Lue keskustelun säännöt.
Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?
Kommentit (1753)
Vierailija kirjoitti:
Stereotypiat ovat laiskaa kirjoittamista. Tämä koskee niitä kaikkia.
Maailman kaunein nainen/komein mies, jota kaikki haluavat.
Päähenkilö on heti hyvä kaikessa ja täydellinen, eikä siksi koe mitään vastoinkäymisiä elämässä.
Nero etsivä, joka on myös autisti/OCD, mutta se tekee hänestä vielä neromman.
Ynseä tyyppi, jolla on kuitenkin salassa hyvä sydän.
Laiska lihava hahmo, joka syö koko ajan.
Neitimäinen homo, jolla on vain naiskavereita ja joka on tosi kiinnostunut muodista ja ulkonäöstään.
Transhahmo, joka koko ajan korostaa sukupuoltaan ja yrittää tahallaan saada muut nolostumaan.
Ja nijn edelleen.
Mitä enemmän lukee kirjoja/katsoo leffoja, sitä enemmän nämä stereotypiat alkavat ärsyttää. Sitä kaipaa jotain uutta, eikä vaan tätä samaa paskaa vuodesta toiseen.[/quote
"Sassy" musta nainen, joka sanoo "oh hell no!"
En tiedä onko se kirjoissakin, mutta ainakin leffoissa ärsyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyn tykkäämään kirjasta, jonka hahmo on kaunis, JOS se ei ole tärkein ominaisuus jota kuvaillaan joka luvussa.
"Hänen upeat rintansa kaartuivat seksikkäästi sinisen napapaidan alla, ja treenatut vatsalihakset näkyivät hienosti. Miehet joutuivat pyyhkimään kuolaa suupieliltään, kun hän rytmikkäästi käveli käytävällä peppu heiluen ja lanteet keinahdellen..."
Tällainen kerronta on pelkästään typerää.
Vierailija kirjoitti:
Pystyn tykkäämään kirjasta, jonka hahmo on kaunis, JOS se ei ole tärkein ominaisuus jota kuvaillaan joka luvussa.
"Hänen upeat rintansa kaartuivat seksikkäästi sinisen napapaidan alla, ja treenatut vatsalihakset näkyivät hienosti. Miehet joutuivat pyyhkimään kuolaa suupieliltään, kun hän rytmikkäästi käveli käytävällä peppu heiluen ja lanteet keinahdellen..."
Tällainen kerronta on pelkästään typerää.
Joo tai se klassisen kaunis upeahiuksinen nainen, joka on juuri joutunut kärsimään avioeron ja alemmuudentunteessaan katsoessaan itseään peilistä, ajattelee olevansa liian laiha ja hiuksetkin ovat taas kasvaneet ja liehuvat runsaina kurittomina kutreina hänen kauniita mutta surullisia kasvojaan kehystäen. Jotain pitäisi tehdä, mutta ei hän tiedä, miten.
Lukijan huomautus: Nainen ei ole koskaan liian laiha. Eikä hänellä ole koskaan liikaa upeita hiuksia.
Lihominen ei ole vaikeata. Sen eteen ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin ahmia herkkuja. Ja löhötä sohvassa. Maailman helpointa hommaa.
Ja jos ne kiiltävinä liehuvat runsaat kutrit on niin kauheat, niin hiustenleikkaajia löytyy suurin piirtein joka kadun varrelta.
Kissamaiset loistavanvihreät silmät voi aina piilottaa aurinkolasien tai tummennettujen silmälasien taakse. Ja kun sitten kuvaan astuu tavattoman miellyttävän näköinen ja hyväkäytöksinen ja kaikin tavoin kelvollinen mies, joka jostain kumman syystä aina puhuttelee naista ystävällisesti ja antaa käytöksellään pieniä vinkkejä siitä, että olisi naisesta kiinnostunut, niin tämä eukko ei muka lainkaan tajua vihjeitä ja ajattelee vain olevansa täysin hyljätty ja jäävänsä loppuiäkseen yksin ja kaikkien miesten kääntävän vain hänelle selkänsä, vaikka asia on lukijalle selvä kuin pläkki. Naimisiinhan ne lopussa kuitenkin menevät, vaikka se entinen petollinen aviomies siinä välissä jotenkin vielä pakkaa sekoittaa.
Että hohhoijaa.
50 shades of gray. Ihan täyttä soopaa.
NainenN kirjoitti:
Pikku prinssi. Se, että aikuiset tykkäävät tästä naivista kirjasta on käsittämätöntä!
Ne on musta naivia ihmisiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin...
Taru Sormusten Herrasta käynnistyy vasta ekan 100 sivun jälkeen, kannattaa sitkeästi jatkaa lukemista :) Mulla kävi aikoinaan ihan samalla tavalla, tuskastuin siinä sadan sivun kohdalla ja jätin kirjan hyllyyn muutamaksi vuodeksi. Sitten tuli Suomenlinnan kesäteatteriin TSH-näytelmä ja siitä puhuttiin lehdissä niin paljon, että päätin vihdoinkin lukea kirjan. Tämä oli siis 90-luvun puolella, ennen leffoja.
TSH:n klassikkoarvon ymmärtää, koska se oli lajityypin uranuurtaja.
Ja hidas sisäänajo on väistämätön, koska pitää ensin esitellä kokonainen maailma.
Kyllä tarina piti otteessaan, kunhan sisään pääsi..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Jos yhtään harrastat lukemista tai olet jopa lukenut kurjallisuuskrititiikkejä, tai ehkä kuunnellut keskusteluja kirjallisuudesta, niin kliseiset henkilöhahmot on asia, josta puhutaan paljon. Se, että naista kuvaillaan (tosu kauniin) ulkonäön kautta, on yksi klisee. Miehiä koskevat kliseet ovat sitten vähän erilaisia, toki on niitä varmasti ulkonäköönkin liittyen.
Touvottavasti tuli nyt esitettyä tarpeeksi selkeästi tämä asia. Voit googlata tietenkin lisää, jos mietityttää.
Luulisi että naiskirjailija jos joku olisi tietoinen naishahmojen kliseisyydestä. Jos hän sellaiseen sortuu, siinä on varmasti takana vain oma halu tehdä hahmostaan juuri sellainen, oli sitten klisee tai ei. Se on sitten mielenkiintoisempi keskustelu, että miksi naiskirjailijat tekevät hahmoistaan juuri sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Pöh, miehethän katselevat elokuviakin James Bondeista sun muista, koska he ihailevat tällaisia tyyppejä ja haluavat samaistua myöskin siinä määrin kuin se on mahdollista. Me haaveilemme olevamme itsekin sankareita. Harlekiinit taas ovat jo genrenä sellainen jolle miehet naureskelevat, niistä mieshahmoista puhumattakaan, koska niillä on se tietty funktio siinä, eli olla naisten päiväunia.
Naisetkin tykkäävät mieluummin pätevistä ja viehättävistä mieshahmoista kuin vähemmän onnistuneista yksilöistä. Mutta naishahmojen kohdalla naiset taas tuppaavat tekemään vertailua itseensä ja kokevat monesti juuri tätä kummallista alemmuutta tai kateutta ylivertaista naishahmoa kohtaan. Hauskoja olette :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.
Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?
Mies olen ja ei tässä arvostuksesta ole kyse. Naiset saavat saman arvon kuin miehetkin, mutta teillä on omat erikoispiirteenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystyn tykkäämään kirjasta, jonka hahmo on kaunis, JOS se ei ole tärkein ominaisuus jota kuvaillaan joka luvussa.
"Hänen upeat rintansa kaartuivat seksikkäästi sinisen napapaidan alla, ja treenatut vatsalihakset näkyivät hienosti. Miehet joutuivat pyyhkimään kuolaa suupieliltään, kun hän rytmikkäästi käveli käytävällä peppu heiluen ja lanteet keinahdellen..."
Tällainen kerronta on pelkästään typerää.
No joo, liika on tietysti liikaa jos ei kuvailulla ole jotain suurempaa pointtia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pystyn tykkäämään kirjasta, jonka hahmo on kaunis, JOS se ei ole tärkein ominaisuus jota kuvaillaan joka luvussa.
"Hänen upeat rintansa kaartuivat seksikkäästi sinisen napapaidan alla, ja treenatut vatsalihakset näkyivät hienosti. Miehet joutuivat pyyhkimään kuolaa suupieliltään, kun hän rytmikkäästi käveli käytävällä peppu heiluen ja lanteet keinahdellen..."
Tällainen kerronta on pelkästään typerää.
Joo tai se klassisen kaunis upeahiuksinen nainen, joka on juuri joutunut kärsimään avioeron ja alemmuudentunteessaan katsoessaan itseään peilistä, ajattelee olevansa liian laiha ja hiuksetkin ovat taas kasvaneet ja liehuvat runsaina kurittomina kutreina hänen kauniita mutta surullisia kasvojaan kehystäen. Jotain pitäisi tehdä, mutta ei hän tiedä, miten.
Lukijan huomautus: Nainen ei ole koskaan liian laiha. Eikä hänellä ole koskaan liikaa upeita hiuksia.
Lihominen ei ole vaikeata. Sen eteen ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin ahmia herkkuja. Ja löhötä sohvassa. Maailman helpointa hommaa.
Ja jos ne kiiltävinä liehuvat runsaat kutrit on niin kauheat, niin hiustenleikkaajia löytyy suurin piirtein joka kadun varrelta.
Kissamaiset loistavanvihreät silmät voi aina piilottaa aurinkolasien tai tummennettujen silmälasien taakse. Ja kun sitten kuvaan astuu tavattoman miellyttävän näköinen ja hyväkäytöksinen ja kaikin tavoin kelvollinen mies, joka jostain kumman syystä aina puhuttelee naista ystävällisesti ja antaa käytöksellään pieniä vinkkejä siitä, että olisi naisesta kiinnostunut, niin tämä eukko ei muka lainkaan tajua vihjeitä ja ajattelee vain olevansa täysin hyljätty ja jäävänsä loppuiäkseen yksin ja kaikkien miesten kääntävän vain hänelle selkänsä, vaikka asia on lukijalle selvä kuin pläkki. Naimisiinhan ne lopussa kuitenkin menevät, vaikka se entinen petollinen aviomies siinä välissä jotenkin vielä pakkaa sekoittaa.
Että hohhoijaa.
Täytyyhän sitä nyt vähän pidätellä, ettei jää kirja lyhyeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yök en kestä huonosti kirjoitettuja stereotypioita. Niin laiskaa, niin laiskaa.
Just toi että se nainen on niiiiiin kaunis, upea, fiksu, menestynyt. Jokainen mieshahmo kirjassa on hänestä kiinnostunut. Miksei noissa kirjoissa joku mies ole vain tavallinen tyyppi, jonka nainen sattuu kohtaamaan. Miksi sen miehen pitää rakastua ensisilmäyksellä ja kävellä päin ovea kun näkee sen naisen. Samoin seuraavan miehen. Ja seuraavan.
Esim ne Vera Valan "dekkarit" on juuri tuollaista hömppää. Se menee niin överiksi, että rikkoo koko muun tunnelman, en pääse tarinan imuun jos jatkuvasti on tuollaista naurettavaa hekumointia.
Tai sitten mies on jo 25-vuotiaana supermenestynyt ja rikas. Niin komea että koko maailma kumartaa. Ja fiksu. Mysteerinen. Hellä. Vahva. Kaikkea, ihan kaikkea.
En kyllä muutenkaan jaksa sellaisia aikuisten satukirjoja, joissa kaikki on äärimmäistä. Tahdon todentuntuisia hahmoja.
En ymmärrä, miksi kaikki klassikkoteokset pitäisi väkisin lukea läpi. Arvostan toki klassikkokirjallisuutta ja ymmärrän, että esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla kuuluu suomalaiseen kulttuuriin vahvasti. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004471195.html
Riittäisikö kuitenkin, että tietää mitä teemoja kirjassa esiintyy ja mitä kirja kuvaa. Varsinkin kauan sitten kirjoitetut kirjat voivat olla nykyään hankalaa luettavaa. Myös murresanat tuovat lukemiseen oman lisähaasteensa.
Mitä jos yläasteikäiselle ei annettaisi tiiliskiven kokoista eeposta kotona päntättäviksi, vaan nuoret saisivat enemmän itse valita. Luulen, että monen innostus lukemiseen syttyisi ja säilyisi kenties läpi elämän. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juoksuhaudantie oli kyllä mainio välipala. Todella nopeasti luettava ja provosoiva jo alusta lähtien.
Huvittavinta oli se tunnelma että päähenkilö tuntuisi olevan eräällä tavalla hasispsykoosissa tai hyvin maaninen. Hasis mainitaan muistaakseni useasti kirjassa. Pullien tuoksun kohdalla ja ehkä poliisi epäilee kirjan lopussa hasis-päihtymystä.
Jos oikein muistan, niin kirjassa oli jo jotain alkukantaista tulevaisuuteen enteilevää persutunnelmaa. Saatan muistaa väärinkin.
On yli kymmenen vuotta kun luin teoksen.
Kirja sisälsi myös hauskaa mietintaa tupakoinnista. Talotietous meni minulta vähän yli, mutta sitä oli siedettävän sopivasti.
Dorian Grayn muotokuvan tavaraluetteloinnissa meinasin jo hyppiä yli sivuja, mutta en tehnyt sitä. Olen niin nössö lukija. Ajattelen että sivuja ei saa hyppiä, vaikka saahan sitä vaikka repiä ostamansa kirjan.
Minulle Voltairen Candide on jäänyt sellaiseksi etten oikein tajunnut sitä yhtään.
Tuli mieleen Tintti sarjakuvien levoton henkilöhahmo joka sinkoilee ympäri maailmaa ja törmää yhteensattumiin. Mielestäni sellainen on hyvin puuduttavaa luettavaa ja arkipäiväistä ennen koronaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.
Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.
Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.
Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?
Heitetäänkö sitten samantien häkkiin ne eukotkin jotka rageaa sille päälle sattuessaan ja heittelee esineillä. Tuollainen kun osuu niin "siitä jää elinikäiset arvet, jos ei fyysiset niin ainakin henkiset" ja "osuessaan tuollainen voi aiheuttaa pysyvän vamman".
Eihän niitä miehiäkään "häkkiin heitetä".
Myös miehille on olemassa turvakoteja. Etkö tiennyt?
Koitatko siis sanoa, että miestenkin väkivaltaisuuteen riittää vastineeksi se että nainen voi mennä aina turvakotiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Yhtä kliseinen on nykyään angstinen ongelmasankari joka ratkoo muiden ongelmia omissa ongelmissa piehtarointinsa lisäksi. Mut hei, eipä oo täydellinen eli ihanaa?
Sofi Oksasen koko tuotanto. Tuskaa paattiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.
En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.
Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.
Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.
En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.
Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.
Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.
Öö, eiköhän sillä täydellisellä ylilääkärillä ole harlekiini kirjoissa ihan muu funktio kun että miehet voivat häneen samaistua. :D Tarkoitus on tarjota naisille fantasioita, ei realismia.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki nuo kommentoidut kirjat ovat sellaisia, joista niiden lukijat eivät käsittäneet höykäsen pöläystä.
Eivät tajunneet kirjailijan sanomaa.
Jos kovin moneltä jää kirjailijan sanoma tajuamatta, on kirjailija täysin epäonnistunut kirjoittajana.
Stereotypiat ovat laiskaa kirjoittamista. Tämä koskee niitä kaikkia.
Maailman kaunein nainen/komein mies, jota kaikki haluavat.
Päähenkilö on heti hyvä kaikessa ja täydellinen, eikä siksi koe mitään vastoinkäymisiä elämässä.
Nero etsivä, joka on myös autisti/OCD, mutta se tekee hänestä vielä neromman.
Ynseä tyyppi, jolla on kuitenkin salassa hyvä sydän.
Laiska lihava hahmo, joka syö koko ajan.
Neitimäinen homo, jolla on vain naiskavereita ja joka on tosi kiinnostunut muodista ja ulkonäöstään.
Transhahmo, joka koko ajan korostaa sukupuoltaan ja yrittää tahallaan saada muut nolostumaan.
Ja nijn edelleen.
Mitä enemmän lukee kirjoja/katsoo leffoja, sitä enemmän nämä stereotypiat alkavat ärsyttää. Sitä kaipaa jotain uutta, eikä vaan tätä samaa paskaa vuodesta toiseen.