Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Ja onko oikeasti joku jaksanut lukea Kalle Päätalon hitaasti etenevää Iijoki-sarjaa?

Olen lukenut sen kolme kertaa. Ja Koillismaa-sarjan ainakin 7 kertaa. Päätalon kieli on hykerryttävää.

Vierailija kirjoitti:

Kingillä on mielestäni hyvin kahtiajakautunut tuotanto: osa kirjoista on loistavia ja useita lukukertoja kestäviä, toiset taas ovat joko kökösti kirjoitettuja, pitkäpiimäisiä tai aivan kahjoja. Tässäkin ketjussa mainittu Uneton yö on ehkä kehnoin häneltä lukemani kirja. En oikeastaan edes enää muista, mitä siinä tapahtui, koska tarina oli jotenkin niin mitäänsanomattomasti kerrottu.

Bag of Bones oli myös tylsä.

Ihana ketju, kiitos ap! Piti oikein tarkistaa ketjun tuoreus kun tuntuu ettei tämäntasoista enää av:lta löydy.

Sitten asiaan. Minun inhokkini on Stieg Larsson. Yritin lukea ekaa Millenniumia joskus parikymppisenä kun ne olivat juuri tulleet mutta en vain toipunut alun erityisen kuvottavasta raiskauksesta. Siihen se jäi vaikka pahishahmolle kostettiin heti. Kuvun alla jaksoin lukea aika pitkälle, mutta se jäi kesken lähes samoin perustein. En vain voi ymmärtää miksi kukaan pystyy lukemaan kuvausta raiskauksesta (tai eläinrääkkäyksestä) viihteenä. Puhdistus jäi alkuunsa, samoin Katja Ketun Yöperhonen.

Potterit luin innolla ja osaa jopa jonotin mutta en jaa yleistä mielipidettä niiden maailman herttaisuudesta ja lämminhenkisyydestä. Aina ne Dolores Umbridget jatkavat pahuuttaan, ihan kuin oikeassakin maailmassa. Minusta Potterit ovat ankeita ja synkkiä enkä halua enää palata niihin. Rowlingin puolustuksena mainittakoon, että luin Pottereita kliinisesti masentuneena ja se "tarttui" koko kirjasarjaan. 215

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki Harry Potterit. Lapsille ollut pakko lukea, mutta on niin paksua jöötiä että pahaa tekee. Juonenkulku ja kieli on kuin yläasteikäisen aineesta.

V i t t u siitä naisesta tuli vielä miljärdööri tuollaista suoltamalla. Käsittämätöntä.

Luin ensimmäisen ja että se oli HUONO, ihan järkyttävän kliseistä kaikki ja teksti ihan könkköä.

Mä en jaksanut kiinnostua opettelemaan jotain uutta hirsnyrkki-örtypörtty jne hirviö saagaa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Koko tarinan oisi voinut kertoa 3 kirjassa.

Ja NIIN sukupuolisidonnainen ja vanhoillinen, tytöistä tulee noitia ja pojista velhoja.

Just just, missä on oikeat uudet ideat?

Tolkien teki jo kaiken paremmin.

Miksi kaikkien kirjojen pitäisi olla sateenkaarielämän ylistyslaulua?

Itse tykkäsin Pottereista, vaikka eivät ne ihan niin loistavia ole kuin maineensa antaa ymmärtää. Viihdyttäviä kyllä.

Eihän tuo kommentoija sanonut sateenkaariväestä mitään, vaan arvosteli kulahtaneita sukupuolirooleja.

Pottereissa on monenlaistia ärsyttävää, esim. miksi on neljä taloa jos vain kahdella on väliä, mitä järkeä on pelissä jossa käytännössä vain yksi pelaaja voi voittaa, miksi Harryn pitää olla heti hyvä kaikessa jne.

Mutta kyllähän niissä on sitä taikaa, kun antaa tarinan viedä mennessään.

Kissani Jugoslavia. Sinällään sujuvaa tekstiä, mutta minä-hahmoja on liikaa. Kun muutenkin tarina hyppii maasta ja aikakaudesta toiseen.

Symbolismi on paikoin hienoa, paikoin teennäistä.

Ei aio lukea kirjailijan muita teoksia, varsinkin kun huomasin, että sama käärmeteema tulee toistumaan. Samoin kuin homoteema. Eiköhän samasta aiheesta yksi kirja riitä.

Odotin paljon kuuluisilta Maameren tarinoilta, niitä oli suositeltu mulle ja Ursula le Guin on vielä aikamoinen asiantuntija jo taustoilltaan.

Vaan sitten, huoh. En tiedä onko aika vaan ajanut ohi, mutta hädin tuskin jaksoin ponnistella ensimmäisen osan läpi -voi milloin tämä loppuu? Hidasta jaarittelua ja loputtomia kuvauksia sumusta piirtyvistä mysteereistä. 

Vierailija kirjoitti:

Feministi kirjat.

Mitähän kirjoja mahdat tarkoittaa, ja miten paljon olet niitä kirjoja oikeasti lukenut?

Tähtiin kirjoitettu virhe, tämän suosiota elokuvanakaan en ymmärrä

Sota ja Rauha, Länsirintamalta ei mitään uutta. Huh huh. Ei vaan jaksa.

Täytyy saada antaa teille vinkiksi todellinen helmi kirjailijaksi ja vieläpä suomalainen, jonka löysin muutama vuosi sitten : Eeva Joenpelto. Kannattaa tutustua.

Se Teemestarin kirja, joka aiemminkin mainittiin. Pidin ideasta ja teemasta. Kuitenkin kirja ei oikein lähtenyt käyntiin. Vasta lopussa alettiin päästä itse juoneen, ja sitten kirja loppuikin. Asioita paljastui cliffhangerimaisesti ja jäi älyttömästi kysymyksiä tuon maailman tilasta, mitä yritettiin selvittää kirjan aikana, mutta joihin ei saanut minkäänlaista vastausta. Olisin ehkä hyväksynyt tämän, jos kirja olisi osa sarjaa. Mutta ei.

John Green ei iske yhtään, en ole vuosiin pystynyt lukemaan yhtään hänen kirjaansa. Olen siis 18-vuotias, eli olin kai sitä kohderyhmää ainakin muutama vuosi sitten. Aloitinkohan kolmesti kirjan nimeltä Arvoitus nimeltä Margo. Tähtiin kirjoitetun virheen loppuun pääsin, vaivalla. 

Taru sormusten herrasta ei toiminut minulle. Luin ensimmäisen kirjan, enkä siinä vaiheessa muistanut edes mitään ikuisuus sitten katsomistani elokuvista. Tämä hävettää kyllä myöntää, kun pidän kuitenkin fantasiasta. En vain voinut sietää sitä jaarittelevaa kuvailua, selailin sen ensimmäisen kirjan läpi, koska äidinkielen tunteja varten sitä luin. Jotenkin oletin pitäväni sarjasta, kun pidin Eragonistakin.

Yhdysvallat tv-sarjat yllättävät joskus ja ovat parempia kuin alkuperäiset kirjat. 13 syytä, Vampyyripäiväkirjat ja Valehtelevat viettelijät olivat kaikki huonompia kirjoina kuin tv-sarjoina, vaikka nykyään en edes ole oikein näiden tv-sarjojen fani. Minä itse siis en olisi lähtenyt edes tekemään tv-sarjoja noiden kirjojen pohjalta. Nämä ei kyllä ole kirjoina tietääkseni kehuttuja, mutta tv-sarjoina kyllä. :D

Ja kuten täällä on sanottu, Twilightit pitäisi arvostella omassa genressään. Pidin niistä kovasti... vuosia sitten. Nykyään en tiedä, en ole lukenut. Olisi tärkeää huomata, että ne ovat _nuorten_ kirjoja, ja nimenomaa siellä matalammassa ikäluokassa nuorten kirjoina, vaikka joku vanhempikin voi niistä pitää.

Varmasti olisi muitakin kirjoja, mutta just nyt ei tule mieleen. Pottereista pidän. Stephen Kingin Carriesta pidin. Dekkarit kyllä alkaa nopeasti toistaa kaavaa. Olen lukenut Leena Lehtolaisen ja Camilla Läckbergin dekkareita, ja varsinkin ensimmäiseltä kyllä lukee muutaman kirjan ja pidinkin niistä, mutta sitten ne vain muistuttavat toisiaan. Jälkimmäisellä hieman samaa omasta mielestäni. Tavallaan ne kirjat alkaa omassa mielessäni sulautua yhteen. Lisäksi ärsyttää se, että yritetään shokeerata mielenterveysongelmilla. Jostain syystä monissa dekkareissa on syömishäiriötä, masennusta, itsetuhoisuutta jne.

Ja siis yhden Camilla Läckbergin kirjan jätin kesken, koska siinä oli itsetuhoinen tyttö. En vaan kestänyt lukea sitä. En muista, oliko edes paljoa kuvailtu, itse vain olin turhan herkkä aiheelle.

Raamattu

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut Leena Lehtolaisen ja Camilla Läckbergin dekkareita, ja varsinkin ensimmäiseltä kyllä lukee muutaman kirjan ja pidinkin niistä, mutta sitten ne vain muistuttavat toisiaan. Jälkimmäisellä hieman samaa omasta mielestäni. Tavallaan ne kirjat alkaa omassa mielessäni sulautua yhteen. Lisäksi ärsyttää se, että yritetään shokeerata mielenterveysongelmilla. Jostain syystä monissa dekkareissa on syömishäiriötä, masennusta, itsetuhoisuutta jne.

Tuo juuri ärsyttää Lehtolaisessa. Sinänsä lukisin mielelläni syömishäiriöistä kertovia kirjoja, koska itselläni on syömishäiriö. Mutta jos se on vain sitä päälleliimattua "tämän hetken polttavat asiat"-sarjaa, sen kyllä huomaa nopeasti. Kuten se jo mainitsemani anorektinen teinityttö, joka oli kirjassa erittäin pienessä sivuroolissa, ja jolla ei ollut mitään muuta persoonallisuutta kuin se syömishäiriö. Jotenkin tuli sellainen olo, että yritettiin ottaa kantaa asiaan, josta ei ollut sitten mitään sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Mielikuvituspoikaystävä (Henriikka Rönkkönen). Hittikirja joka aiheutti lähinnä myötähäpeää. Mukahauskoja ja lapsellisia juttuja sinkku-elämästä ja deittailusta, kuin jonkun teinin rustailemana (kirjoittaja taisi olla yli 30). Eniten ällötti pissi-kakkajutut ja muukin sellainen inhorealismi. Tuli vielä silloin ihan ostettua kirja (mitä harvoin teen) hypetyksen takia. Kirjan lukaisi yhdessä/kahdessa päivässä, ja sen jälkeen et tee sillä mitään.

Tämä, ja sen yhtä huono jatko-osa, joka ei eroa edeltäjästään juuri mitenkään. Kummankaan "juonesta" en muista enää mitään vaikka luin alle vuosi sitten, sen sijaan muistan vaivaannuttavat penisten vertailukohtaukset sun muut. Enkä siis olettanut näiden olevan muuta kuin kevyttä viihdettä, mutta kun näissä ei ollut mitään hauskaa? Hymähdin ehkä kerran. Sen sijaan vaikka Bridget Jonesit saavat minut oikeasti nauramaan kovaan ääneen, joten vika ei ole siinä ettenkö pitäisi genrestä. Jos Rönkkönen päästetään julkaisemaan lisää samaa lajia, niin tällä kerralla skippaan suosiolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut Leena Lehtolaisen ja Camilla Läckbergin dekkareita, ja varsinkin ensimmäiseltä kyllä lukee muutaman kirjan ja pidinkin niistä, mutta sitten ne vain muistuttavat toisiaan. Jälkimmäisellä hieman samaa omasta mielestäni. Tavallaan ne kirjat alkaa omassa mielessäni sulautua yhteen. Lisäksi ärsyttää se, että yritetään shokeerata mielenterveysongelmilla. Jostain syystä monissa dekkareissa on syömishäiriötä, masennusta, itsetuhoisuutta jne.

Tuo juuri ärsyttää Lehtolaisessa. Sinänsä lukisin mielelläni syömishäiriöistä kertovia kirjoja, koska itselläni on syömishäiriö. Mutta jos se on vain sitä päälleliimattua "tämän hetken polttavat asiat"-sarjaa, sen kyllä huomaa nopeasti. Kuten se jo mainitsemani anorektinen teinityttö, joka oli kirjassa erittäin pienessä sivuroolissa, ja jolla ei ollut mitään muuta persoonallisuutta kuin se syömishäiriö. Jotenkin tuli sellainen olo, että yritettiin ottaa kantaa asiaan, josta ei ollut sitten mitään sanottavaa.

Mua ei haittaisi, että se mainitaan tai tulee jostain pienestä toiminnosta esiin. Mutta just se jos koko henkilön persoonallisuus on sitä mielenterveysongelmaa ja ongelmasta kärsivälle kuvattu häiritsevästi... yh. :/ Sen takia se yksi kirjakin jäi kesken. Jos asia ei itseä koskisi, en ehkä olisi edes ajatellut kummemmin. Mutta sitten kuitenkin se kirjan päähenkilö jää miettimään ja surkuttelemaan tytön käsivarsia, tilannetta ja muistaakseni vanhempia. Mainintana ok, mutta voitaisiinko nyt siirtyä jo siihen juoneen? En halua kuulla tästä aiheesta lisää, ei ole olennaista tämän juonen kannalta.

Puhuin äsken Läckbergin kirjasta, mutta aloin nyt jo kyseenalaistaa itseäni. Se saattoi kyllä olla Leena Lehtolainenkin. Selaan tässä kesken jääneitä kirjoita, ja muistelen sen olevan Leena Lehtolaisen Viattomuuden loppu tai sitten Camilla Läckbergin Pahanilmanlintu, ainakin ne on jääneet kesken. Saattoi olla joku muukin.

Vierailija kirjoitti:

Nainen junassa. Tusinakamaa.

Ja toinen Gone Girl.

Muistinpas yhden lisää. Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Kopioin tähän kirjan takakantta:

"Jukka Behmin Pehmolelutyttö voitti WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa -kirjoituskilpailun. Raati kuvaili käsikirjoitusta näin: "Kilpailun voittajateos on teksti, joka on pohdituttavaa, rouheaa nykykirjallisuutta. Se uskaltaa väittää, uskaltaa olla törkeä, uskaltaa ottaa kulman, joka ei välttämättä ole myötämielinen lukijaa kohtaan. Lukijana tekee mieli vuoroin ravistella, vuoroin halata kirjaa ja sen nuorta kertojaa.""

Harmi vain, että kirja ei kyllä väittänyt yhtään mitään. Kirja ei herättänyt yhtään mitään tunteita tai ajatuksia. Lukemisen jälkeen olo vain oli "Jaa, tulipa luettua". Kirja vain selitti asiaansa ilman kunnollista juonenkulkua, ja sitten se loppuikin. Lisäksi päähenkilö oli teini, mutta ajatteli kuin viisivuotias. Tätä on välillä tullut nähtyä ihan liikaa. Teineillä on aivot ja he osaavat ajatella. Kirjailijat, älkää tehkö heitä vaikuttamaan lapsilta.

Tällä hetkellä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä tökkii pahasti. Otin tällaiseksi etäajan projektiksi. Ekan osan luin, tykkäsin kovasti. Toisen alku ei oikein lähde liikkeelle. Haluaisin ihan yleissivistävänä kokemuksena lukea, mutta vaikeaa on. Onko joku lukenut kokonaan, voisitko vakuuttaa mut kannattavuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikki Finlandia-voittajat. Ovat niin hienoja ja tekotaiteellisia, että ei uppoa. Useampaa olen todella yrittänyt tankata. Minusta kirjan pitää imaista lukijansa jo alkumetreillä.

Luin uudestaan Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun Jää-romaanin, joka on palkintonsa ansainnut. Todellakin on hyvä kirja.

Myös Anja Kaurasen kirjoja olen nyt uuslukenut, kun ei kirjastosta saa lainattua. Tykkään edelleen näistäkin: Sonja O. kävi täällä ja Tushka. (Eivät ole F-palkittuja tosin.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Tämä. Alkuaikojen muutamat ensimmäiset Maria Kallio -dekkarit ovat hyviä, sen jälkeen taso lähti laskuun kuin se kuuluisa lehmän häntä. Kalliolle ei sovi perheellistyminen, hänestä on tullut jotenkin holhoava ja ylimielinen mm. alaisiaan kohtaan sen jälkeen. Alkuaikojen Maria oli samastuttavampi, inhimillisempi ja sympaattisempi.

Ihmettelen myös sitä, miksi Tappavan säteen Säde Vasara oli pitänyt kirjoittaa karikatyyrimäisen yksiulotteiseksi vanhaksipiiaksi. Harmaisiin pukeutuva arka hiiri, joka hädin tuskin uskaltaa tilata siiderin ravintolassa ja harrastaa kuorolaulua. No, kyllähän häneen tuli sittemmin potkua mutta silti vähän huvitti tuo lähtötilanne, että ei Lehtolainen sitten kliseisempää hahmoa keksinyt.

Maria Kalliot sentään ovat dokkareita. Esim. "Kun luulit unohtaneesI" kertoo yhden perheen elämästä, perheessä oin tapahtunut murha mutta se on vain sivuroolissa, kun seurataan hahmojen juopottelua, syömishäiriöitä, huumeiden käyttöä ja muuta draamaa. Lopulta murha ratkeaa ja - spoilaan koska ketään ei kiinnosta - se tekijä olikin sama, joka vangittiin siitä teosta. Jäi vähän sellainen olo, että eihän tämä voinut tässä olla.

Myös Luonas en ollutkaan -kirjassa oli tytön syömishäiriö, joka ei liittynyt mitenkään tarinaan ja kertoja vielä väitti kertoneensa siitä "vain olennaisen". Mahtaako Lehtolainen vain tunkea tällaisia ajankohtaisia aiheita kirjoihinsa, että niihin voisi tytöt samaistua, vai miksi lienee. Jos päähenkilöllä on syömishäiriö niin se on vielä OK, mutta se teinitytön anoreksia oli jotenkin niin ärsyttävän päälleliimattu.

Aloitin Luonas en ollutkaan kirjan kun luulin että se on dekkari. Se oli niin luokattoman huono että oli pakko lopettaa.

Tappava säde on mun listassani hyvä dekkari, juoni oli piristävä ja se oli hyvä, ettei pääosassa ollut poliisi.

Tykkään myös Läckbergistä mutta hänen uusin teos Kultahäkki (?) joka ei varsinaisesti ole dekkari, oli huono. Läckberg ja Lehtolainen voisivat pysyä perusdekkareissa.

Kultahäkin päähenkilö oli Läckbergin alter ego, täydellinen ulkonäkö jne. Tunsin myötähäpeää kun luin sitä.