Aikuisen elämä, mistä sisältö?

Monesti sen elämän ihmeen tajuaa vasta kun sen on vaarassa menettää esim. Sairauden takia. Näin olen kuullut potilailtani.

Vierailija kirjoitti:

elämätön elämä täälläkin.paskaduunia koko aikuisikä.ei lapsia,ei puolisoa,ei mitään.viinan voimalla jaksaa jotenkin eteenpäin.

Viina ei kyllä sua auta noita asioita saavuttamaan. Ala huolehtia itsestäsi.

Haluaisin itsekin olla se ihminen, joka nauttii elämästä ja jolle elämä on sillä tavalla onnellista. Siinä mielessä joskus tulee surullinen olo, kun jotkut niin täynnä elämää jos vertaan itseeni. Minäkin haluan silti iloita pienestäkin ja tähän asti se on melko hyvin toiminut. Sitten tulee ehkä se raja joskus vastaan. Varsinkaan tänä vuonna ei ole enää mitkään pienet keinot jaksaa riittäneet. Olen ollut aina vähän sellainen masennukseen taipuva. Sen kaiken voi ajoittaa sinne yläkoulun alkuun. Kiusattiin myöhemmin ja jäin yksin. Ja yksinäinen olen edelleen. Ei ystäviä, suku etäinen. En siis tapaa ihmisiä ja vikaa minussakin. Tosin en enää tiedä mistä ystäviä saisin.

Työttömyys myös yksi asia jota on vaikeaa ratkaista. Opiskella yritän nyt, mutta etänä sekin. Aiemmin harrastin vielä, mutta nykyisin en enää ja koirani kuolema vaikutti paljon. Ikävää valittaa täällä ja todellakin haluan etsiä hyvää. En voi silti sanoa, että pitäisin elämästäni. Ollut jo pitkään se ajatus, että kaikki on lopulta aika turhaa. En oikein pärjää ja kestä täällä. Mietinkin miten kaikki menee. Välillä tulee hyvin ahdistunutkin olo, kun on niin yksin. Jos luen jostain nuoresta joka on kuollut tulee surullinen olo, koska hän olisi halunnut elää ja itse taas mietin joskus kumpa pääsisin jo pois. Joku tietenkin sanoisi minulle, että hae apua, mutta siinäkin omat juttunsa. Lääkkeitä en tahtoisi myöskään joten yritän jaksaa. Nyt elämä lähinnä sitä, että selviytyy eteenpäin.

En ollutkaan kommentoinut tähän ketjuun mitään, vaikka muistan lukeneeni aiemminkin ja samaistuneeni. Eikä valitettavasti minunkaan tilanne ole juuri parempaan muuttunut!

N. 30v itsekin, en halua lapsia ja vähän säälittää että joillakin se elämänsisällön tuottaminen on ulkoistettu avuttomille ja itsestä riippuvaisille ihmisille... Mutta ei ole parempaa omakaan elämäni, minulla ei ole mitään sen ihmeellisempää. Avoliitto ja kissa on, mutta eivät tosiaan riitä sisällöksi. Puuttuu jotain isompaa ja merkityksellistä.

Aiemmin haaveilin luovasta alasta, kirjoittamisesta lähinnä. Enää ei hirveästi kiinnosta sekään, ja ihan sama vaikka kiinnostaisi, kun mitään hyviä ideoita ei ole ja luovuuskin on kuihtunut. Työkseni olen tehnyt turhaakin turhempia asiakaspalvelutöitä. Tällä hetkellä olen työtön. Yksi humanistinen tutkinto rämmitty läpi, joten opintotuetkin on aikaa sitten käytetty, mutta mitään hyötyä ei koulutuksesta ole. Mikään ei kiinnosta niin paljon, että uutta alaa edes lähtisin opiskelemaan.

Ylipäänsä ei kiinnosta sellainen tavallinen tylsä arki, että opiskellaan jokin hyvin työllistävä ala ja väännetään sitten töitä että saa joskus pitää lomaa jolloin voi ehkä käydä vaikka ulkomailla. No, olen käynyt ulkomailla, ollut myös yliopistoaikana vaihdossa, ei ole suurta hinkua enää lähteä, kun sekin on jo nähty ja koettu.

En oikein haaveile mistään, mutta tämä nykyinen elämäni tuntuu vain harmaalta. Työttömyys on vaikuttanut vain vähän ja sekin positiiviseen suuntaan sentään, koska vihasin edellistä työtäni. Nyt sentään saan nukkua ja "elää" enimmäkseen omien aikataulujeni mukaan. Ratkaisu siis ei ole, että "menisin töihin" (mikä sekään ei niin helppoa ole, minulla ei myöskään ole akuuttia taloudellista pakkoa mennä).

Harkitse nyt niitä lapsia vielä. Se kyllä räjäyttää tajunnan ja muuttaa elämän täysin. Mutta ilman lapsia, onko pakko lähteä viihtymisen ja nautinnon kautta? Olisiko hyvän tekeminen sinulle sopivaa? Siis sellainen pyyteetön työ jonkin hyvän asian puolesta? Entäpä oman elämän tavoitteellistaminen? Mökki? Taito?

Itse koen tyytyväisyyttä ja onnea, kun voin auttaa muita. Vapaaehtoistyö ja hyvät ystävät tuovat iloa elämään. Ylipäätään asenne vaikuttaa paljon, kiitollisuus ja ilo elämän pienistä ihmeistä tuo mielekkyyttä jokaiseen päivään. Itsekkyys ei oikein lämmitä.

Olen viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton, onnellinen nainen.

Olin samassa tilanteessa 31-vuotiana. Sitten tapasin ihanan miehen ja yllättäen elämän prioriteetit meni ihan ylösalaisin. Shoppailun ja bilettämisen tilalle tuli ajanvietto kahdestaan sekä lopulta lapset.

Sex and drugs and rock and roll

Is all my brain and body need

Sex and drugs and rock and roll

Are very good indeed

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Onnellisen elämän salaisuus ei löydy elämyksistä vaan merkityksellisyydestä ja tarkoituksesta. .

Kyllä se onnellisuus on noissa kaikissa ja elämykset on elämän suola.

Väkisin etsimällä ei löydä mitään. Odota ja kuuntele. Elämä ojentaa aina välillä pienen vihjeen tai tilaisuuden. Tutustu itseesi, kysy mitä haluat. Vastaukseksi ei riitä paljon rahaa ja vapaata ilman työtä. Se ei ilahduta kuin hetken.

Mikä tahansa itselle merkityksellinen juttu tai tekeminen joka ohjaa fokuksen pois itsestä, omasta navasta, miettimästä jatkuvasti olenko nyt onnellinen, onko kaikki nyt täydellistä.

Vierailija kirjoitti:

Ideoita mielekkäämpään elämään:

-Perhe ja läheiset. Vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja toisten auttaminen. (Ei tarvii omia lapsia hankkia, jos ei halua)

-Eläimet. Hanki koira.

-Kouluttaudu ja vaihda työpaikkaa

-Muuta toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan

-Hanki harrastuksia, jotka oikeasti kiinnostaa

-Etsi joku itselle sopiva maailmankatsomus ja heittäydy hörhöilemään

Jos ei mikään innosta, hanki apua.

Valitaanko maailmankatsomus tai ideologia jostain nettitavaratalosta nykyään? Hörhöily kuulostaa itsepetokselta ja todellisuuspaolta ( molemmat jäätävän yleisiä elämänratkaisuja) eikä sitä voi suositella kestäväksi elämänpohjaksi. Vähän kuin suosittelisi että hanki itsellesi päihdeaddiktio tai koukuttava suhde luonnehäiriöisen kanssa, eipä ole enää tylsää!

Itsensä todellinen sivistäminen ja kehittäminen vie koko elämän. Nykyajan hömpänpömppäteollisuus tarjoaa pikafiksejä veltoille typeryksille ja laumasieluille. Kannattaa kurottaa edes vähän korkeammalle jos älynlahjoja on yhtään suotu.

"Aikuisen" elämään ei kannata missään tapauksessa ajautua. Se on ilotonta puurtamista pellen meikeissä, jonka kulloinkin vallitseva yhteiskunnallinen arvorakennelma on ylhäältä sinulle määritellyt.

En myöskään vielä tähän mennessä ole tavannut yhtäkään aikuista, johon luottaisin edes vähän. Ystäväpiirissäni ei sellaisia ole enkä puolisoksenikaan halunnut aikuista.

Pysy omana itsenäsi äläkä sorru toteuttamaan jonkun muun käsitystä siitä millaista elämäsi muka pitäisi olla. Eikä koskaan ole liian myöhäistä, niin kauan kuin on sitä ainutkertaista elämää jäljellä.

Lakkaa nyt ainakin ensimmäiseksi olemasta aikuinen, katso peiliin ja kysy: "Mitä sinä haluat?"

T: Mies 52 vuotta, onnellisesti naimisissa ja 2 lasta

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin itsekin olla se ihminen, joka nauttii elämästä ja jolle elämä on sillä tavalla onnellista. Siinä mielessä joskus tulee surullinen olo, kun jotkut niin täynnä elämää jos vertaan itseeni. Minäkin haluan silti iloita pienestäkin ja tähän asti se on melko hyvin toiminut. Sitten tulee ehkä se raja joskus vastaan. Varsinkaan tänä vuonna ei ole enää mitkään pienet keinot jaksaa riittäneet. Olen ollut aina vähän sellainen masennukseen taipuva. Sen kaiken voi ajoittaa sinne yläkoulun alkuun. Kiusattiin myöhemmin ja jäin yksin. Ja yksinäinen olen edelleen. Ei ystäviä, suku etäinen. En siis tapaa ihmisiä ja vikaa minussakin. Tosin en enää tiedä mistä ystäviä saisin.

Työttömyys myös yksi asia jota on vaikeaa ratkaista. Opiskella yritän nyt, mutta etänä sekin. Aiemmin harrastin vielä, mutta nykyisin en enää ja koirani kuolema vaikutti paljon. Ikävää valittaa täällä ja todellakin haluan etsiä hyvää. En voi silti sanoa, että pitäisin elämästäni. Ollut jo pitkään se ajatus, että kaikki on lopulta aika turhaa. En oikein pärjää ja kestä täällä. Mietinkin miten kaikki menee. Välillä tulee hyvin ahdistunutkin olo, kun on niin yksin. Jos luen jostain nuoresta joka on kuollut tulee surullinen olo, koska hän olisi halunnut elää ja itse taas mietin joskus kumpa pääsisin jo pois. Joku tietenkin sanoisi minulle, että hae apua, mutta siinäkin omat juttunsa. Lääkkeitä en tahtoisi myöskään joten yritän jaksaa. Nyt elämä lähinnä sitä, että selviytyy eteenpäin.

Tämä oli minusta kaunis kirjoitus. Minulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia.

Yritän löytää iloa pienistä asioista, mutta minullekin se on aika vaikeaa. Kun katselen omia lapsiani, huomaan heistä jo yksilöiden välisen eron kyvyssä nauttia elämästä ja tekemisestä. Kaksi kolmesta lapsestani kokee mielenkiintoa ja iloa, mutta yksi on hyvin samankaltainen kuin minä eli ei löydä itselleen mielekästä tekemistä tai asiaa, joka tuottaisi iloa elämään. Ehkä kyse on lopulta aivokemiasta. En tiedä. 

Vierailija kirjoitti:

Mun elämässä on sisältöä, vaikkei se niin hohdokasta ole. Perhe, ystävät, hevoset, työ, kirjallisuus jne. En kie, että aikuinen elämä olusi tylsää tai harmaata.

Mulla ihan samoin. Perhe, ystävät, harrastukset. Tykkään elää, ihan ne "harmaat" arjetkin. Ei mitään erityisen hohdokasta , mutta oman näköistäni. No, mulla työ on sellaista "kutsumusduunia", että huolimatta pienehköstä palkasta rakastan sitä. Teen hommiani hamaan tappiin, kun tällä alalla voi. Jos vaikka vielä sais lastenlapsiakin..

Kykenemätön tuntemaan nautintoa kirjoitti:

Tämä on hyvä kysymys! Vuoden ollut jo keskustelu käynnissä, vau! Luin ensimmäiset noin viisi sivua ja sitten teki jo mieli itsekin kommentoida, valitettavasti aikani ei riitä 19 sivun lukemiseen. Itse avasin aiheen, koska 13 vuoden odotuksen jälkeen olen saanut vihdoin lapsen, ja sitten en yhtäkkiä olekaan onnellinen. Koko elämäni on alkanut vaikuttaa täysin raiteiltaan olevalta ja kaikki valintani tuntuvat jotenkin heppoisesti läpiajatelluilta. Minulla on myös kaikki tuo, mitä kuvailet, on rahaa jne. Olen saavuttanut yhtäkkiä kaiken, mitä nuoruudesta (tai kenties lapsuudesta) asti olen pitänyt saavuttamisen arvoisena ja päämärinä. Luulen, että juuri tuo on se ongelma. Unelmat häviävät, kun saavuttaa jotain suurta. Tuntuu, kuin itseä ei enää olisi. Ei tiedä enää, mitä kohti käydä. Ärsyttää kaikki, mikä vie oman ajan ja rauhan, tuntuvat turhilta. Tähän mennessä on joutunut laittamaan kaikki likoon, on hirveästi kasaantuneita ongelmia, joita ei ole käsitellyt, koska on ruoskinut itseään kohti tärkeää päämäärää. En tiedä täysin, mikä avuksi, koska olen edelleen tämän kriisin pauloissa itsekin. Pointtini on kuitenkin, että tällainen kriisi saattaa helposti iskeä, jos on kauheasti tehnyt töitä vaikean päämäärän saavuttamiseksi.

Elämä tuppaa olemaan sellaista krrisistä toiseen harppomista. Mut olen huomannut omalla kohdallani, että kun olen akuutin kriisin selättänyt, olen taas "elävämpi"/vahvempi. Klisee, mulla kumminkin näin.

Lapset, ystävät, liikunta, harrastukset, matkustelu, hauskanpito. Kaikki asiat, mitkä tuottavat mielihyvää, mistä nyt satutkaan pitämään.

Vierailija kirjoitti:

Mistä te teitte sen merkityksen ja sisällön elämälle?

En mä ole tehnyt elämälle merkityksiä/sisältöjä sinällään. Se merkitys on mulla ihan ihmisyydessä kaikkineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalainen unelma näyttäisi olevan perhe, lapset, omakotitalo, skoda octavia, koira ja tasainen päivästä toiseen samanlainen turvallinen elämä, jonka kohokohtia ovat kesälomareissu kotimaiseen huvipuistoon ja joulu.

Ehdotuksina heittäisin, että älkää haaveilko niistä nuoruuden unelmista tai muistakaan unelmista jotka aiotte tai olitte aikoneet "joskus" toteuttaa, vaan alkakaa toteuttaa niitä NYT. Ikinä ei ole tarpeeksi ylimääräistä rahaa, ikinä ei ole aikaa, ikinä ei tule olemaan sopivaa hetkeä. Se vaan pitää tehdä itse NYT. Ilmoittautukaa sinne laskuvarjohyppykurssille ja tehkää se! Perustakaa vaikka bändi, treenatkaa ja menkää rokkaamaan täysiä keikalle ihmisten eteen! Lähtekää viikon mittaiselle survival-erämaavaellukselle. Tehkää edes jotain repäisevää, jota sitten vanhava voi muistella. Pliis, tehkää se! Ihan oman itsenne takia.

Ketä kiinnostaa noikaan.

Ei tartte väksin mitään "repäsevää" tehdä, kunhan elää sovussa itsensä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa 31-vuotiana. Sitten tapasin ihanan miehen ja yllättäen elämän prioriteetit meni ihan ylösalaisin. Shoppailun ja bilettämisen tilalle tuli ajanvietto kahdestaan sekä lopulta lapset.

Tuo toistuu näissä keskusteluissa, mielenkiinnonkohteet, prioriteetit ym. on menneet uusiksi ja entisten kiinnostuksenkohteiden tilalle on tullut uusia. Korostuu lapsikeskusteluissa.

Kuitenkin itselleni tämä on vieras konsepti, koska tuollaisia ei ole ollut alunperinkään. Ei sitä kautta myöskään mitään, mistä joutuisi lasten kanssa "luopumaan", mutta lapsiperhe-elämäkään ei kiinnosta. Ei koskaan ole kiinnostanut shoppailu, matkailu, sosiaalinen elämä. Onko sitten perusmasentunut luonne vai mikä, mutta ihmisten humputukset ovat tuntuneet melko turhanpäiväisiltä ja epäkiinnostavilta jo ala-asteikäisestä lähtien. En tunne löytäväni mitään omaa juttua ja minuahan tämä ei haittaa, mutta vaikeuttaa sosiaalisen tarinan luomista, mitä muut taas tuntuvat pitävän tärkeänä.

Vaikea kuvitella, että jollekin on riittänyt elämänsisällöksi shoppailu, mutta se selittää, että sen voi vaihtaa sitten johonkin yhtä tylsään ilman kipuilua, kunhan on tunne, että jotain tässä puuhataan. En tiedä, saako kukaan muu kiinni tästä. Joku toisessa keskustelussa kuvasi hyvin tilaa verhon raottamiseksi ja takaisin "utopiaan" ei enää pääse kun on nähnyt pelkistetyn kuvan.