Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Onhan nuo Fifty shades of grayt ja Twilightit ynnä muut kuraa, mitä muuta voisi olettaa?

Sellainen kirja, josta olisin kovasti halunnut pitää mutten pitänyt on Hessen Arosusi.

Tylsistyin siihen, ettei homma edennyt lainkaan. Aivan liian pitkällistä kuvailua asioista.

Ehkä testaan vielä joskus uudestaan.

Rakkauteni Jalna, Jalnaa juhuu kirjoitti:

Alastalon salissa oli sellainen mitä en kyennyt lukemaan. Mielestäni liian psykedeelinen ja tuo mieleen huumekirjailijat. Toinen on TSH sarja jota en kyennyt lukemaan. Sama Narniasta.

En oikein kykene fantasiaan. Silti S.K:n Musta torni sarja 1-7 + lisäkirja meni viikossa pahimman koronaeristäytymisen aikana.

Jos jotain hyvää saan suositella, niin Mazo de la Rochen Jalnat on todella jännittävä mötkäle kaikille kirjasarjojen ystäville. Mielestäni maailman parhaimpia tuotoksia.

Ei ole tekotaiteellinen, eikä epäkekseliäs.

Vaan aito Jalna sellaisena kuin sinä sen haluat.

Luin tuota sarjaa joskus lapsena, kun lastenosaston kirjat oli kutakuinkin tullut koluttua läpi ja piti saada uutta luettavaa. Pidin, muistan vieläkin sen erityisen tunnelman niissä kirjoissa. En tiedä rikkoutuisiko lumous, jos nyt aikuisena yrittäisin sarjaa lukea.

Pidin kovasti Stig Larsonin Millenium-trilogiasta, mutta sitten tämä David Lagerjotain joka päätti jatkaa Lisbethin tarinaa.. Kunnianosoitus ja katinkotntit, härski rahastusyritys sanon minä ja huono sellainen. 

Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä. En vaan ymmärrä, mitä hupaisaa on pöljissä veljeksissä. Ehkä aika on ollut silloin erilainen, mutta tällaiselle 70-luvulla syntyneelle veljekset vaikuttavat lähinnä heikkolahjaisilta. Kieli on mielestäni rikasta, mutta se ei pelasta kirjaa, kun sisältö on mitä on.

Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli.

Luulin että Hämeen-Anttila oli joku älykkö. Kirja oli lapsellinen ja täysin yllätyksetön, sata kertaa ennenkin luettu ”mysteeri”.

Vierailija kirjoitti:

King on ollut lapsesta saakka lempikirjailijani, mutta muutama teos on silti käsittämätöntä sontaa:

Liseyn tarina. Meni yli hilseen ne  hyvät lummet ja pahat lummet ja verilummet!

Unensieppaaja. Persuksesta putkahtavat avaruusolennot olivat  todellinen  pohjanoteeraus.

Paluu . Jättimuurahaisia ja saarnaajia....

Mersumies-saaga.  Tavallisesta sarjamurhaajajännäristä hypätään yhtäkkiä paranormaaliin, eikä kovin onnistuneesti.

Sama vika, melkein kaikki Kingit on hyllyssä, mutta etenkin uudemmat ei vaan jotenkin täysin kanna. Ikäänkuin rutiinilla väkisin tehtyjä, ja omat maneerit jääneet päälle. En pidä noista liian laajoista koko maailman pelastamis-saagoista, vaan minusta King on parhaimmillaan silloin, kun asiat tapahtuvat pienessä tilassa ja ajassa ja henkilöitä on vain muutamia. Esim Piina ja Julma leikki saavat toimintaa 400 sivun ajaksi, vaikkei henkilö käytännössä liiku mihinkään koko kirjan aikana. Toki asetelma on noissa suht samanlainen.

Eikä näissä uusissa pahemmin pelkäämistä ole. Kannattaisi pitää edes vuosi taukoa ja pitää kirjan mitat alle 500 sivun, mutta ilmeisesti sitä juttua tulee väkisin liukuhihnalta ympäri vuoden.

Tohtori Uni... voi mikä surkea tekele muka Hohdon jatko-osaksi...

En ole kyllä koskaan kuullut, että joku olisi Twilight -sarjaa sen kummemmin kehunut. Kuvittelin, että on ihan universaali konsensus, että kyse on todella huonolaatuisesta kirjallisuudesta, joka vaan sattuu iskemään tietyn ikäisiin teinityttöihin.

Itse nostaisin esiin George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan. Toki kirjoissa on hetkensä, ja ovat ne toki huomattavasti laadukkaampaa ajanvietettä kuin niiden pohjalta tehty TV-sarja, mutta Martinin hahmot ovat näennäisestä moniulotteisuudestaan huolimatta hyvinkin pintapuolisia. Sen sijaan, että kirjailija kuvailisi sivukaupalla naispäähenkilön rintoja, voisi hän kirjoittaa vaikka sitä vivahteikasta ja vahvaa dialogia, josta häntä usein (turhaankin) kehutaan.

JIll Eisenstadt, From Rockaway. Esikoisteos, jota kehuttiin muun muassa hienosti viritetyksi (Publisher's Weekly).  Hankin kirjan, koska oletin sen vertautuvan hienoihin Bret Easton Ellisin Alta nollan ja Jay McInerneyn Manhattanin valot -esikoisromaaneihin. Easton Ellis, Eisenstadt ja McInerney liitetään yhteen ns. kirjallisiin nulikohin (Literary Brat Pack, johon lasketaan kuuluvaksi myös Tama Janowitz), joiden katsotaan aloittaneen uuden minimalistisen tyylisuunnan amerikkalaisessa kirjallisuudessa. 

Eisenstadt kirja ei ollut lähellekään saman tasoinen kuin Easton Ellisin ja McInerneyn romaanit. Se oli lähinnä pitkästyttävä ja tyhjänpäiväinen kuvaus New Yorkin Queensissa sijaitsevan Rockawayn rannan uimavalvojina toimivista nuorista aikuistumisen kynnyksellä. 

Kirjan loppuun pakolla luettuani ymmärsin, miksi kirjaa maineestaan huolimatta ei oltu suomennettu. Lopuksi suora lainaus Goodreads.com sivustolta, joka summaa myös oman mielipiteeni kirjasta:

"I hated this book almost from page one. The only reason I kept going it because I'm reading it for a book club. The kids are whiny and angsty and nothing happens in almost the entire book. It's just snapshots of the kids whining about life in between drinking and doing drugs and having sex. Maybe I missed the point or maybe I led a sheltered childhood but I couldn't relate to these characters at all."

Vierailija kirjoitti:

JIll Eisenstadt, From Rockaway. Esikoisteos, jota kehuttiin muun muassa hienosti viritetyksi (Publisher's Weekly).  Hankin kirjan, koska oletin sen vertautuvan hienoihin Bret Easton Ellisin Alta nollan ja Jay McInerneyn Manhattanin valot -esikoisromaaneihin. Easton Ellis, Eisenstadt ja McInerney liitetään yhteen ns. kirjallisiin nulikohin (Literary Brat Pack, johon lasketaan kuuluvaksi myös Tama Janowitz), joiden katsotaan aloittaneen uuden minimalistisen tyylisuunnan amerikkalaisessa kirjallisuudessa. 

Eisenstadt kirja ei ollut lähellekään saman tasoinen kuin Easton Ellisin ja McInerneyn romaanit. Se oli lähinnä pitkästyttävä ja tyhjänpäiväinen kuvaus New Yorkin Queensissa sijaitsevan Rockawayn rannan uimavalvojina toimivista nuorista aikuistumisen kynnyksellä. 

Kirjan loppuun pakolla luettuani ymmärsin, miksi kirjaa maineestaan huolimatta ei oltu suomennettu. Lopuksi suora lainaus Goodreads.com sivustolta, joka summaa myös oman mielipiteeni kirjasta:

"I hated this book almost from page one. The only reason I kept going it because I'm reading it for a book club. The kids are whiny and angsty and nothing happens in almost the entire book. It's just snapshots of the kids whining about life in between drinking and doing drugs and having sex. Maybe I missed the point or maybe I led a sheltered childhood but I couldn't relate to these characters at all."

Easton Ellisistä tulikin mieleeni Amerikan Psyko, jossa kyllä oli vahva rahastuksen maku. En päässyt sen suuruuteen kiinni, ja tuotemerkkien ja silpomisten ja perversioiden lakoninen esittely ei sitten oikein kuitenkaan jaksanut innostaa, vaikka varmaan oli tarkoituksena tavoitella tunteettoman psykopaatin ajatuksenjuoksua. Liian alleviivaava ja väkisinrankka ja -shokeeraava. Helppoa rahaa tekijälleen. Mauttomuuden raja on helppo ylittää.

kotimaisista klassikoista Seitsemän veljestä

ulkomaisista Anna Karenina

Taru Sormusten Herrasta... Se onkin jo mainittu täällä useaan otteeseen, mutta se on niin puuduttava ja kamala kirja etten voi jättää mainitsematta... Ehkä tekstin tyyli ei vain sovi minulle, mutta oikeasti kirjoja rakastavana ihmisenä minun piti pakottaa itseni lukemaan ensimmäinen osa. Lukemiseen kului tosin useita kuukausia, mutta koko ajan lukiessa odotin jotain hyvää tai mielenkiintoista kohtaa mutta ei... Tarinan punainen lanka (jos siinä edes oli sellainen) hukkui turhaan "makusteluun" ja puuduttavaan kuvailuun. Mielestäni kirjailija yritti liikaa luoda jotain upeaa maailmaa ja upeita henkilöitä, mutta sen maailman luominen sitten varmaan meni tarinan edelle... Olen lukenut nyt siitä ensimmäisen osan ja toinen osa odottaa lukemistaan hyllyssä. Olen sitä ehkä 100 sivun verran saanut luetuksi. Olen tosin aika nuori että ehkä minun kannattaisi odottaa että olen kaksi kertaa vanhempi kuin nyt ja kokeilla joskos kirja sitten aikuisena uppoaisi paremmin... 

Haruki Murakamin tuotanto on mielestäni täysin yliarvostettua. Jokin siinä toteamassa kerronnassa kyllä miellyttää, mutten pysty samaistumaan hahmoihin lainkaan. Murakami ei osaa kirjoittaa naisia.

Vierailija kirjoitti:

Moni mainituista ei edes ole mitään klassikoita, joten aika huvittavaa jos tulee yllätyksenä, etteivät ole hyviä.

Sieppari ruispellossa taas on klassikko ja oli omasta mielestäni niin koskettava, yksi parhaimmista, joten vaikea ymmärtää miten joku ei ole pitänyt. Kävi mielessä, että ymmärsiköhön hän, joka ei tykännyt, romaania. Kiinnostaa kuulla perustelut.

Useat klassikkoromaanit eivät turhia selittele ja taustavire, idea, pitää itse sieltä tajuta.

Haluaisitko sitten avata tätä romaanin merkitystä ymmärtämättömälle?

Vierailija kirjoitti:

Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin lienee jonkinlainen klassikko. Sain luettua, mutta voi herranen aika.

Kirja oli kömpelösti rakennettu, päähenkilö ja puolet keskushenkilöistä täysin turhia idiootteja, osa tapahtumista (mm rakastumiset) täysin perustelemattomia, överiksi vedettiin silloin kun ei olisi kannattanut (Bunnyn ääliömäisyys) ja puolitiehen jätettiin silloin kun ei olisi kannattanut (lähestulkoon kaikki muu).

SPOILERI!

Kirjan pelasti lähinnä se, että Henry oli mahtava hahmo ja hänen itsemurhansa lopussa loistelias. Mitään muuta hyvää teoksessa ei ollut.

Just viime viikolla luin toista kertaa ja oli edelleen yks i parhaista lukukokemuksistani!

Jännä miten eri lailla voi kokea kirjan. Mulle parasta oli Tarttin todella vivahteikas tapa käyttää englannin kieltä ja vielä sekoittaa mukaan kreikkaa ja latinaakin. Myös se miten tunnelma muuttui niin dramaattisesti loppua kohden. Enkä tajua sun kommenttia rakastumisista, ei siinä nyt montaa rakastumista ollut ja miten ne pitäisi olla jotenkin perusteltuja? Ai Henry ja Camilla joiden välillä mä ainakin aistin jotain jo alussa?

Mun mielestä huonoin kirja ikinä on Häräntappoase joka oli ysillä pakko lukea, selkeästi opetussuunnitelmassa vaan että teinixit saatais innostumaan lukemisesta kun hei se ei oo kirjakielellä kirjoitettu!

Miika Nousiaisen Juurihoito. Sain lahjaksi ystävältä, joka kehui maasta taivaisiin. Samoin muut tutut ovat tykänneet. Omaan makuuni kirjan henkilöhahmot olivat niin teennäisen väkisin väännettyjä ja epäuskottavia, että lukeminen tökki ja pahasti.

Voisin mainita tässä Gabriel Garcia Marquezin "Sadan vuoden yksinäisyyden". En yleensä ole muutenkaan paljon pitänyt romaaneista, joita sanotaan "maagiseksi realismiksi", joten odotukseni eivät olleet korkealla tässäkään tapauksessa, mutta yllätyin silti siitä, miten vastenmielistä luettavaa se oli, paikoitellen sai suorastaan voimaan pahoin. Kyse on kuitenkin romaanista, jota ihan tavallisetkin lukijat ovat ylistäneet, monet ovat maininneet sen suurimmaksi lukuelämyksekseen ja vaikuttavimmaksi kirjakseen. Miten voi olla mahdollista?

Vierailija kirjoitti:

Auschwitzin tatuoija. Kirjan tyyli ei sopinut aiheeseen yhtään. Tyyli oli suorastaan hilpeä, ja vaikutti siltä, etteivät päähenkilöt välittäneet ollenkaan, mitä heidän ympärillään tapahtui. Tärkeää oli vain päästä vähän pussailemaan kuolemanleirillä. Oliko tämä sitten tarkoitettu selviämiskeinoksi, tiedä häntä.

Kirjasta tuli fiilis, että se on kirjoitettu ihan täysin rahastusmielessä, (no mitäpä kirjaa ei olisi) koska taustalla oleva tositarina mahdollisti sen. Kaikista eniten kirjassa ärsytti ja hämmästytti sen epäuskottava kuvaus. En käsitä sen hehkutusta!

Joo! Siis tarinahan on koskettava ja siitä olisi varmasti saanut hyvän romaanin, jos sen olisi kirjoittanut joku asiansa osaava. Kieli oli suorastaan raivostuttavan yksinkertaista, henkilöhahmoissa ei ollut minkäänlaista syvyyttä. Silti luin samalta kirjailijalta myös Cilkan tarinan. Samat ongelmat siinäkin.

Minä taas tykkään mariakallioissa ja muissa vastaavissa sarjoissa siitä, että mukana on perhettä ja sen kasvua! Tulee sellaista kivaa jatkumoa.

Muuten olen samaa mieltä mitä Lehtolaisesta on täällä sanottu. Alkupään kirjat olivat todella hyviä ja on ansainnut kirjallisuuskuningattaren roolinsa, mutta sen jälkeen taso on heikentynyt aika paljon. Kirjoissa myös ärsyttää se, että ilmeisesti juonenkuljetuksen vuoksi rikoskomisario tekee mitä ihmeellisimpiä pikkujuttuja, jotka kuuluisivat hänen alaisilleen. Loppuratkaisu alkaa aina sillä tavalla, että lukijalla ei ole mahdollista päätellä sitä. Tyyliin "luin laboratorion analyysiraportin ja tiesin kuka syyllinen on".

Sinuhe ei pudonnut minullekaan. Tosi asiantuntevasti kirjoitettu hyvä tarina, mutta Sinuhe on sellainen luuseritossukka! Miksi minä haluaisin lukea sellaisesta?

Tuulen viemää kolahti minulle kunnolla yläasteiässä, mutta en missään tapauksessa uskalla lukea sitä enää uudestaan. Nyt tuskin voisin sietää niitä henkilöhahmoja.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lukemani Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjat. En siis ole lukenut kaikkia mutta varmaan joku 30-40 kappaletta. Ovat olleet niin puuduttavaa lukemista.

Tulipunainen kirjain on legenda, ostin sen aikanaan kirpputorilta ja olen yrittänyt lukea sitä useasti, aina on jäänyt kesken.

Hemingwayn koko tuotanto.

Annie Proulxin kirjat.

Taru sormusten herrasta, Harry Potterit, Tolstoin kirjat.

Hemigwayn koko tuotanto!

Tolstoin kirjat!!

Meillä ei taida olla ihan sama maku kirjojen suhteen. No en ole Linna-sarjoihin ja sensellaisiin tutustunut, niissä voi olla ihan helmiäkin, ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Raamattu. Sekava, ristiriitainen, ei punaista lankaa, jos lähtee lukemaan avoimin mielin. Pitää olla jo etukäteen päätetty mitä siitä hakee. Muuten ei saa oikein kiinni.

Raamattuhan ei periaatteessa ole kirja vaan tekstikokoelma, jonka kirjoittamiseen on osallistunut paljon eri ihmisiä eri aikakausilta. Raamatun vanhempien ja uusimpien tekstien välissä on noin tuhat vuotta. Eli ei sitä voi verrata teokseen, jonka on kirjoittanut yksi ja sama ihminen alusta loppuun itse.