankarit", joita on luettu monessa sukupolvessa.

Olisin oikeasti kiinnostunut kuulemaan, onko Bondilla niissä kirjoissa jotain särmää, vai onko hän vain täydellinen ja hillitty joka tilanteessa.

No jos Bondista puhutaan, niin muistan lukeneeni jokusenkin Bondin ja hän todella oli hahmona aika särötön ja täydellinen. Jotenkin muistan elävästi Kultasormi-kirjan jota luin teininä ja pidin sitä kyllä silloin jo aika epärealistisena. Kirjojen Bond on iäkkäämpi kuin filmien Bond, joten naisten hullaantuminen häneen tuntui aika hölmöltä jo teinityöstäkin. Bond edusti lisäksi vanhaa brittiläista "herrasmiestä", joka oli melko vanhakantainen monien nuorten mielestä 70-luvulla.

Aika mielenkiintoista oli että Sean Connery veti roolia filmeissä vielä ikään kuin "oikeasti", mutta hänessä olikin komeutta ja machoutta, joka loi uskottavuutta sankariteemaan, mutta Roger Moore, varsinainen 70-luvun Bond, veti roolia melko itseironisella otteella. Bondin hahmo kirjassa oli Ian Flemingin alter ego, mutta mielestäni enemmänkin jopa superego ja toiveminä, ja siksi liian täydellinen. Moore jotenkin muokkasi varmaan roolinsa filmeissä siten ironiseksi.

998/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

DXTR kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?

Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.

Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.

Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.

Kulttuuri muuttuu ja samalla viihdekin. Se mikä toimi 70-luvulla, ei ehkä enää toimikaan tänä päivänä.

Nykyiset yleisöt kaipaavat säröjä ja vivahteita sankarin luonteessa. Ne täydellisen sankarin tarinat on jo nähty niin monta kertaa, että ihmiset kyllästyvät.

Vuosittain julkaistavista kirjoista vain pieni osa muistetaan enää 10 - 20 vuoden kuluttua. Divareissa näkee paljon joskus 70-luvulla joulumyyntiin ilmestyneitä romaaneja, joista ja joiden tekijöistä ei enää nykypäivänä ole kenelläkään mitään muistikuvaa.

Kerro esimerkki.

En muista yhtään. Minulla on seinillä kirjahyllyissä paljon kirjoja, mutta ne ovat niitä, jotka muistetaan.

Vierailija
999/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kaikki Sofi Oksasen kirjat. En vain tykkää hänen tyylistään kirjoittaa.

1000/1753 |
07.05.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Sofi Oksasen Puhdistus.

Sovi Oksasen kirjat eivät avaudu,jos ei ole tietoa lähihistoriasta.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kolme kolme kolme