Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä kovasti kehutun kirjan suosiota et ymmärrä?
Kommentit (1751)
Entäs ne kammottavat Paasilinnan "teokset" ja mikäs se toinen pölhökustaa onkaan ; Päätalo.
Volter Kilven Sali, jota yhteen aikaan pseudokultturellit hehkuttivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
John Irving: Garpin maailma. 40-luvulla syntyneen amerikkalaisen ukon kuvottavaa horinaa, ei kosketa mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Tämä. Alkuaikojen muutamat ensimmäiset Maria Kallio -dekkarit ovat hyviä, sen jälkeen taso lähti laskuun kuin se kuuluisa lehmän häntä. Kalliolle ei sovi perheellistyminen, hänestä on tullut jotenkin holhoava ja ylimielinen mm. alaisiaan kohtaan sen jälkeen. Alkuaikojen Maria oli samastuttavampi, inhimillisempi ja sympaattisempi.
Ihmettelen myös sitä, miksi Tappavan säteen Säde Vasara oli pitänyt kirjoittaa karikatyyrimäisen yksiulotteiseksi vanhaksipiiaksi. Harmaisiin pukeutuva arka hiiri, joka hädin tuskin uskaltaa tilata siiderin ravintolassa ja harrastaa kuorolaulua. No, kyllähän häneen tuli sittemmin potkua mutta silti vähän huvitti tuo lähtötilanne, että ei Lehtolainen sitten kliseisempää hahmoa keksinyt.
Maria Kalliot sentään ovat dokkareita. Esim. "Kun luulit unohtaneesI" kertoo yhden perheen elämästä, perheessä oin tapahtunut murha mutta se on vain sivuroolissa, kun seurataan hahmojen juopottelua, syömishäiriöitä, huumeiden käyttöä ja muuta draamaa. Lopulta murha ratkeaa ja - spoilaan koska ketään ei kiinnosta - se tekijä olikin sama, joka vangittiin siitä teosta. Jäi vähän sellainen olo, että eihän tämä voinut tässä olla.
Hah hah haa muka "älykkö" Paul Austerin kirjat. Booooooring. Puuduttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki Paulo Coelhon mukasyvälliset paskanjauhannat joita ihmiset sitten lukevat kuvitellen olevansa silloin jotenkin erikoisen tiedostavia ja syvällisiä.
Heh. Heti otsikon luettuani ajattelin Coelhon kirjoja ja ensimmäinen vastaus olikin kuin omalta näppikseltäni. Luin joskus Alkemistin urhoollisesti loppuun asti. Siinä hoettiin, kuinka tärkeää on löytää oma tie ja seurata sitä, tätä hakattiin kuin halolla päähän. Sanoma sinänsä on hieno, mutta yleensä hyvissä kirjoissa sanoma kasvaa kirjaan kuin vaivihkaa, sitä ei toitoteta kuin jollain pasuunalla.
Itse olen lukenut Coelholta vain Alkemistin ja olen samaa mieltä, että selittämällä selitettiin, mutta nautin silti kirjasta. Joskus haluan katsoja elokuvia, joita pitää oikeasti miettiä, joita ei voi katsoa vain toisella silmällä, jotka herättävät tunteita ja ajatuksia vielä päiviä myöhemmin. Välillä haluan katsoa Harry Pottereita ihan vaan sen takia, ettei tarvitse ajatella mitään tai keskittyä kunnolla, voi vaan nauttia virrasta. Sama pätee kirjoissa. Alkemisti oli kivaa ajanvietettä, johon ei tarvinnut pahemmin aivoja käyttää ja sekin on välillä ihan jees : D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan ensimmäinen osa. Uskomattoman huonosti kirjoitettu. Oli todella kankeaa tekstiä. Vai oliko vain huono suomennos, en tiedä. Juonikin oli tylsä ja ennalta-arvattava. Ei tullut mitään yllätyksellistä käännekohtaa. Sen kirjan voisin tiivistää sanaan haukotus. Muita sarjan osia en lue.
Hei kiitos tästä, aloitin eilen ensimmäisen osan enkä oikein tykännyt kerronnasta, jotenkin juuri kankeaa ja typerää. Moni on kuitenkin niin kehunut että ajattelin että annan ehkä vielä mahdollisuuden, ehkä en siis annakaan...
Linda Liukkaan Hello Ruby
Ei se ollutkaan pornoa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen koko tuotanto alkuaikoja lukuunottamatta. Tekstistä näkee, että kirjailija kirjoittaa orjallisesti toimistotyö-aikataululla, kuten on kertonut. Joka kirja etenee samalla tavalla, samat Maria Kallion salitreenit ja punk-bändi-jammailut. Pahinta kuitenkin se, että teksti muodostuu vain päälauseisya, sivulauseita kirjailija ei osaa enää käyttää ja siksi teksti ei solju eteenpäin sujuvana virtana. Uusimmissa teennäisissä Ilveskeroissa en vain jaksaisi sitä ihmeellistä lesboilu-täytettä. Etsiikö kirjailija omaa seksuaalisuuttaan, vai miksi sitä on pakko olla turhana täytteenä dekkarissa?
Tämä. Alkuaikojen muutamat ensimmäiset Maria Kallio -dekkarit ovat hyviä, sen jälkeen taso lähti laskuun kuin se kuuluisa lehmän häntä. Kalliolle ei sovi perheellistyminen, hänestä on tullut jotenkin holhoava ja ylimielinen mm. alaisiaan kohtaan sen jälkeen. Alkuaikojen Maria oli samastuttavampi, inhimillisempi ja sympaattisempi.
Ihmettelen myös sitä, miksi Tappavan säteen Säde Vasara oli pitänyt kirjoittaa karikatyyrimäisen yksiulotteiseksi vanhaksipiiaksi. Harmaisiin pukeutuva arka hiiri, joka hädin tuskin uskaltaa tilata siiderin ravintolassa ja harrastaa kuorolaulua. No, kyllähän häneen tuli sittemmin potkua mutta silti vähän huvitti tuo lähtötilanne, että ei Lehtolainen sitten kliseisempää hahmoa keksinyt.
Maria Kalliot sentään ovat dokkareita. Esim. "Kun luulit unohtaneesI" kertoo yhden perheen elämästä, perheessä oin tapahtunut murha mutta se on vain sivuroolissa, kun seurataan hahmojen juopottelua, syömishäiriöitä, huumeiden käyttöä ja muuta draamaa. Lopulta murha ratkeaa ja - spoilaan koska ketään ei kiinnosta - se tekijä olikin sama, joka vangittiin siitä teosta. Jäi vähän sellainen olo, että eihän tämä voinut tässä olla.
Myös Luonas en ollutkaan -kirjassa oli tytön syömishäiriö, joka ei liittynyt mitenkään tarinaan ja kertoja vielä väitti kertoneensa siitä "vain olennaisen". Mahtaako Lehtolainen vain tunkea tällaisia ajankohtaisia aiheita kirjoihinsa, että niihin voisi tytöt samaistua, vai miksi lienee. Jos päähenkilöllä on syömishäiriö niin se on vielä OK, mutta se teinitytön anoreksia oli jotenkin niin ärsyttävän päälleliimattu.
Luin paljon ylistetyn Hanya Yanagiharan Pienen elämän. Olin hieman hämmentynyt, koska kirja oli melkoisen epäuskottava. Miten muka kaikki käyttivät Judea hyväkseen? Siinä vaiheessa, kun se psykiatri astui kuvioon, niin koko tarina alkoi mennä epäuskottavan puolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo Nesbøn tuotanto on mielestäni vähän mitäänsanomatonta. En tosin kaikkea ole lukenut.
Luin yhden Estelle Maskamen kirjoista enkä tiennyt koko kirjailijasta mitään. Parin sivun jälkeen oli pakko lukea loppuun sen syvän hämmennyksen takia että miten tämän tasoinen kirja on päässyt kustantajalle saakka. Googlettaminen selvensi asiaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sadan vuoden yksinäisyys.
Kroooooohhhh ja zzzzzzz....😴
Joku aikaisemmin sanoi, että kun kustannusyhtiö tietää, että nimekkään kirjailijan kirja tulee myymään, voi ulos puskea mitä vaan.
Tällaiset kirjailijahahmot ovat usein inhokkejani, sillä he saavat julkaista aivan mitä vaan ja usein tuotannosta löytyykin todella paljon kuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet Stephen Kingin kirjat. Välillä ihan omituista ja houreista hömppää, jossa ei ole mitään jännittävää. Pahimpia ovat olleet Uneton yö ja Se, joissa ei ole päätä eikä häntää.
Poikkeuksia ovat Hohto, Piina ja Eksyneiden jumala, jotka ovat mielestäni ihan hyviä teoksia. Mutta niissä ei ollutkaan avaruusolioita tai lasten välisiä seksikohtauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Twillight-saaga. Olisi ehkä uponnut paremmin, jos olisin ollut 12 enkä 28...
Itse luin 12-vuotiaana jo Bram Stokerin Draculan, joten mulle ei olisi Twilight uponnut silloinkaan. En tajua, miten jotkut lukee noita young adult -kirjoja yli 18-vuotiaana, kun ne ovat fiksulle teinillekin jo jäätävän huonoja.
No vau. Haluatko mitalin? Olenkohan minä nyt sitten jotenkin tyhmä tai jälkeenjäänyt kun luin Twiligihtin Houkutuksen 16-vuotiaana?
Ja se oli mun mielestä silloin tosi hyvä. Muita osia en ole lukenut. Twilight-leffat on suurinta pskaa ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys.
Kroooooohhhh ja zzzzzzz....😴
Itse pidin Sadan vuoden yksinäisyydestä kovasti. Sitten meninkin innokkaasti kohti Márquezin Rakkautta koleran aikaan:ia, joka oli pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Twillight-saaga. Olisi ehkä uponnut paremmin, jos olisin ollut 12 enkä 28...
Itse luin 12-vuotiaana jo Bram Stokerin Draculan, joten mulle ei olisi Twilight uponnut silloinkaan. En tajua, miten jotkut lukee noita young adult -kirjoja yli 18-vuotiaana, kun ne ovat fiksulle teinillekin jo jäätävän huonoja.
Amen!
Niille, jotka eivät pitäneet Stephen Kingin romaaneista, suosittelen hänen novellejaan. Niistä löytyy todellisia mestariteoksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki Harry Potterit. Lapsille ollut pakko lukea, mutta on niin paksua jöötiä että pahaa tekee. Juonenkulku ja kieli on kuin yläasteikäisen aineesta.
V i t t u siitä naisesta tuli vielä miljärdööri tuollaista suoltamalla. Käsittämätöntä.
Luin ensimmäisen ja että se oli HUONO, ihan järkyttävän kliseistä kaikki ja teksti ihan könkköä.
Mä en jaksanut kiinnostua opettelemaan jotain uutta hirsnyrkki-örtypörtty jne hirviö saagaa joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Koko tarinan oisi voinut kertoa 3 kirjassa.
Ja NIIN sukupuolisidonnainen ja vanhoillinen, tytöistä tulee noitia ja pojista velhoja.
Just just, missä on oikeat uudet ideat?
Tolkien teki jo kaiken paremmin.
Miksi kaikkien kirjojen pitäisi olla sateenkaarielämän ylistyslaulua?
Itse tykkäsin Pottereista, vaikka eivät ne ihan niin loistavia ole kuin maineensa antaa ymmärtää. Viihdyttäviä kyllä.
Alue: Aihe vapaa
Kustantaja on ajatellut että tuttu nimi myy, ei haittaa jos laatu ei ole ihan priimaa.
Valitettavasti kustantajia tuntuu nykypäivänä kiinnostavan vain kirjan markkinointi ja rahan saaminen, eikä taidekirjat mene niin hyvin kaupaksi. Sitten julkaistaan tusinatavaraa tutuilta kirjoittajilta, jotka myyvät varmasti. Ja jos kirja ei miellytä, saattaa kokeilla kuitenkin seuraavaa, jos se olisi parempi.