Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Tekopirteä Maria Kallio, joka "sutaisee" tukkansa ponnarille ja leiskauttaa itsensä pyörän selkään argh! Joka kirjassa joku päälleliimattu maailmanparannusteema. Rasittavaa lukemista, kuin joku menneen aikojen teinien Lotta-sarja. Taitaa kirjailija jo olla itsekin lopen kyllästynyt, mutta kukapa lypsävän lehmän tappaisi.

Vierailija kirjoitti:

Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?

Dekkareissa raivostuttaa:

1. Päähenkilön (poliisi) perhe-elämä liiallinen kuvaus (Liza Marklund, Maria Wern-sarja, Leena Lehtolainen, juu ei kiinnosta poliisin tissit, upea vartalo, perhe-elämän vaikeus). Naurettavin kuvaus on Jo Nesbon dekkarin (Harry Hole) naispoliisi, joka on niin kaunis että miehiltä suunnilleen lähtee taju.

2. Päähenkilö (poliisi) lähtee ulkomaille (Harry Hole Australiaan, Jussi Vares Teneriffalle, Helsinkiin, Venäjälle tms) Tästä tietää että kirjailijalla on vaikeuksia keksiä tarinaa. Poikkeuksena A Christien Hercule Poirotin seikkailut ulkomailla.

Fifty Shades of Greyt. Ihan mielenkiinnosta ensimmäiseen kirjaan tartuin (vaikka tiesinkin idean eikä ole ehkä eniten minun kohderyhmääni), enkä voi ymmärtää suosiota. Joo, käsitän, ettei kirjojen pointtina ole mikään vetävä juoni tai kaunis kieli, mutta se on ihan järkyttävää kuraa. Olen monesti lukenut myös oikein hyviä seksikohtauksia kirjoissa, tässä ei ollut yhtäkään. Kuvailu oli naiivia ja toistelevaa, Christianin ja Anastasian suhde kaukana terveestä ja kirja oli julmetun paksu ilman mitään kunnon sisältöä. Anastasia on raivostuttavan lapsellinen ja koko kirja niin epärealistinen, että pyrskähtelin itsekseni kirjaa lukiessani. Mietityttää, mitä kirjailija on saanut paksuihin jatko-osiin kirjoitettua, kun minusta ainakin kaikki olennainen tuli jo selväksi ensimmäisen kirjan puoleenväliin mennessä.

Vierailija kirjoitti:

Oneiron ja Laura Lindstedt. Suorastaan sietämätöntä tekotaiteellista kikkailua. Ehkä huonoin lukemani kirja, tai no ekat n.50 sivua, kun en pystynyt lukemaan loppuun saakka.

Nimenomaan tekotaiteellista, samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Sofi Oksasen Puhdistus.

Suurin toivein aloitin mutta en saanut luettua millään. Ja olen sentään lukenut venäläisiä klassikoita. Yksiselitteisesti huono, en ymmärrä sen hehkutusta. Ehkä siksi on ” hyvä”, että kertoo Suomen arkkivihollisesta Neuvostoliitosta?

Minuun Puhdistus iski täysillä. Siinä on mielestäni yksi maailmanhistorian hienoimmista kuvauksia katkeruudesta. Ja olen saanut vielä lukea sen äidinkielelläni.💙💚

Se tarina oli kuin minun virolaisen edesmenneen ystäväni elämäntarina, kun luen kirjaa, tuntuu kuin ystäväni puhuisi minulle.

Oksasen Baby Jane jäi kesken, Norma oli huono.

Vierailija kirjoitti:

Aatun taisteluni. Uskomattoman raskaslukuinen ja puiseva.

Vaikea kuvitella että rempseää tekstiä tältä 'kirjailijalta' olisi tullut.

Auschwitzin tatuoija. Kirjan tyyli ei sopinut aiheeseen yhtään. Tyyli oli suorastaan hilpeä, ja vaikutti siltä, etteivät päähenkilöt välittäneet ollenkaan, mitä heidän ympärillään tapahtui. Tärkeää oli vain päästä vähän pussailemaan kuolemanleirillä. Oliko tämä sitten tarkoitettu selviämiskeinoksi, tiedä häntä.

Kirjasta tuli fiilis, että se on kirjoitettu ihan täysin rahastusmielessä, (no mitäpä kirjaa ei olisi) koska taustalla oleva tositarina mahdollisti sen. Kaikista eniten kirjassa ärsytti ja hämmästytti sen epäuskottava kuvaus. En käsitä sen hehkutusta!

Fifty shades of Grey. Sievistelevää teinikamaa. En ymmärrä suosiota.

Vierailija kirjoitti:

Twilight-sarja oli ihan käsittämätöntä roskaa. Kömpelö teiniromanssi, jossa suositeltiin seksistä pidättäymistä. Odotin joka osan kohdalla suurta tason nousua, joka selittäisi suosion, mutta sitä ei koskaan tullut.

Dan Brownin Da Vinci koodi. Oli kirjoitettu suoraan elokuvaksi.

Tuosta Da Vinci Koodista olen täysin eri mieltä. Juoni piti otteessaan kirjan loppuun asti. Elokuva oli pettymys kirjan jälkeen, eikä tavoittanut kaikkia sävyjä.

Jari Tervon Laylaa kehuttiin kauheasti, mutta minusta se oli varsin tavanomainen tarina ja luokattoman huonosti kirjoitettu. 

Rimmisen Nenäpäivä ei iskenyt, sen kieli jotenkin tökki. Pitää ehkä yrittää joskus uudestaan. Mulle kävi nimittäin Kätilön kanssa niin, että ensimmäisellä lukemisella inhosin sitä (sen itsetarkoituksellisen omituista ja rujoa kieltä), mutta toisella lukemisella tykkäsin. 

Lindstedtin Oneiron oli minusta aivan kaamea. En pidä sanasta "tekotaiteellinen", mutta siihen tuo sopii just eikä melkein. En kestänyt lukea sitä loppuun, vaikken juuri koskaan lopeta kirjaa kesken. 

Sally Rooneyn ylistetty Normal People (alkukielellä) oli minusta perinpohjaisen keskinkertainen, henkilöhahmot yksiulotteisia, juonen käänteet epäuskottavia, ja kieli mitäänsanomatonta. 

Zadie Smithin kehutut teokset White Teeth ja On Beauty eivät tehneet vaikutusta. En nyt muista tarkemmin, miksi. Ehkä vain ylikehuttuja. 

Muistan myös joskus kauan sitten lukeneeni Coelhoa. Uskomatonta kuraa. Richard Bach on toinen tekosyvällisen hötön suoltaja. Luin kerran yhden hänen suositun teoksensa (ei Lokki Joonatan), mutten nyt muista sen nimeä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki Harry Potterit. Lapsille ollut pakko lukea, mutta on niin paksua jöötiä että pahaa tekee. Juonenkulku ja kieli on kuin yläasteikäisen aineesta.

V i t t u siitä naisesta tuli vielä miljärdööri tuollaista suoltamalla. Käsittämätöntä.

Luin ensimmäisen ja että se oli HUONO, ihan järkyttävän kliseistä kaikki ja teksti ihan könkköä.

Mä en jaksanut kiinnostua opettelemaan jotain uutta hirsnyrkki-örtypörtty jne hirviö saagaa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Koko tarinan oisi voinut kertoa 3 kirjassa.

Ja NIIN sukupuolisidonnainen ja vanhoillinen, tytöistä tulee noitia ja pojista velhoja.

Just just, missä on oikeat uudet ideat?

Tolkien teki jo kaiken paremmin.

Miksi kaikkien kirjojen pitäisi olla sateenkaarielämän ylistyslaulua?

Itse tykkäsin Pottereista, vaikka eivät ne ihan niin loistavia ole kuin maineensa antaa ymmärtää. Viihdyttäviä kyllä.

Ei edes tartte olla sateenkaarijuhlaa, olisi edes tasa-arvoinen mies-nais alueella eikä toista samaa vanhaa pska, tosin englantilaiset ei ole mitenkään tasa-arvoisia, tosi sukupuolittuneita käytökseltään, roolit jaettu.

Remeksen koko tuotanto. Ihan järkyttävää. Mieheni on ostanut niitä hyllyn täyteen, mutta en ole lukenut kuin yhden kokonaan, muita selaillut.

Vierailija kirjoitti:

Olen kirjojen suurkuluttaja, mutta todennäköisesti ihan liian pinnallinen ihminen, koska käytännössä lähes kaikki Nobel- tai Finlandiapalkitut kirjat ovat joko jääneet kesken tai sitten luettu väkisin loppuun. Muutamia poikkeuksia löytyy. Ja mikä on myös hämmästyttävää, niin kirjailijoilla on hirvittävän epätasainen tuotanto. Joukossa voi olla yksi loistava teos ja loput sellaista kuraa, ettei luetuksi saa. Usein se paras on ihan ensimmäisten kirjojen joukossa, mutta on niitäkin joiden paras teos on vasta myöhemmässä tuotannossa.

Yksi esimerkki on Ilkka Remes. Ensimmäinen kirja neuvosto-Suomesta oli oivaltava ja viihdyttävä. Viimeisempiä en ole enää edes yrittänyt lukea. Samoin täällä jo mainittu Leena Lehtolainen, ensimmäiset Maria Kalliot hyvä, loput arvattavia juoneltaan. Jos samassa genressä pysytään, niin varsinkin ruotsalaisilla dekkarikirjailijoilla samaa vikaa, sarjaa vaan venytetään ihan liikaa.

Venäläisistä klassikoista Anna Karenina oli todella tylsä, Sota ja rauha parempi mutta en tiedä olisinko jaksanut lukea jos en olisi tiennyt, että tämä kirja on klassikko ja kaikkien kuuluu se lukea.

Saatanalliset säkeet jäi kyllä lukematta, ei vaan pystynyt. Ja onko oikeasti joku jaksanut lukea Kalle Päätalon hitaasti etenevää Iijoki-sarjaa?

Minä olen lukenut Iijoki-sarjan. Tokihan se etenee hitaasti kuten elämä itse, onhan se omaelämäkerrallinen. Se on se juttu. Päätalo on tunnistettava, omaleimainen.

Täällä joku sanoi osan kommentoijista snobbailevan lukemallaan korkeakirjallisuudella siinä missä viihde voi olla parempaa. Ei tässä ole kyse siitä, mikä on korkeakirjallista (maailmankirjallisuutta, klassikoita) ja mikä viihdettä. Kevyessä viihteessäkin voi olla hyviä ja huonoja teoksia. Olennaista on kirjailijan persoonallinen tyyli. Ideoiden varastajat ja tyylikopioijat eivät ole koskaan hyviä, vaikka kirjallisuutta tuntematon saattaa haksahtaa ideavarkaiden kirjoja arvostamaan, jos ei tunne alkuperäistä teosta. Se etu paljosta lukemisesta on, että haistaa feikit kaukaa eikä edes aloita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki Harry Potterit. Lapsille ollut pakko lukea, mutta on niin paksua jöötiä että pahaa tekee. Juonenkulku ja kieli on kuin yläasteikäisen aineesta.

V i t t u siitä naisesta tuli vielä miljärdööri tuollaista suoltamalla. Käsittämätöntä.

Luin ensimmäisen ja että se oli HUONO, ihan järkyttävän kliseistä kaikki ja teksti ihan könkköä.

Mä en jaksanut kiinnostua opettelemaan jotain uutta hirsnyrkki-örtypörtty jne hirviö saagaa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Koko tarinan oisi voinut kertoa 3 kirjassa.

Ja NIIN sukupuolisidonnainen ja vanhoillinen, tytöistä tulee noitia ja pojista velhoja.

Just just, missä on oikeat uudet ideat?

Tolkien teki jo kaiken paremmin.

Miksi kaikkien kirjojen pitäisi olla sateenkaarielämän ylistyslaulua?

Itse tykkäsin Pottereista, vaikka eivät ne ihan niin loistavia ole kuin maineensa antaa ymmärtää. Viihdyttäviä kyllä.

Ei edes tartte olla sateenkaarijuhlaa, olisi edes tasa-arvoinen mies-nais alueella eikä toista samaa vanhaa pska, tosin englantilaiset ei ole mitenkään tasa-arvoisia, tosi sukupuolittuneita käytökseltään, roolit jaettu.

Jos vertaa Pottereita vaikka Viisikoihin, niin huomaa, että edistystä on tapahtunut todella paljon.

Pottereissa on myös varsin laaja kattaus niin mies- kuin myös naispuolisia hahmoja, mikä ei sekään ole itsestäänselvyys vielä tänäkään päivänä.

Minulla on omat ongelmani Pottereiden kanssa, mutta sukupuoliroolikysymyksissä ne ovat mielestäni kuitenkin varsin ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stieg Larssonit. Ensimmäisen kirjan luin ja seuraavaa aloitin, mutta jätin kesken. Tarina ei päässyt millään käyntiin, kun alkuosa oli pelkkää seksillä hekumointia. Erityisesti naisten välisen seksin. Ymmärtää kyllä, että julkaisuajankohtanaan 2000-luvun alkupuolella tuo on ollut oh-niin-vaikuttavaa ja uutta, mutta enää sitä ei jaksa. Seksiä tursuaa nykyää joka paikka. Ei jaksa enää sitä shokeerausefektiä mihin sitä käytetään. Eri asia, jos sillä on oikeasti tarinassa jokin tarkoitus.

Oletko max kolmekymppinen?

Monilla nuorilla on usein perspektiiviharha, kun he eivät tunne menneisyyttä. He esimerkiksi luulevat, että 90-luvun kirjailijan omintakeinen, vanhahtava tyyli on aikakauden tyyli. "90-luvulla kirjoitettiin tuohon tapaan".

2000-luvun alkupuolella naisten välisen seksin kuvaaminen ei ollut mitään sensaatiomaista eikä uutta.

Kyllä olen. Tämä on varmaankin ihan totta. Oletin, että tästä johtuisi näiden kirjojen suosio, mutta taisin tosiaan tehdä vähän turhan pitkälle menevän johtopäätöksen.

Kiinnostaisi kyllä kovasti tietää, miksi Stieg Larssonit kirjoja hehkutetaan. Eivät ole kyllä mitään mestarillisia edes dekkarigenressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stieg Larssonit. Ensimmäisen kirjan luin ja seuraavaa aloitin, mutta jätin kesken. Tarina ei päässyt millään käyntiin, kun alkuosa oli pelkkää seksillä hekumointia. Erityisesti naisten välisen seksin. Ymmärtää kyllä, että julkaisuajankohtanaan 2000-luvun alkupuolella tuo on ollut oh-niin-vaikuttavaa ja uutta, mutta enää sitä ei jaksa. Seksiä tursuaa nykyää joka paikka. Ei jaksa enää sitä shokeerausefektiä mihin sitä käytetään. Eri asia, jos sillä on oikeasti tarinassa jokin tarkoitus.

Onpa erilainen näkemys. Mä olen lukenut nuo kolme kertaa, eikä mulla kyllä päällimmäisenä tule noista seksi mieleen. 

Ei tokikaan ainoastaan jää mieleen seksi, ensimmäisessä osassa se oli vielä suht luontevasti sisällytettynä juoneen. Toisessa osassa vaan itse dekkaritarina ei päässyt käyntiin millään, kun käytiin läpi näitä suhdekuvioita. Ehkä en lukenut tarpeeksi pitkälle ymmärtääkseni niiden tarkoituksen. Pointti tässä oli pääasiassa se, että nykypäivänä ei enää jaksa näitä ylitsepursuavia kuvauksia seksistä ja siksi voi jäädä kirja jopa kesken. Seksi on ylikulutettu aihe (minun mielestäni). Jos seksiä käytetään, sille pitäisi olla perustelu, ei pelkästään käyttää sitä kirjan täytteenä.

Useamman kerran mainitut Twilightit ja Fifty Shades of Grayt eivät kuulu hehkutettuihin tai ylistettyihin kirjoihin. Ne ovat kirjoja, jotka lähes kaikki suomalaiset naiset ovat lukeneet ja sanoneet inhonneensa. En ole kuullut kenekään kriitikon niitä vielä ylistävän. Sen sijaan on alkanut suorastaan hämmentämään lähes kliseeltä kuulostava lyttääminen, jossa haukutaan kaikki lapsellinen ja romanttinen. Oikein tirskutaan päälle. ??? Miksi ihmeessä? Ei kai kukaan pakota lukemaan lapsellista hömppää, mutta miksi pitää erikseen aina mainita, että itse ei lue kuin todella korkeatasoista kirjallisuutta ja kuinka kaiken muun lukeminen on suorastaan kyseenalaista ja sellaista harrastava ihminen omasta mielestä typerä.

Olen myös lukenut molemmat sarjat ja hömppäähän ne olivat, mutta myös ihan viihdyttäviä. Eivät vaan herättäneet noin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Tuli mieleen oma teini-ikä ja toisaalta oli kiinnostavaa lukea ne, koska oppii ymmärtämään taas yhdenlaisen uuden näkökulman asioihin. Twilight oli kuvaus nuoren naisen seksuaalisuuden heräämisestä ja avioliittounelmista. Taustalla amerikkalainen ahdasmielisyys, jossa kannustetaan odottamaan avioliittoon asti.

Twilight on fanin väännös samasta ja se oli ns. naisten harlekiinip*kea. Lisäksi siinä oli kuvattu se kuuluisa romanttinen moottoripyörähuligaani.

Kovasti herättävät jopa raivoa nämä sarjat eli pidän molempia melko onnistuneina, vaikka kieli ei parhainta tasoa ollutkaan ja juonen käänteet paikoitellen kökköjä, sillä onnistunut kirja herättää lukijassa tunteita. Joskus alkukantaisia ja myös negatiivisia. :)

Mieleeni tulee muitakin ei niin loisteliaasti kynäiltyjä prinsessasatuja, joita ei kuitenkaan vihata tällä intensiteetillä.

Raivoalapeukkuja odotellessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Stieg Larssonit. Ensimmäisen kirjan luin ja seuraavaa aloitin, mutta jätin kesken. Tarina ei päässyt millään käyntiin, kun alkuosa oli pelkkää seksillä hekumointia. Erityisesti naisten välisen seksin. Ymmärtää kyllä, että julkaisuajankohtanaan 2000-luvun alkupuolella tuo on ollut oh-niin-vaikuttavaa ja uutta, mutta enää sitä ei jaksa. Seksiä tursuaa nykyää joka paikka. Ei jaksa enää sitä shokeerausefektiä mihin sitä käytetään. Eri asia, jos sillä on oikeasti tarinassa jokin tarkoitus.

Oletko max kolmekymppinen?

Monilla nuorilla on usein perspektiiviharha, kun he eivät tunne menneisyyttä. He esimerkiksi luulevat, että 90-luvun kirjailijan omintakeinen, vanhahtava tyyli on aikakauden tyyli. "90-luvulla kirjoitettiin tuohon tapaan".

2000-luvun alkupuolella naisten välisen seksin kuvaaminen ei ollut mitään sensaatiomaista eikä uutta.

Kyllä olen. Tämä on varmaankin ihan totta. Oletin, että tästä johtuisi näiden kirjojen suosio, mutta taisin tosiaan tehdä vähän turhan pitkälle menevän johtopäätöksen.

Kiinnostaisi kyllä kovasti tietää, miksi Stieg Larssonit kirjoja hehkutetaan. Eivät ole kyllä mitään mestarillisia edes dekkarigenressä.

Hups, olen käyttänyt väärää termiä! Ei siis dekkari vaan rikosromaanihan on kyseessä.

Moni lyttää esim. koko Arto Paasilinnan tuotannon kokonaan.

Asiahan on niin, että hänen tuotantonsa oli epätasaista, jopa ennen terveyden romahtamista.

Loppupään tuotsntohan on lukukelvotonta, koska sairaalta suosikkikirjailijalta odotettiin aina vain uusia kirjoja.

Alastalon salissa oli sellainen mitä en kyennyt lukemaan. Mielestäni liian psykedeelinen ja tuo mieleen huumekirjailijat. Toinen on TSH sarja jota en kyennyt lukemaan. Sama Narniasta.

En oikein kykene fantasiaan. Silti S.K:n Musta torni sarja 1-7 + lisäkirja meni viikossa pahimman koronaeristäytymisen aikana.

Jos jotain hyvää saan suositella, niin Mazo de la Rochen Jalnat on todella jännittävä mötkäle kaikille kirjasarjojen ystäville. Mielestäni maailman parhaimpia tuotoksia.

Ei ole tekotaiteellinen, eikä epäkekseliäs.

Vaan aito Jalna sellaisena kuin sinä sen haluat.