Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kirjat on tarpeetonta ajanhukkaa.

Onko elokuvat sen parempia? Tai TV-sarjat? Mikä ei ole ajanhukkaa. Ruumiillinen työ 24/7?

Kirjoitustaito on vissiin ihan turha keksintö? Kieli? Hemmetin ääliöt kun laskeutuivat puusta!

 No olihan se jo silkkaa idiotismia nousta merestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Ja lässyn, lässyn. Ihmisiin kertyy ylimääräistä energiaa, joka vaatii ulospääsyä. Väkivalta on yksi tapa. Tai ottaa niska-perse otteen ja heittää ulos. Mutta ei syyttä.

Väkivaltafantasiainen avohoidon potilas änkesi mukaan tähänkin keskusteluun :(

Lukiessani tätä ketjua aloin miettiä, oliko "Häräntappoase" edes omana aikanaan oikeasti klassikko, vai luettiinko sitä kouluissa siksi että oppilaat innostuisivat kirjoista, kun luettaisiin nuoren ihmisen kirjoittama nykykirja nuorten elämästä.

Meillä luettiin Arto Paasilinnan "Suloinen myrkynkeittäjä", joka oli oikeasti aika häiritsevä. Olihan siinä sitä mustaa huumoriakin. Lähinnä pojat tykkäsivät.

Aapinen

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Olen kanssasi samaa mieltä. Vastaavasti pitäisi löytyä oikeutta miehelle jonka vaimo käy vieraissa ja laittaa puolisonsa maksamaan elatuksen täysi-ikäiseksi asti. Oikeuslaitos hyväksyy jos aikaa kulunut tarpeeksi kun tulee ilmi. Mielestäni tämä on sen luokan 'lyönti' ja vääryys että se tulisi oikaista aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kirjat on tarpeetonta ajanhukkaa.

Onko elokuvat sen parempia? Tai TV-sarjat? Mikä ei ole ajanhukkaa. Ruumiillinen työ 24/7?

Kirjoitustaito on vissiin ihan turha keksintö? Kieli? Hemmetin ääliöt kun laskeutuivat puusta!

 No olihan se jo silkkaa idiotismia nousta merestä?

Miksi lukea, kun senkin ajan voi somettaa tai pelata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riikka Pulkkisen Raja oli mielestäni tekotaiteellinen, sensaatiohakuinen, aivan liikaa yrittävä ja varsin jonninjoutava.

Aivan samaa mieltä.

Tekotaiteellinen nimenomaan, ja siinä on myös joitain asiavirheitä. Esim. eskarilapsi ei voi tulla omin päin kotiin eskarista (jossa, kotona siis, opettajaisä höylää oppilastaan, josta opettaja ei joudu vastuuseen, vaikka oppilaan äiti saa tietää asiasta) ym ym

paska kirja, pervo

Saadaan kirjalle julkisuutta ja monet luovat tällaisten perusteella kuvan, että kaikki opettajat ovat tuollaisia ja eskarissa ollaan välinpitämättömiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Camilla Läckbergin Merenneito on kehuttu, mutten kyllä ymmärrä syytä. Rikosromaaniin on vaikea päästä sisään, kun lukijaa ei päästetä hahmojen tekemiin oivalluksiin ja koko poliisityön kuvaaminenkin on raivostuttavaa. Paikkakunnan poliisilaitoksella ei tunnu olevan tapaustensa suhteen minkäänlaista salassapitovelvollisuutta, ja eräänkin poliisin sairaalloisen utelias vaimo tekee omaa tutkimustaan miehensä kotonaan säilyttämien tietojen perusteella. Olisiko kirjailija mieluummin kirjoittanut jo jossain muussa genressä, kun lähes kaikki hahmot olivat raskaana, synnyttämässä tai muuten pienten lasten kanssa tekemisissä ja siihen puoleen kyllä paneuduttiin antaumuksella.

Ylistetty loppukäänne oli jo eräästä 1960 ilmestyneestä kauhuelokuvasta tuttu ohueksi kulunut klisee, ja kun eräälle naishahmolle vihjattiin tapahtuneen jotain mullistavan pahaa, arvasin heti mistä on kyse. Mitäs muuta pahaa sitä naiselle voisi tapahtua. Yhtä omaperäinen paljastus kuin elokuvakäännekin.

Läckbergin dekkarit ovat suosikkejani, tykkään myös seudusta johon ne sijoittuvat. Mutta tämä vaitiolovelvollisuuden rikkominen haittaa minuakin. Läckbergin Ericalla tuntuu olevan lähes poliisin valtuudet.

Tykkään myös Tukholmaan sijoittuvista dekkareista koska rakastan Tukholmaa.

Minäkin pidän Läckbergin romaaneista mutta häiritsee myös tuo Erica nuuskiminen. Ei kukaan poliisi päästä muijaansa todellisuudessa työpaikalleen nuuskimaan. Mutta ne elokuvat näistä kirjoista, ...ovat ihan järkyttävän huonoja! Ei vaan pysty katsomaan vakavissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Ja lässyn, lässyn. Ihmisiin kertyy ylimääräistä energiaa, joka vaatii ulospääsyä. Väkivalta on yksi tapa. Tai ottaa niska-perse otteen ja heittää ulos. Mutta ei syyttä.

Väkivaltafantasiainen avohoidon potilas änkesi mukaan tähänkin keskusteluun :(

Miksi pilkkaat ihmisiä? Jotenkin ylimielinen asenne sinulla.

Twilightit yhtä peestä kuin leffatkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Lukiessani tätä ketjua aloin miettiä, oliko "Häräntappoase" edes omana aikanaan oikeasti klassikko, vai luettiinko sitä kouluissa siksi että oppilaat innostuisivat kirjoista, kun luettaisiin nuoren ihmisen kirjoittama nykykirja nuorten elämästä.

Meillä luettiin Arto Paasilinnan "Suloinen myrkynkeittäjä", joka oli oikeasti aika häiritsevä. Olihan siinä sitä mustaa huumoriakin. Lähinnä pojat tykkäsivät.

Omituista vihaa häräntappoasetta kohtaan täällä. Minäkin sen koulussa teini-ikäisenä luin ja siihen ikään se on oikein mainio nuorison kuvaus. Ei sitä aikuisille ole varsinaisesti tarkoitettukaan. Voi toki olla, että muistikuvani perustuvat liikaa kirjasta tehtyyn TV-sarjaan, joka oli hyvin toteutettu.

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Heitetäänkö sitten samantien häkkiin ne eukotkin jotka rageaa sille päälle sattuessaan ja heittelee esineillä. Tuollainen kun osuu niin "siitä jää elinikäiset arvet, jos ei fyysiset niin ainakin henkiset" ja "osuessaan tuollainen voi aiheuttaa pysyvän vamman".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Jos yhtään harrastat lukemista tai olet jopa lukenut kurjallisuuskrititiikkejä, tai ehkä kuunnellut keskusteluja kirjallisuudesta, niin kliseiset henkilöhahmot on asia, josta puhutaan paljon. Se, että naista kuvaillaan (tosu kauniin) ulkonäön kautta, on yksi klisee. Miehiä koskevat kliseet ovat sitten vähän erilaisia, toki on niitä varmasti ulkonäköönkin liittyen.

Touvottavasti tuli nyt esitettyä tarpeeksi selkeästi tämä asia. Voit googlata tietenkin lisää, jos mietityttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riikka Pulkkisen Raja oli mielestäni tekotaiteellinen, sensaatiohakuinen, aivan liikaa yrittävä ja varsin jonninjoutava.

Aivan samaa mieltä.

Tekotaiteellinen nimenomaan, ja siinä on myös joitain asiavirheitä. Esim. eskarilapsi ei voi tulla omin päin kotiin eskarista (jossa, kotona siis, opettajaisä höylää oppilastaan, josta opettaja ei joudu vastuuseen, vaikka oppilaan äiti saa tietää asiasta) ym ym

paska kirja, pervo

Ei ole asiavirhe. Ainakin meillä eskarista saa kevätlukukaudella tulla itsekseen kotiin jos niin on vanhempien kanssa sovittu. Tosin koskee vain niitä lapsia, jotka ovat ainoastaan esiopetuksessa koululla. Jos lapsi on edes hetken aamulla tai iltapäivällä täydentävässä varhaiskasvatuksessa, silloin sovelletaan varhaiskasvatuslakia ja lapsi luovutetaan vain vanhemmalle. Päiväkodilla tapahtuva esiopetus rinnastuu kai myös päivähoitoon. Joka tapauksessa eskari voi kyllä joskus kulkea myös yksin kotiin. Sori, ohis.

Pikku prinssi. Se, että aikuiset tykkäävät tästä naivista kirjasta on käsittämätöntä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Olen kanssasi samaa mieltä. Vastaavasti pitäisi löytyä oikeutta miehelle jonka vaimo käy vieraissa ja laittaa puolisonsa maksamaan elatuksen täysi-ikäiseksi asti. Oikeuslaitos hyväksyy jos aikaa kulunut tarpeeksi kun tulee ilmi. Mielestäni tämä on sen luokan 'lyönti' ja vääryys että se tulisi oikaista aina.

Siis lapsen elatuksen?

Eihän se ole sen lapsen vika, jos nainen on käynyt vieraissa. Vai tarkoititko että lapsi ei ole miehen oma?

Hieman kummallinen mielipide minusta, mutta OK

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kari Hotakainen oli suosikkejani, kunnes tuli Juoksuhaudantie ja mies joka löi vaimoaan VAIN YHDEN KERRAN ja kauheaa kun hänet tuomittiin siitä.

Ja Hotakainen vielä sanoi jossain haastattelussa, että Suomessa perustetaan turvakoti joka kerta kun joku miesrukka yhden kerran suuttuu vaimolleen.

Tuli sellainen olo, etten halua lukea tältä kirjailijalta enää mitään.

Ja joo, ymmärrän että kyse on vaikeasta asiasta, josta saa kirjoittaa myös lyöjän näkökulmasta, mutta tuo vähättely oli karmeaa. Yhdestäkin lyönnistä jää arvet, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Yksi lyönti voi myös aiheuttaa pysyvän vamman, jos lyö tarpeeksi kovaa oikeaan paikkaan. Missä se raja sitten kulkee, miten monta kertaa pitää lyödä, että miehen saa tuomita asiasta?

Heitetäänkö sitten samantien häkkiin ne eukotkin jotka rageaa sille päälle sattuessaan ja heittelee esineillä. Tuollainen kun osuu niin "siitä jää elinikäiset arvet, jos ei fyysiset niin ainakin henkiset" ja "osuessaan tuollainen voi aiheuttaa pysyvän vamman".

Eihän niitä miehiäkään "häkkiin heitetä".

Myös miehille on olemassa turvakoteja. Etkö tiennyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

Ei miehetkään tykkää liian "täydellisistä" hahmoista. Niihin ei voi samaistua.

Ja kyllä, olen kuullut miesten arvostelevan tästä mm. Harlekiini-kirjoja, joissa on se maailman komein mies joka on lisäksi vielä ylilääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.

Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.

En tiennyt että fiktiivisillekin hahmoille voi olla kateellinen.

En tiennyt että tuo kateuskortti on joillain niin pinnan alla, että se vedetään heti esiin jos arvostelee jotain kaunista/rikasta, vaikka olisi fiktiivinen hahmo. Käytännössä joka keskustelussa täällä joku vetää kateuskortin esiin, tylsää.

Kai tajuat, että kritiikin kohteena on stereotypia upeasta naisesta, jonka kaikki miehet haluavat ja jota kaikki naiset kadehtivat? Stereotypiat ovat tylsiä ja laiskan kirjoittajan merkki.

Sanoisin, että turha haaskata aikaa perusteltujen vastausten kirjoittamiseen trollille. Näissä kirjakeskusteluissa on aina näitä. Niillä ei ole mitään sanottavaa kirjoista tai kirjallisuudesta, vaan ne tulevat esittelemään tuollaisia kommentteja, tai sitten haukkuvat yleisesti sitä, mitä ihmiset lukevat. Kohta seuraa jonkun samanmielisen kommentti. Kummassakaan ei puhuta siitä, mitä he sitten lukevat ja mikä nyt on sitä hienoa kirjallisuutta. Tässäkin ketjussa taitaa olla tämän tyylin kommentteja suunnilleen edellisellä sivulla.

En minä mikään trolli ole, minusta on vain outoa olla pitämättä kirjasta vain sen takia, että kirjailija on päättänyt luoda hahmoksi "liian kauniin" naisen. Jotenkin naismaista takertua tuollaiseen. En usko että kenelläkään miehellä on ongelma, jos miespuolinen hahmo on kaikinpuolin täydellinen.

"Naismaista". Et taida pahemmin naisia arvostaa.

Ja jos olet itse nainen, olet niitä naisia jotka ylpeilevät sillä etteivät ole feministejä, ja joka käänteessä puolustavat miehiä. Menikö oikein?