Lue keskustelun säännöt.
Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?
Kommentit (1753)
Katariina Eronen kirjoitti:
En ymmärrä, miksi kaikki klassikkoteokset pitäisi väkisin lukea läpi. Arvostan toki klassikkokirjallisuutta ja ymmärrän, että esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kuuluu suomalaiseen kulttuuriin vahvasti. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004471195.html
Riittäisikö kuitenkin, että tietää mitä teemoja kirjassa esiintyy ja mitä kirja kuvaa. Varsinkin kauan sitten kirjoitetut kirjat voivat olla nykyään hankalaa luettavaa. Myös murresanat tuovat lukemiseen oman lisähaasteensa.
Mitä jos yläasteikäiselle ei annettaisi tiiliskiven kokoista eeposta kotona päntättäviksi, vaan nuoret saisivat enemmän itse valita. Luulen, että monen innostus lukemiseen syttyisi ja säilyisi kenties läpi elämän. :)
Minustakin on outoa kumarrella teoksia vain sen takia, että kun se on klassikko niin se on klassikko ja piste. Tuo on kyllä älyllisyyden täysi vastakohta, jos sitä haetaan lukemisella. Vähän omaa ajattelua peliin. On täysin mahdollista, että klassikkona pidetty kirja on oikeasti ihan paska, sitä vain ei ole kukaan tarpeeksi tärkeä sanonut ääneen niin kaikki lampaat pitävät sitä jonain mittarina. Noh, ehkä voidaan argumentoida että tietyt merkkiteokset toimivat oman aikakautensa kuvaajina ja ovat sitä kautta tärkeitä historialliselta kannalta, mutta ainakin minulla on parempiakin perusteita kirjojen valitsemiselle kuin pakkolukea vanhoja opuksia jotka ovat menneiden polvien mielestä olleet tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki nuo kommentoidut kirjat ovat sellaisia, joista niiden lukijat eivät käsittäneet höykäsen pöläystä.
Eivät tajunneet kirjailijan sanomaa.
Jos kovin moneltä jää kirjailijan sanoma tajuamatta, on kirjailija täysin epäonnistunut kirjoittajana.
Toinen on sitten tämä monitulkintaisuus, tai jopa että lukija saa itse päättää mitä sillä kaikella tarkoitettiin. Minusta se on vain halpa tapa kirjailijalle olla sitoutumatta mihinkään ja väistää lopullista kritiikkiä. Lisäksi koen sen lukijana epätyydyttäväksi. Minunko tässä pitää se tarina päättää, miksi sitten edes luen tätä kun voin päässäni luoda mitä tahansa? Jos lukija saa päättää sanoman, niin silloinhan kirjailija ei oikeastaan ole sanonut mitään.
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Puolet kirjasta kuvailtiin sitä yhtä ja samaa pölyistä tienpätkää.
No Dostojevskin mainetta nostaa hänen yhteiskunnallinen merkityksensä mielipidevaikuttajana. Ei hänen kaikki kirjansa mitään loistoteoksia ole.
Kumma juttu. Minä muistan pitäneeni Rikoksesta ja rangaistuksesta. Mutta en muista siitä mitään puolen kirjan mittaista tienpätkää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.
Se ei ollutkaan pointtini, vaan tuli mieleen esimerkkinä jossa miehet ovat arvostelleet komeita hahmoja. Ei siis ole pelkästään naisten juttu kommentoida hahmojen kauneutta negatiivisesti.
Vielä tuosta. Esimerkkini oli ehkä huono, mutta lähtökohtaisesti naisten tarinoissa, joissa on täydellinen mieshahmo, olen kuullut miehen montakin kertaa valittavan, että naisilla on liian kovat odotukset, ei noin komea mies haluaisi olla tuon näköisen naisen kanssa, kukaan mies ei ole noin täydellinen, jne.
Koko tämä keskustelu on turhaa, jos alkuasetelmana on että arvostelu kumpuaa kateudesta eikä esim. monta kertaa mainitsemastani kyllästymisestä ja samaistuttavuuden puutteesta.
Niin, kun se funktio noilla hahmoilla on ihan eri. Se harlekiinimies on tekemällä tehty naisen täydelliseksi unelmaksi, se on sen päätarkoitus ja se erottaa sen kaikista muista hahmotyypeistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.
Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?
Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.
Miehethän eivät kateutta tunne, ikinä. Eivätkä kilpaile keskenään. Jepjep.
No emme me fiktiivisille hahmoille ole kateellisia, se oli se pointti tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?
Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.
Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.
Onhan ylipäänsä poliisista tai etsivästä kirjoittaminen kliseistä, miksei kukaan kirjoita vaikka betonimiehen elämästä? Siksi, että tietyt jutut nyt vain toimivat paremmin viihteessä. Siksi päähahmotkin ovat yleensä komeita ja kauniita ja harvinaisen päteviä joka asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.
Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).SPOILERI!
Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.
Hassua. The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on eräs ehdottomista suosikeistani. Hankin siitä hienon kovakantisen painoksen alkukielellä. Kirja vertautuu mielessäni yhtä hyvään espanjalaiseen romaaniin La sombra del viento (Tuulen varjo), jonka myöskin hankin ja luin hienona kovakantisena painoksena alkukielellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin yleensä sanoisin, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi jonkin tietyn kirjan väkisin lukemiseen, vaikka se olisi kuinka kuuluisa klassikko. Jos ei kerta kaikkiaan lähde, pitää jättää kirja kesken ja kokeilla lukea jotain muuta kirjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?
Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.
Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.
Ei se edes ole mikään kehityssuunta vaan noita juoppoja kyynisiä dekkareita jotka on ehkä saaneet potkut poliisista ja joilla on vaikeuksia ihmissuhteissaan oli jo jossain 50-luvulla jos ei aiemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin...
Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.
TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.
Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.
Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..
Ei pitänyt otteessaan, oli minusta tavattoman typerä kirja. Lapsille sopiva ehkä.
Et ole siis fantasian ystävä, se on ihan ok eikä tarvitse turvautua siihen että haukkuu sen lastenkirjaksi.
DXTR kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.
Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).SPOILERI!
Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.Hassua. The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on eräs ehdottomista suosikeistani. Hankin siitä hienon kovakantisen painoksen alkukielellä. Kirja vertautuu mielessäni yhtä hyvään espanjalaiseen romaaniin La sombra del viento (Tuulen varjo), jonka myöskin hankin ja luin hienona kovakantisena painoksena alkukielellä.
Tuulen varjo on kyllä niin tekotaiteellinen nimi, että se on jo parodia itsestään :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
DXTR kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.
Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).SPOILERI!
Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.Hassua. The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on eräs ehdottomista suosikeistani. Hankin siitä hienon kovakantisen painoksen alkukielellä. Kirja vertautuu mielessäni yhtä hyvään espanjalaiseen romaaniin La sombra del viento (Tuulen varjo), jonka myöskin hankin ja luin hienona kovakantisena painoksena alkukielellä.
Secret History / Jumalat juhlivat öisin on varmasti parhaita länsimaisia nykyromaaneja. Kirjallisuuden kentällä uuden skenen luoja. Uskomattoman hyvä kuvaus siitä, kun nuori saa ekaa kertaa kaverin, yhteyden kaltaisiinsa. Loistavaa yhdysvaltalaisen yliopistoelämän kuvausta, loistavaa Yhdysvaltojen yhteiskuntaluokkien kuvausta... Aivan nerokasta kuvausta siitä, miten voimakkaasti kirjat ja kirjallisuus voi vaikuttaa ihmiseen. Ja ehdottomasti rikoskirjallisuudenkin uudistaja, koska käsittelee tekijän syyllisyyttä ja teon jälkeistä elämää, moraalipohdiskeluja unohtamatta.
Niille, jotka eivät ole lukeneet:
Tämä kirja alkaa siitä, että joukko yliopisto-opiskelijoita on murhannut opiskelukaverinsa, jotta tämä ei paljastaisi poliiseille, että he ovat aiemmin porukalla... Niin, mitä? Lue itse! Nerokkaasti rakennettu romaani.
Vierailija kirjoitti:
DXTR kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.
Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).SPOILERI!
Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.Hassua. The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) on eräs ehdottomista suosikeistani. Hankin siitä hienon kovakantisen painoksen alkukielellä. Kirja vertautuu mielessäni yhtä hyvään espanjalaiseen romaaniin La sombra del viento (Tuulen varjo), jonka myöskin hankin ja luin hienona kovakantisena painoksena alkukielellä.
Secret History / Jumalat juhlivat öisin on varmasti parhaita länsimaisia nykyromaaneja. Kirjallisuuden kentällä uuden skenen luoja. Uskomattoman hyvä kuvaus siitä, kun nuori saa ekaa kertaa kaverin, yhteyden kaltaisiinsa. Loistavaa yhdysvaltalaisen yliopistoelämän kuvausta, loistavaa Yhdysvaltojen yhteiskuntaluokkien kuvausta... Aivan nerokasta kuvausta siitä, miten voimakkaasti kirjat ja kirjallisuus voi vaikuttaa ihmiseen. Ja ehdottomasti rikoskirjallisuudenkin uudistaja, koska käsittelee tekijän syyllisyyttä ja teon jälkeistä elämää, moraalipohdiskeluja unohtamatta.
Niille, jotka eivät ole lukeneet:
Tämä kirja alkaa siitä, että joukko yliopisto-opiskelijoita on murhannut opiskelukaverinsa, jotta tämä ei paljastaisi poliiseille, että he ovat aiemmin porukalla... Niin, mitä? Lue itse! Nerokkaasti rakennettu romaani.
En kutsuisi kirjaa nerokkaaksi. Elitistisen amatöörin fantasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin...
Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.
TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.
Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.
Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..
Ei pitänyt otteessaan, oli minusta tavattoman typerä kirja. Lapsille sopiva ehkä.
Et ole siis fantasian ystävä, se on ihan ok eikä tarvitse turvautua siihen että haukkuu sen lastenkirjaksi.
Eikö fantasiakirjat ole periaatteessa ylipitkiä satuja ja suunnattu suuremmalle ikähaarukalle?
Kalle Päätalot. Joka kirjassa käydään 60 kertaa paskalla.
Luin nuorena TSH:an ja pidin siitä silloin todella paljon. Nyt luen parhaillaan uudestaan (kolmas osa menossa) 12v pojalleni, enkä muistanutkaan, miten kaunista kieltä ja kuvailua kirjassa on. Tolkien on hyvin taidokkaasti rakentanut kokonaisen maailman. Poimintoina sieltä löytää hyviä sananparsia ja nykymaailmaan soveltuvia oivalluksia, joita en ymmärtänyt nuorempana. Välillä lukiessa meitä molempia hymyilyttää. Huumori on TSH:ssa hienovaraista ja älykästä.
Nykykirjallisuudessa hyvä ja paha on häivytetty harmaaksi. Joskus on hyvä muistuttaa itseään, ettei maailma välttämättä ole niin harmaa, kuin millaiseksi ihmiset sen usein kuvailevat. Moni asia on ihan vain oikein tai väärin, ja jos tietoisesti asettuu hyvän puolelle, maailmasta tulee pala kerrallaan parempi.
Kamasutra. Ei läski taivu ja mieheltä meni selkä kun yritti kannatella!
Zinc
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin...
Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.
TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.
Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.
Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..
Ei pitänyt otteessaan, oli minusta tavattoman typerä kirja. Lapsille sopiva ehkä.
Et ole siis fantasian ystävä, se on ihan ok eikä tarvitse turvautua siihen että haukkuu sen lastenkirjaksi.
Eikö fantasiakirjat ole periaatteessa ylipitkiä satuja ja suunnattu suuremmalle ikähaarukalle?
Joillekin sanalla "satu" on negatiivinen merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Katariina Eronen kirjoitti:
En ymmärrä, miksi kaikki klassikkoteokset pitäisi väkisin lukea läpi. Arvostan toki klassikkokirjallisuutta ja ymmärrän, että esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kuuluu suomalaiseen kulttuuriin vahvasti. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004471195.html
Riittäisikö kuitenkin, että tietää mitä teemoja kirjassa esiintyy ja mitä kirja kuvaa. Varsinkin kauan sitten kirjoitetut kirjat voivat olla nykyään hankalaa luettavaa. Myös murresanat tuovat lukemiseen oman lisähaasteensa.
Mitä jos yläasteikäiselle ei annettaisi tiiliskiven kokoista eeposta kotona päntättäviksi, vaan nuoret saisivat enemmän itse valita. Luulen, että monen innostus lukemiseen syttyisi ja säilyisi kenties läpi elämän. :)
Minustakin on outoa kumarrella teoksia vain sen takia, että kun se on klassikko niin se on klassikko ja piste. Tuo on kyllä älyllisyyden täysi vastakohta, jos sitä haetaan lukemisella. Vähän omaa ajattelua peliin. On täysin mahdollista, että klassikkona pidetty kirja on oikeasti ihan paska, sitä vain ei ole kukaan tarpeeksi tärkeä sanonut ääneen niin kaikki lampaat pitävät sitä jonain mittarina. Noh, ehkä voidaan argumentoida että tietyt merkkiteokset toimivat oman aikakautensa kuvaajina ja ovat sitä kautta tärkeitä historialliselta kannalta, mutta ainakin minulla on parempiakin perusteita kirjojen valitsemiselle kuin pakkolukea vanhoja opuksia jotka ovat menneiden polvien mielestä olleet tärkeitä.
Ahaa, siis klassikoita arvostavat ovat "lampaita" jotka eivät ole yhtä älykkäitä kuin sinä... Mahtavaa argumentointia jälleen kerran.
Kuka sitten määrittelee, mikä on paskaa? SInä vai? Jos minä nautin jostain klassikosta ja sinä et, kumpi on oikeassa?
Tättä samaa tulin kertomaan. Vli luoja mitä shaissea!