Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Katja Ketun kirjat ovat suoraan sanottuna tosi huonoja, vaikka taiteilijanimi on kiva ja helppo muistaa, markkinointikoneisto jauhaa ja hän saa aina lättynsä naistenlehtien kanteen, milloin tatuoinnit ja rastat yllään "vihaisena nuorena naisena", milloin paksusti meikattuna ja föönattuna "kokeneena kohtalokkaana naiskirjailijana", milloin on lavastettuja kidnappauksia, milloin kirjoitusresidenssiksi annetun talon tuhoamista, eroamista ja paluuta saman miehen luo, ja sitten sitä muka niin autenttista lappilaisuutta, viimeksi jopa hän kierrellyt Amerikan alkuperäiskansojen parissa muka jonain alkuperäiskansa-asiantuntijana. Sitkeä julkisuuteen pyrkijä, mutta ne itse kirjat on ihan turhia. Toisen maailmansodan ajan tapahtumien kuvaajana hän on nolla, mutta kohua ja julkisuutta tuli siitä, että hän vihjaili Kätilön perustuvan isoäitinsä elämään. Kielen uudistajana tai murteen säilyttäjänä häntä ei voi pitää. Häntä luetaan "paljon", koska häntä tyrkytetään kulutuskykyiselle kansanosalle, kirjakerhojen ja lukupiirien eläkeläisrouville, kirjallisuutta vähän tunteville ihmisille ja etenkin "tositarinoiden" ja erotiikan tirkistelijöille, jotka sitten ostavat kirjoja paljon. Ja he ostavat yhä uudelleen, koska Ketun kirjoissa on, kuten ketjussa on todettukin, aina samat läpät ja juonenkäänteet. Ne ovat kuin tuttu helppolukuinen viihdesarja, josta saa aina saman tunnistamisen riemun.

Yritin taannoin paria Remestä, joita mies saa välillä lahjaksi. Siinä on myös päälausekirjoittaja. Töks, töks, töks.

Vaikka olen nainen, olen koko nuoruuteni ahminut Alistair MacLeanin merisotaromaaneja. Kerronta on ok, yksityiskohtia tarjoillaan ja Arktiksen tuuli jäädyttää lukijankin ytimet, mutta paikoin lyö yli, kun saman perheen kaikilla jäsenillä on eksoottisen kauhea kohtalo ja potkurit toimivat jo toistamiseen aluksen omina pyöveleinä.

Vierailija kirjoitti:

Vares-sarja. Vastenmielinen päähenkilö ryyppää, nussii ja siinä ohessa harhailee tutkimansa tapauksen liepeillä. Konnat ovat tarkoituksellisen omituisia. Turku on paha paikka. Apteekissa ja hesburgerilla istutaan. Divarinpitäjä Alanen on viisauden ääni ja Luusalmi hölmöyden. Lopulta tapaus ratkeaa puolivahingossa.

Tuo hesessä istuminenkin on ihan tuotesijoittelua. Sarjan alkupään kirjoissa ei käyty siellä koskaan, mutta kun kirjoista tehdyt elokuvat alkoivat pyöriä teattereissa, niin hesessä oli aina listalla Vares-hampurilainen.

Minä erehdyin joskus lukemaan Satu Taskisen kirjan Täydellinen paisti. Oli aikanaan arvostelumenestys ja voitti jonkun kirjallisuuspalkinnonkin. Minulle ei vaan auennut. Ihmeellistä koohotusta alusta loppuun koko kirja.

Sofian maailma. Yritin lukea sitä 16-vuotiaana ja minusta ne vanhan filosofin kirjeet olivat vaivaannuttavia ja vähän pedofiilisiä. Jäi kesken.

Aa piskukko. Elämme sukupuolineutraalia aikaa, eli mistä kana pissii? Ei ainakaan munasta..

Vierailija kirjoitti:

Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.

Totta kai se on sekava ja ristiriitainen. Se on kirjoitettu 1000 vuoden kuluessa ja sillä on ollut paljon eri kirjoittajia.

Raamattua ei ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen. Jos haluat ymmärtää luterilaista uskoa, suosittelen lukemaan vain Uuden Testamentin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäinen osa. Uskomattoman huonosti kirjoitettu. Oli todella kankeaa tekstiä. Vai oliko vain huono suomennos, en tiedä. Juonikin oli tylsä ja ennalta-arvattava. Ei tullut mitään yllätyksellistä käännekohtaa. Sen kirjan voisin tiivistää sanaan haukotus. Muita sarjan osia en lue.

Todella hyvä kirjasarja. Toki jos tykkää enemmän Aku Ankasta, ymmärrän ettei hienosti historiaa, kulttuuria, romantiikkaa, jännitystä ja henkilltarinoita yhdistävät kirjat nappaa.

Voitaisko edes teeskennellä kunnioittavamme toisten mielipiteitä ilman tuollaisia "jos tykkää Aku Ankasta" -heittoja?

Jos tykkäät jostain älyllisestä kirjasta, et ole automaattisesti fiksumpi ja sivistyneempi kuin joku joka ei tykkää siitä kirjasta. Jokaisella on oma makunsa ja elämäntilanteensa, jossa yrittää kirjaa lukea. Jos ei nappaa niin ei nappaa. Ja sama toisin päin, jos ei tykkää jostain suositusta esim. Pottereista, ei ole fiksumpi kuin ne jotka tykkäävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?

Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.

Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.

Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.

-eri

Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?

En nyt tiedä onko se edes miehinen näkökulma. Ei kukaan nainen todellisuudessa ole niin universaalisti kaunis, että jokainen tapaamansa mies ihastuu häneen. Jos katsoo netistä mitä tahansa kuvia esim. malleista, aina joku mies kommentoi että eipä ole kummoinen, en panisi. Tuollaisten hahmojen kirjoittaminen on siitäkin näkökulmasta ärsyttävää.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään oli mielestäni keskenkertainen ja itsensä aivan liian vakavasti ottava, mutta siinä oli suhteellisen kiinnostava lähtöasetelma. Moni ystävistäni suositteli kirjaa, mutta mielestäni se oli aika tylsä ja enimmät siinä käsitellyistä teemoista ovat tuttuja jo muista ja paremmin kirjoitetuista kirjoista. Päähenkilön angstaus alkoi puuduttaa nopeasti eikä hän mielestäni ollut lainkaan uskottavan oloinen ajatusmaailmaltaan (tuli monta kertaa mieleen, että onkohan hän kirjailijan itsensä ihannoitu self-insert).

Vierailija kirjoitti:

Kaikki hyvinvointioppaat, samoja mantroja toistellaan. Nanna, Martina, Katri Manninen, Raksu (Rakel Lingnell?).

Alle nelikymppisten elämänkerrat. Varsinkin marginaalilajien urheilijoiden (Minna Kauppi tuoreimpana esimerkkinä).

Hyvinvointioppaat vanhenevat vuodessa, kun tulee uudet ravinto- ja liikuntasuositukset. Tai tulee kohu mediassa siitä, miksi hyvinvointiopas oli paskaa ja ihmiset sairastuvat kun tottelevat niitä neuvoja. Ja kirpparit ovat täynnä jotain 80-luvun "hiilihydraateilla hoikaksi"-tyyppisiä kirjoja.

En ymmärrä miksi niitä ylipäätään enää painetaankaan, netistä saa saman tiedon hetkessä ja voi vertailla erilaisia metodeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hemmetti sentään te kaikki jotka täällä kuvaatte kuinka ikävä oli Mika Waltari naisien suhteen kun sattui jossain kirjassa naista kuvaamaan tyhmäksi. Ai hitto soikoon kun ottaisitte saman perspektiivin ja katsoisitte miten Waltari kuvaa miehiä niin saisitte vähän tasapainoa tuohon.

Kylläpä nyt äijien takapuolta kutittaa, kun naiset kehtaavat arvostella suuren Waltarin maailmankuvaa.

Olisi todella epätodennäköistä, että Waltari olisi suhtautunut miehiin ja naisiin 100 % samalla tavalla, kun ei nykyaikanakaan vielä suhtauduta niin.

Ihme kun ette suuttuneet siinä vaiheessa, kun Leena Lehtolaista arvosteltiin stereotyyppisistä naishahmoista.

Naiskirjailijaa siis saa arvostella ja mieskirjailijaa ei? Hmm...

Sori en vaan jaa sinun näkemystä. Mielestäni Waltarin ihmisnäkemys on tasaisen pessimistinen sukupuoleen katsomatta.

Kaikkia kirjailijoita saa arvostella mutta pitäisi osata arvostella kypsästi ei ideologian sokaisemana.

Jos kirjaa arvostelee siitä että joku hahmo on tylsä, siitä ei suutu kukaan.

Mutta jos arvostelee siitä että joku hahmo on misogynistisesti kirjoitettu, ei olekaan oikeutta sanoa niin vaan pitäisi katsoa asioita ilman "ideologiaa".

Onhan sekin ideologia, että yrittää vääntää kaiken noin päin: miehiä ja naisia kohdellaan täysin tasapuolisesti. Ymmärrät kai itsekin, että yhteiskunta oli Waltarin aikaan paljon naisvastaisempi kuin nykyisin.

Jokainen kokemus kirjasta on yhtä validi, tykkäsit sitten toisen "ideologiasta" tai et.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki hyvinvointioppaat, samoja mantroja toistellaan. Nanna, Martina, Katri Manninen, Raksu (Rakel Lingnell?).

Alle nelikymppisten elämänkerrat. Varsinkin marginaalilajien urheilijoiden (Minna Kauppi tuoreimpana esimerkkinä).

Hyvinvointioppaat vanhenevat vuodessa, kun tulee uudet ravinto- ja liikuntasuositukset. Tai tulee kohu mediassa siitä, miksi hyvinvointiopas oli paskaa ja ihmiset sairastuvat kun tottelevat niitä neuvoja. Ja kirpparit ovat täynnä jotain 80-luvun "hiilihydraateilla hoikaksi"-tyyppisiä kirjoja.

En ymmärrä miksi niitä ylipäätään enää painetaankaan, netistä saa saman tiedon hetkessä ja voi vertailla erilaisia metodeja.

Ja noloimmat ovat noita Raakel Lignellejä, jotka sitten lopulta lihovat takaisin entisiin mittoihin, kun kirja on vielä painossa. Tosin niin käy useimmille laihduttajille muutenkin. Ehkä kannattaisi odottaa 5 vuotta ja katsoa, pysyykö paino kurissa pitemmällä tähtäimellä, ennen kuin tekee elämänmuutoksestaan oppaan muille.

Vierailija kirjoitti:

Loiri.

Pidän hänestä taiteilijana, mutta Tervo on ujuttanut elämäkertaan liikaa kaikkia turhuuksia. Jätin kesken, koska mieluummin keskityn Loirin musikkiin ja näyttelemiseen.

Olen yhden Tervon kirjan lukenut (Layla) ja olin pettynyt sellaiseen väkinäiseen ja ennakkoluuloiseen tekstiin. Olisi kiva kuulla onko Tervon kirjat oikeasti olleet hyviä, vai millä meriiteillä hän on statuksensa ansainnut? Hauska ja viihdyttävä oli aikanaan Uutisvuodossa. Loirin kirja kyllä laski molempien ukkojen pointseja.

Itse näen Raamatun enemmänkin kirjastona, jossa voi lukea juutalaisuuden ja kristinuskon syntyajoista. Ihan yleissivistyksen vuoksi kannattaisi lukea ainakin evankeliumit, koska Suomen kulttuuri on ollut niin vahvasti luterilaista.

Vanhan Testamentin läpi kahlaaminen sen sijaan on niin pakkopullaa kristityllekin, etten suosittelisi sitä kellekään muulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loiri.

Pidän hänestä taiteilijana, mutta Tervo on ujuttanut elämäkertaan liikaa kaikkia turhuuksia. Jätin kesken, koska mieluummin keskityn Loirin musikkiin ja näyttelemiseen.

Olen yhden Tervon kirjan lukenut (Layla) ja olin pettynyt sellaiseen väkinäiseen ja ennakkoluuloiseen tekstiin. Olisi kiva kuulla onko Tervon kirjat oikeasti olleet hyviä, vai millä meriiteillä hän on statuksensa ansainnut? Hauska ja viihdyttävä oli aikanaan Uutisvuodossa. Loirin kirja kyllä laski molempien ukkojen pointseja.

Tervo on äijäkirjailija. Jos ei ole äijä, ei kannata edes yrittää. Loirin elämänkerta oli kyllä pettymys, juuri sellainen mitä kaksi äijää ovat jutelleet sikareita poltellessa. Ne naisseikkailut spermaan liukastumisineen olisi saanut jättää pois.

Kaikki Dostojevskit on järkyttävää p*skaa, tosin se omalta osaltaan vahvistaa sen, että venäläisiksi emme tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loiri.

Pidän hänestä taiteilijana, mutta Tervo on ujuttanut elämäkertaan liikaa kaikkia turhuuksia. Jätin kesken, koska mieluummin keskityn Loirin musikkiin ja näyttelemiseen.

Olen yhden Tervon kirjan lukenut (Layla) ja olin pettynyt sellaiseen väkinäiseen ja ennakkoluuloiseen tekstiin. Olisi kiva kuulla onko Tervon kirjat oikeasti olleet hyviä, vai millä meriiteillä hän on statuksensa ansainnut? Hauska ja viihdyttävä oli aikanaan Uutisvuodossa. Loirin kirja kyllä laski molempien ukkojen pointseja.

Tervo on äijäkirjailija. Jos ei ole äijä, ei kannata edes yrittää. Loirin elämänkerta oli kyllä pettymys, juuri sellainen mitä kaksi äijää ovat jutelleet sikareita poltellessa. Ne naisseikkailut spermaan liukastumisineen olisi saanut jättää pois.

Ne jutut kerrottiin varmaan sitten kun se pullokin oli avattu.

Vierailija kirjoitti:

Dostojevskin Idiootti ei ollut mitenkään huono millään tavalla, mutta lukeminen kesti aivan älyttömän kauan. Ei ollut mulle sellanen kirja jota ei malta laittaa alas.

Ja tämä liittyy ketjun aiheeseen miten?

Stalinin lehmät ja Baby Jane Sofi Oksaselta ovat henkilökohtaisesti lempikirjojani, mutta tavallaan ymmärrän myös, jos aihepiirit eivät omaan elämään iske voivat ne olla todella vaivaannuttavia. Itse rakastan niitä juuri siksi, että pystyn täysin samaistumaan omien mielenterveyshäiriöiden pohjilta päähahmoihin sekä maisemat ovat minulle rakkaita. Sofi on erittäin hyvä kirjoittamaan autofiktiota, jonka takia ymmärrän etteivät uudemmat teokset kuten Norma oikein iskeneet minuunkaan. Itse tykkään ylipäätään Sofin tyylistä Puhdistuksessakin hypätä aikakausien välillä. Elokuvat näistä taas ovat olleet ihan hirveitä.

Mutta kirja, jonka hehkutus ei ikinä ole selvinnyt minullekkaan on Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen. Ostin kyseisen kirjan vuoden alussa pelkän Ilta-lehden artikkelin perusteella kun sitä kuitenkin mainostettiin rohkeana ja hienona autofiktiivisena teoksena eli ajattelin automaattisesti että tässä on uusi lempparikirjani. Päälimmäisenä kirjasta jäi ajatus ''ketä kiinnostaa'', missä se tämän kirjan rohkeus on ja miksi tämä ihminen kokee olevansa tarpeeksi kiinnostava, että avaudutaan hyvin tavallisesta elämästä kirjalla. Ei abortteja ennenkään ole huudeltu jokaisella vastaan tulijalle tai ainakaan omasta mielestäni tampoonin naru persuuksissa ei ole kirjan arvoinen kerrottava tai suhde vanhemman miehen kanssa. Odotin jonkinlaista selitystä näille kaikille edes vähän, tunnetiloja tai traumoja, mutta kaikki kuitattiin lauseella ulos. Vasta kirjan lopulla hieman avattiin tätä abortin harmia sillä, että päähahmolla oli hankaluuksia raskautua, joka taitaa olla jokaisen abortin tekijän huoli joskus jos haluaa lapsia. Hyvin pintapuoleisia tunteita ja tönkköä päälause pilkku sivulause piste - tekstiä. Olisin odottanut edes jonkinlaista henkilökohtaista kasvua päähenkilöltä, mutta samaa tylsää ''öyh öyh sexii'' juttua jatkui myös loppuun asti. 

Atwoodin The Handmaid's Tale oli minusta vastenmielinen kirja. Koko perusasetelma oli kaikille osapuolille niin kurja, ettei siitä syntynyt uskottavuuden vaikutelmaa kuin ihan pieneksi hetkeksi. Päähenkilö oli paljon kärsinyt ja menettänyt, ja häntä kohtaan olisi tahtonut tuntea sympatiaa, mutta hänet kuvattiin niin pikkumaiseksi ja itsekeskeiseksi, että lähinnä ärsytti. Ydintuhon ja perheen menetyksen keskelläkin eniten ajatuksissa pyöri tupakan, meikkien ja muiden ylellisyystuotteiden himo.

Kirjan kieli oli sinänsä hyvää ja eloisaa, vaikka välillä jumituttiin pohtimaan kananmunan kaltaisten objektien syvintä olemusta vähän turhan tarkkaan. Eniten kuitenkin riipaisi useiden länsimaissa kirjoitettujen dystopioiden helmasynti: keksitään mahdollisimman kammottava tulevaisuus ja siten pyritään osoittamaan, miten kaikilla tavoilla nykyinen elämäntapamme on parempi eikä siitä tule luopua. En tiedä, onko Atwoodilta ollut tietoinen ratkaisu esittää asiat kirjassaan juuri näin ja ärsytyksenkin kautta herätellä lukijassa ajatuksia ja omien arvojen kyseenalaistamista.

Joka tapauksessa mieleen jäävä kirja, mutta en tykännyt.