Lue keskustelun säännöt.
Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?
Kommentit (1753)
Täällä jo mainittukin Lupa.
Se tuntui vähän suosionhakuiselta sen 'Kaikilla on lupa nauttia' teeman kanssa, että kerrotaan nyt tarinoita kaikenlaisesta s* harrastamisesta, on eri sukupuolta ja samaa ja pyörätuolia ja hui kun nyt kerrotaan rohkeasti.
Kun sitten todellisuudessa kuitenkin, ne perus hetero tarinat oli oikeita novelleja, ja kaikki naisten välillä tapahtuva oli vaan että tullaan tilanteeseen, harrastetaan s*, ja se siitä.
Varsinkin kun kyse oli muistaakseni esikoisromaanista, tuntuu ihan vähän tosiaan tahalliselta huomion hakemiselta tämän Ollaan niin rohkeita ja suvaitsevaisia teeman kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.
Se ei ollutkaan pointtini, vaan tuli mieleen esimerkkinä jossa miehet ovat arvostelleet komeita hahmoja. Ei siis ole pelkästään naisten juttu kommentoida hahmojen kauneutta negatiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Pöh, miehethän katselevat elokuviakin James Bondeista sun muista, koska he ihailevat tällaisia tyyppejä ja haluavat samaistua myöskin siinä määrin kuin se on mahdollista. Me haaveilemme olevamme itsekin sankareita. Harlekiinit taas ovat jo genrenä sellainen jolle miehet naureskelevat, niistä mieshahmoista puhumattakaan, koska niillä on se tietty funktio siinä, eli olla naisten päiväunia.
Naisetkin tykkäävät mieluummin pätevistä ja viehättävistä mieshahmoista kuin vähemmän onnistuneista yksilöistä. Mutta naishahmojen kohdalla naiset taas tuppaavat tekemään vertailua itseensä ja kokevat monesti juuri tätä kummallista alemmuutta tai kateutta ylivertaista naishahmoa kohtaan. Hauskoja olette :D
"Juuri tätä kummallista alemmuutta tai kateutta", jota kukaan ei ole tässä ketjussa osoittanut?
En jaksa enää jankata tätä samaa. Toivottavasti jonain päivänä tajuat, että nainen voi arvostella kuvausta naisesta, muustakin syystä kuin kateudesta. Taitaa olla turha toivo, kun olet noin jumittunut omiin käsityksiisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.
Se ei ollutkaan pointtini, vaan tuli mieleen esimerkkinä jossa miehet ovat arvostelleet komeita hahmoja. Ei siis ole pelkästään naisten juttu kommentoida hahmojen kauneutta negatiivisesti.
Vielä tuosta. Esimerkkini oli ehkä huono, mutta lähtökohtaisesti naisten tarinoissa, joissa on täydellinen mieshahmo, olen kuullut miehen montakin kertaa valittavan, että naisilla on liian kovat odotukset, ei noin komea mies haluaisi olla tuon näköisen naisen kanssa, kukaan mies ei ole noin täydellinen, jne.
Koko tämä keskustelu on turhaa, jos alkuasetelmana on että arvostelu kumpuaa kateudesta eikä esim. monta kertaa mainitsemastani kyllästymisestä ja samaistuttavuuden puutteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.
Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?
Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.
Miehethän eivät kateutta tunne, ikinä. Eivätkä kilpaile keskenään. Jepjep.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.
Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.
Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.
Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?
Heitetäänkö sitten samantien häkkiin ne eukotkin jotka rageaa sille päälle sattuessaan ja heittelee esineillä. Tuollainen kun osuu niin "siitä jää elinikäiset arvet, jos ei fyysiset niin ainakin henkiset" ja "osuessaan tuollainen voi aiheuttaa pysyvän vamman".
Eihän niitä miehiäkään "häkkiin heitetä".
Myös miehille on olemassa turvakoteja. Etkö tiennyt?
Koitatko siis sanoa, että miestenkin väkivaltaisuuteen riittää vastineeksi se että nainen voi mennä aina turvakotiin?
En. Mutta miten moni mies on oikeasti "heitetty häkkiin"? Tuo kommentoija tuntuu ajattelevan, että mies saa aina vankilatuomion perheväkivallasta. Todellisuudessahan nainen peittelee miehen käytöstä ja omia vammojaan usein pitkäänkin, koska pelkää seurauksia.
Ja monet eivät oikeasti tiedä, että miehille on turvakoteja ja apua perheväkivaltaan, silloin kun tekijä on nainen.
Edellämainittu "Dorian Grayn muotokuva" on minusta hieno teos. Siinä on vain yksi tylsä kohta keskellä, jossa kuvaillaan Dorianin monia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita turhan seikkaperäisesti. Kunhan jaksaa kahlata sen yli - tai vaikka selailla ohi, se ei ole mitenkään juonen kannalta merkityksellinen - niin kirja muuttuu paljon kiinnostavammaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vähän vaikea kysymys, pitäisikö nuoret pistää lukemaan klassikkoja vai ei. Toisaalta ne ovat monesti nuorten mielestä tylsiä, eivätkä ehkä edistä vapaa-ajalla lukemista. Toisaalta nuoria pitäisi opettaa olemaan kärsivällisiä ja lukemaan muutakin kuin nettiartikkeleita nopeasti hutaisten.
Yksi ongelma tämän hetken nuorilla on juuri kyvyttömyys käsitellä ja ymmärtää pitkiä tekstejä. Tekstiä plärätään nopeasti läpi, ei keskitytä mihinkään. Tämä on tosin alkanut näkyä jo keski-ikäisilläkin, jotka eivät lue paljon. Yhtenä esimerkkinä FB-mainokset, johon ihmiset kommentoivat "Mukana", "Äidille antaisin" tms. vaikka kyse ei ole arvonnasta. Ja vaikka joku monta kertaa korostaisi että tämä ei ole arvonta, ihmiset silti kommentoivat "mukana", lukematta ilmoituksen tekstiä ollenkaan.
Koulun yksi tehtävä on tarjota yleissivistystä ja historian tuntemusta. Ei siitä oikein pääse yli eikä ympäri, että joskus pitää lukea tylsiäkin tekstejä. Toki on hyvä idea myös luetuttaa sellaisia kirjoja, jotka ovat uusia ja kertovat nuorten omasta maailmasta.
Mietin vaan, pystyykö opettaja valitsemaan kirjan joka on nuorten mielestä hyvä ja ajankohtainen, jos itsellä on ikää vaikka 40 vuotta. Voisiko nuoret velvoittaa valitsemaan kirjoja itse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?
Riippuu mitä ongelmia sillä on. Monet ongelmat ovat samaistuttavia, esim. masennus, huono onni elämässä, rakkaan menettäminen jne.
Mieluummin luen "ongelmasankarista" kuin täydellisestä. Ihan hyvä kehityssuunta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielensäpahoittaja, koska on hirveää jahkailua ja jauhamista. Ei vaan jaksa. En myöskään ymmärrä nuorehkojen ihmisten kuten Mikael Gabriel ja Kimi Räikkönen elämäkertoja.
Assburger kirjoitti:
l
Vierailija kirjoitti:
Tyhmemmät ihmiset lukee dekkareita ja romanttisia kirjoja.
Sanon kuitenkin, että nämä ovat huomattavasti fiksumpia kuin tyhmät maalaisjuntit ukot, jotka eivä lue senkää vertaa.
Toki ehkä eivät ees osaa lukea.
Lukemista voidaan edelleen paheksua turhana ajanhukkana ja laiskotteluna.
Minun mummonikaan(s. 1902) ei hyväksynyt muita kirjoja kuin koulukirjat.
Joo, noin se oli ennen vanhaan varmaan usein, mutta mun äidinisä synt. 1909 kannusti lukemaan (oli veturinkuljettaja, eli ei kouluja käynyt) ja hankki kirjoja ja moitti äitiä, kun tämä vaan pappan mielestä hömpötteli, eikä lukenut tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Stephen Kingin kirjat eivät ole enää pariin vuosikymmeneen olleet hyviä, mutta silti niitä myydään ja luetaan, koska Stephen King.
Ja miehen elokuvakässärit ovat todella tönkköjä, yksikään Kingin käsikirjoittama leffa ei ole toiminut. (alkuperäinen Se, alkuperäinen UInu uinu lemmikkini jne.)
Minusta King on käyttänyt kaikki omaperäiset ideansa loppuun ja suoltaa nyt vain samaa shaibaa.
Suomessa vastaava on vaikka Laila Hietamies, romaani toisensa perään sotavuosista Suomessa (tai Venäjällä, Sonja-sarja). Niin kauan kuin on ihmisiä, jotka muistavat sodan ja sen jälkeisen ajan, näitä luetaan. Aika näyttää, jääkö näistä mikään elämään.
Et sitten ole lukenut esim- "Tervetuloa Joylandiin?"
Sofian maailma. Yritin 16-vuotiaana lukea sitä, mutten kestänyt sitä vanhaa filosofia, jonka kirjeissä oli silloisen minun mielestä pedopervo klangi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.
Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.
Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.
Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?
Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Itselle raskaalta tuntui American Pastoral (alkuperäiskielellään siis). Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n luin aika hiljattain, mutta se ei jostain syystä jäänyt mieleen lähes ollenkaan. Em. kirjailijoiden tuotannosta pidän kuitenkin paljon.
Jos talviyönä matkamies oli jotenkin pliisu, minkä takia en ole oikein saanut aikaiseksi lukea muuta Italo Calvinoa.
Luin teini-ikäisenä Calvinon Paroni puussa. Se on ihana tarina, jonka olen lukenut muutaman kerran myöhemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.
Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.
Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.
Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?
Hotakaisen haastattelua en ole lukenut enkä osaa ottaa siihen kantaa, mutta ei kai se kirjasta huonoa tee, jos kirjan päähenkilö on jotenkin moraaliton ihminen.
Jos se on se koko kirjan teema, niin silloin minusta tekee.
Jotkut voi löytää siitä kirjasta paljon hyvääkin. Suomessa on kuitenkin parempiakin kirjailijoita, joiden mielipiteet eivät ole perseestä, joten ei ole mikään pakko lukea juuri Hotakaista.
Vierailija kirjoitti:
On vähän vaikea kysymys, pitäisikö nuoret pistää lukemaan klassikkoja vai ei. Toisaalta ne ovat monesti nuorten mielestä tylsiä, eivätkä ehkä edistä vapaa-ajalla lukemista. Toisaalta nuoria pitäisi opettaa olemaan kärsivällisiä ja lukemaan muutakin kuin nettiartikkeleita nopeasti hutaisten.
Yksi ongelma tämän hetken nuorilla on juuri kyvyttömyys käsitellä ja ymmärtää pitkiä tekstejä. Tekstiä plärätään nopeasti läpi, ei keskitytä mihinkään. Tämä on tosin alkanut näkyä jo keski-ikäisilläkin, jotka eivät lue paljon. Yhtenä esimerkkinä FB-mainokset, johon ihmiset kommentoivat "Mukana", "Äidille antaisin" tms. vaikka kyse ei ole arvonnasta. Ja vaikka joku monta kertaa korostaisi että tämä ei ole arvonta, ihmiset silti kommentoivat "mukana", lukematta ilmoituksen tekstiä ollenkaan.
Koulun yksi tehtävä on tarjota yleissivistystä ja historian tuntemusta. Ei siitä oikein pääse yli eikä ympäri, että joskus pitää lukea tylsiäkin tekstejä. Toki on hyvä idea myös luetuttaa sellaisia kirjoja, jotka ovat uusia ja kertovat nuorten omasta maailmasta.
Mietin vaan, pystyykö opettaja valitsemaan kirjan joka on nuorten mielestä hyvä ja ajankohtainen, jos itsellä on ikää vaikka 40 vuotta. Voisiko nuoret velvoittaa valitsemaan kirjoja itse?
Kyllä pystyy opettajakin valitsemaan. Äidinkielen opettaja tuntee kirjallisuutta laajasti. En ole itse opettaja, vaan opettajan puoliso. Yksi klassikkoteos, joka kelpaa kuulemma yleensä nuorille, on Sieppari ruispellossa.
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin...
Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.
TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.
Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.
Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..
Ei pitänyt otteessaan, oli minusta tavattoman typerä kirja. Lapsille sopiva ehkä.
Da Vinci -koodi. Kaikki oli niin ennalta arvattavaa, että see ärsytti.