Lue keskustelun säännöt.
Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?
Kommentit (1753)
Oneiron. Ihme päätöntä ja aineetonta haahuilua, väkusin luin loppuun kun kaikki olivat kehuneet. Ajattelin, että kai tähän kohta pääsee sisälle. Ei päässyt. Sen sijaan tiedän nyt paljon juutalaisten naisten anoreksiasta , tahtomattani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija Kimmo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Twillight-saaga. Olisi ehkä uponnut paremmin, jos olisin ollut 12 enkä 28...
Itse luin 12-vuotiaana jo Bram Stokerin Draculan, joten mulle ei olisi Twilight uponnut silloinkaan. En tajua, miten jotkut lukee noita young adult -kirjoja yli 18-vuotiaana, kun ne ovat fiksulle teinillekin jo jäätävän huonoja.
No vau. Haluatko mitalin? Olenkohan minä nyt sitten jotenkin tyhmä tai jälkeenjäänyt kun luin Twiligihtin Houkutuksen 16-vuotiaana?
Ehkä vähän.
Mitäs kysyit. Enkä ole tuo kelle kirjoitit.
Luin Bram Stokerin Draculan 10-vuotiaana ja Twilightin 30-vuotiaana. En ole jälkeenjäänyt eikä myöskään kumpikaan aiemmista kirjoittajista, mutta kirjoittaja kakkosen teksti oli ylimielistä.
Vierailija kirjoitti:
Margaret Atwood on muutenkin yliarvostettu.
Kannattaa lukea mieluummin Alice Munroa. (tosin ei viimeisimpiä kirjoja, ne ovat tylsiä.)
minusta juuri toisinpäin, Atwoodilla on monesti pieniä, loistavia ja synkkiä oivalluksia kun taas Munro on mielestäni tylsä. Makuasioita... Orjattarestakin pidin, toisella lukukerralla siitö sai ehkä enemmän irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.
Totta kai se on sekava ja ristiriitainen. Se on kirjoitettu 1000 vuoden kuluessa ja sillä on ollut paljon eri kirjoittajia.
Raamattua ei ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen. Jos haluat ymmärtää luterilaista uskoa, suosittelen lukemaan vain Uuden Testamentin.
Vanha testamentti pohjaa alkuperäiseen juutalaiseen ukontoon, ja uusi testamentti on sitten se plagiaatti uusilla parannuksilla höystettynä. Koraani on sitten seuraava plagiaatti.
Taitaapa muuten juutalaisuuskin olla pitkälti plagioitu ikivanhoista uskomuksista, kun vähän viitsii tutkia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loiri.
Pidän hänestä taiteilijana, mutta Tervo on ujuttanut elämäkertaan liikaa kaikkia turhuuksia. Jätin kesken, koska mieluummin keskityn Loirin musikkiin ja näyttelemiseen.
Olen yhden Tervon kirjan lukenut (Layla) ja olin pettynyt sellaiseen väkinäiseen ja ennakkoluuloiseen tekstiin. Olisi kiva kuulla onko Tervon kirjat oikeasti olleet hyviä, vai millä meriiteillä hän on statuksensa ansainnut? Hauska ja viihdyttävä oli aikanaan Uutisvuodossa. Loirin kirja kyllä laski molempien ukkojen pointseja.
Tervo on äijäkirjailija. Jos ei ole äijä, ei kannata edes yrittää. Loirin elämänkerta oli kyllä pettymys, juuri sellainen mitä kaksi äijää ovat jutelleet sikareita poltellessa. Ne naisseikkailut spermaan liukastumisineen olisi saanut jättää pois.
On se ikävää aina, kun joku julkisuuden henkilö ei ole elänyt prikulleen omien vaatimusten mukaisesti. Voimia sinne.
Vierailija kirjoitti:
Stalinin lehmät ja Baby Jane Sofi Oksaselta ovat henkilökohtaisesti lempikirjojani, mutta tavallaan ymmärrän myös, jos aihepiirit eivät omaan elämään iske voivat ne olla todella vaivaannuttavia. Itse rakastan niitä juuri siksi, että pystyn täysin samaistumaan omien mielenterveyshäiriöiden pohjilta päähahmoihin sekä maisemat ovat minulle rakkaita. Sofi on erittäin hyvä kirjoittamaan autofiktiota, jonka takia ymmärrän etteivät uudemmat teokset kuten Norma oikein iskeneet minuunkaan. Itse tykkään ylipäätään Sofin tyylistä Puhdistuksessakin hypätä aikakausien välillä. Elokuvat näistä taas ovat olleet ihan hirveitä.
Mutta kirja, jonka hehkutus ei ikinä ole selvinnyt minullekkaan on Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen. Ostin kyseisen kirjan vuoden alussa pelkän Ilta-lehden artikkelin perusteella kun sitä kuitenkin mainostettiin rohkeana ja hienona autofiktiivisena teoksena eli ajattelin automaattisesti että tässä on uusi lempparikirjani. Päälimmäisenä kirjasta jäi ajatus ''ketä kiinnostaa'', missä se tämän kirjan rohkeus on ja miksi tämä ihminen kokee olevansa tarpeeksi kiinnostava, että avaudutaan hyvin tavallisesta elämästä kirjalla. Ei abortteja ennenkään ole huudeltu jokaisella vastaan tulijalle tai ainakaan omasta mielestäni tampoonin naru persuuksissa ei ole kirjan arvoinen kerrottava tai suhde vanhemman miehen kanssa. Odotin jonkinlaista selitystä näille kaikille edes vähän, tunnetiloja tai traumoja, mutta kaikki kuitattiin lauseella ulos. Vasta kirjan lopulla hieman avattiin tätä abortin harmia sillä, että päähahmolla oli hankaluuksia raskautua, joka taitaa olla jokaisen abortin tekijän huoli joskus jos haluaa lapsia. Hyvin pintapuoleisia tunteita ja tönkköä päälause pilkku sivulause piste - tekstiä. Olisin odottanut edes jonkinlaista henkilökohtaista kasvua päähenkilöltä, mutta samaa tylsää ''öyh öyh sexii'' juttua jatkui myös loppuun asti.
Sen verran kuitenkin kiinnosti ne seksijutut, että päätit kirjan hankkia käsiisi? Ei mitään hätää, ei tarvitse selitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.
Totta kai se on sekava ja ristiriitainen. Se on kirjoitettu 1000 vuoden kuluessa ja sillä on ollut paljon eri kirjoittajia.
Raamattua ei ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen. Jos haluat ymmärtää luterilaista uskoa, suosittelen lukemaan vain Uuden Testamentin.
Niin Raamattu ei ole yksi kirja vaan 66 kirjan kokoelma. Punaisena lankana on Vanhan testamentin 39 kirjassa Jumalan johdatus Israelin kansan historiassa ja Uuden testamentin 27 kirjassa Jeesus Jumalan poikana ja Vapahtajana.
Siinä ohessa on mielenkiintoista huomata myös tarinoiden kehitys ja yhdenmukaistus. Muinaisjuutalainen uskontohan oli monijumalainen ja siitä kehitettiin jyrkän monoteistinen 400-luvulla eaa Babylonian vankeuden aikana. Jahven ohella palvotuista Elistä, Baalista, Astartesta, Asherasta jne on vielä Raamatussa jäänteitä, vaikka ne onkin muokattu epäjumaliksi ja demoneiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.
Totta kai se on sekava ja ristiriitainen. Se on kirjoitettu 1000 vuoden kuluessa ja sillä on ollut paljon eri kirjoittajia.
Raamattua ei ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen. Jos haluat ymmärtää luterilaista uskoa, suosittelen lukemaan vain Uuden Testamentin.
Vanha testamentti pohjaa alkuperäiseen juutalaiseen ukontoon, ja uusi testamentti on sitten se plagiaatti uusilla parannuksilla höystettynä. Koraani on sitten seuraava plagiaatti.
Taitaapa muuten juutalaisuuskin olla pitkälti plagioitu ikivanhoista uskomuksista, kun vähän viitsii tutkia asioita.
Eihän se tarinaa huononna, jos se on muidenkin kulttuurien mielestä ollut kertomisen arvoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läckbergin alkutuotanto oli hyvää luettavaa, nämä viimiset kirjat olis voinu jättää tekemättä. Seuraan hänen instaansa, pusaa kirjan vuodessa, deadline aina stressaava.
Vierailija kirjoitti:
Läckbergin alkutuotanto oli hyvää luettavaa, nämä viimiset kirjat olis voinu jättää tekemättä. Seuraan hänen instaansa, pusaa kirjan vuodessa, deadline aina stressaava.
Samaa mieltä, varsinkin tämä tuorein (hajuvesipullo kannessa) oli puiseva, ratkaisun arvasi jo alkumetreiltä. Vähän samanlainen kehityskaari kuin Liza Marklundilla, jonka ensimmäiset Annika Bengtzonit olivat loistavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diana Gabaldonin yhtä teosta olen aloittanut monta kertaa. Ei vain aukea.
Monen kirjan kohdalla ensimmäiset 50 sivua voi tuntua tuskaiselta, mutta sitten kirjan tyyliin / tarinaan uppoaa ja sen jaksaa lukea läpi. Ja ikä tekee ihmeitä, nuorempana tylsältä tuntuvat tekstit voivat myöhemmin tuntua hyvinkin mielenkiintoisilta (toimii tietysti toisin päinkin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.
Totta kai se on sekava ja ristiriitainen. Se on kirjoitettu 1000 vuoden kuluessa ja sillä on ollut paljon eri kirjoittajia.
Raamattua ei ole edes tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen. Jos haluat ymmärtää luterilaista uskoa, suosittelen lukemaan vain Uuden Testamentin.
Kyllähän uskonnonopetuksessa VT on aina ollut vahvasti mukana.
UT seisoo VT:n päällä, UT on täynnä viittauksia VT:iin.
Syntiinlankeemus, Aabraham &Iisak Jaakob + pojat Joosefin tarina.... israel Egyptissä & Mooses & luvattu maa, Palava Pensas....
Luvatun maan valtaus ja Jerikon hävitys....
Kaikki nuo VT:n tarinat tulee mieleen peruskoulun uskonnonopetuksesta.
En tiedä, miten on muuttunut sittemmin, aloitin kouluni 1978.
Hänen olivat linnut. Uskon, että se on varmasti hyvä kirja, en vain jaksanut löytää sen hienoutta tylsän pinnan alta. Vanha eukko kinastelee piikansa kanssa ja palvoo kuolleen aviomiehensä pölyisiä metsästysmuistoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loiri.
Pidän hänestä taiteilijana, mutta Tervo on ujuttanut elämäkertaan liikaa kaikkia turhuuksia. Jätin kesken, koska mieluummin keskityn Loirin musikkiin ja näyttelemiseen.
Olen yhden Tervon kirjan lukenut (Layla) ja olin pettynyt sellaiseen väkinäiseen ja ennakkoluuloiseen tekstiin. Olisi kiva kuulla onko Tervon kirjat oikeasti olleet hyviä, vai millä meriiteillä hän on statuksensa ansainnut? Hauska ja viihdyttävä oli aikanaan Uutisvuodossa. Loirin kirja kyllä laski molempien ukkojen pointseja.
Tervo on äijäkirjailija. Jos ei ole äijä, ei kannata edes yrittää. Loirin elämänkerta oli kyllä pettymys, juuri sellainen mitä kaksi äijää ovat jutelleet sikareita poltellessa. Ne naisseikkailut spermaan liukastumisineen olisi saanut jättää pois.
Kyllä minä teinityttönä ihastuin Tervon ensimmäisiin proosateoksiin, vaikka en äijä ollutkaan. Tervon myöhemmistä kirjoista en ole ollut yhtä innostunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Dekkareissa raivostuttaa:
1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.
2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.
Koetko alemmuuden tunteita, kun kuvaillaan fiktiivisen poliisin viehättävyyttä?
Totta kai, kukapa ei haluaisi olla fiktiivinen hahmo joka on olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa.
Tosiasiassa "täydellinen" päähenkilö on tylsä. Varsinkin jos kuvaillaan oikein yksityiskohtaisesti millaiset tissit, vyötärö, peppu jne. Hyvin harva nainen on oikeasti sen näköinen, siihen on vaan vaikea samaistua. Samoin se kun kaikki miehet piirittävät hahmoa. Todellisuudessa edes maailman kaunein nainen ei ole kaikkien miesten mielestä viehättävä. Ja kun se sama arkkityyppi toistuu kirjasta ja tyylilajista toiseen. Ei viitsitä irtautua muotista, vaan kirjoitetaan se sama upea nainen jota kaikki haluavat.
Ja Leena Lehtolainen itse on arkisen näköinen, tavallinen keski-ikäinen nainen. MIksei hän voi kirjoittaa omasta kokemuksestaan? Ehkä hän sitten elää jotain omaa fantasiaansa noissa kirjoissa, mutta sitä on kyllästyttävää lukea.
-eri
Voi tosiaan olla, että se hahmo on Lehtolaisen täydellinen fantasiaversio itsestään, mistäs sen tietää. Tai sitten hän vain ymmärtää miehistä näkökulmaa eikä koe olevansa huonompi, vaikka on olemassa paljon viehättävämpiä naisia kuin hän. Joka tapauksessa vähän yllättävää kuulla että hänen kirjoissaan on tuollaista, mikähän sen funktio mahtaa olla. Houkutella mieslukijoita?
Laitoin pilkun vähän huonoon kohtaan, tuo täydellisen kaunis naispoliisi on Jo Nesbon kirjoissa, Harry Holen pari. En muista hänen nimeä.
Itse ainakin tulin iloiseksi kun Lisbeth Salander ei ollut kaunis vaan pienikokoinen rääpäle. No, hänen siskonsa sitten olikin huippumallin näköinen, tosin vasta Lagergranzin kirjoissa, ei Larssonin.
Hannu Rajaniemen Kvanttivaras. En ole päässyt kymmentä sivua pitemmälle, kun kirja vaan ei lähde käyntiin. Ei muutenkaan omaa lajityyppiä, mutta halusin kokeilla kun siitä niin kohistiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sariolan dekkarit. Kaikella sitä pääseekin kuuluisaksi kirjailijaksi!!
On syytä muistaa, että Sariola oli aikanaan lähes ainoa lajinsa edustaja. Kirjoittaa hän osasi sujuvasti, mutta meni siitä, mistä aita on matalin. Tosiasia on, että kirjat ovat melkoista itseään toistavaa höpötystä, mutta itse nautin sujuvasta tekstistä sekä omituisista sattumuksista, jotka paljastavat rikoksentekijän. Lisäksi kirjoihin ripotelluissa anekdooteissa näkyy Sariolan maailmankuva ja vastaanpyristely vasemmistolaisissa kulttuuripiireissä.
Sariola oli mielestäni tosi lahjakas kirjoittaja, mutta hukkasi lahjakkuuttaan siihen, että kirjoitti mahdollisimman nopeasti, rahaa kun piti saada. Mies oli jatkuvassa rahapulassa, syynä alkoholi, rahapelit ja levoton mieli.
Hän kirjoitti Susikoskensa sellaiseksi, jollainen olisi halunnut itse olla, rehti ja jäyhä suomalainen isänmaallinen mies.
Sariola oli näppärä ideoija ja jos olisi hionut tekstejään ja keskittynyt enemmän, olisi tulokset olleet paremmat. Sariolaa luettiin paljon juuri tuosta syystä, että ei tainnut oikein muita kotimaisia dekkarikirjailijoita vielä olla. Kirjat oli helppolukuisia.
Sariola kadehti aikalaistaan Teuvo Saavalaista, joka oli toisentyyppinen kirjailija ja sai itselleen kirjallisuuspalkintoja, jotka Sariolan mielestä olisi kuuluneet hänelle. Saavalainen oli loistava sanankäyttäjä aivan kuten Sariolakin, mutta painivat ihan eri sarjassa.
Ampiaiskesää pidän Sariolan parhaana kirjana.
Ehkä vähän.
Mitäs kysyit. Enkä ole tuo kelle kirjoitit.