Aikuisen elämä, mistä sisältö?

ikävä kyllä, todellisen onnen löytää vasta suuren tragedian ja kärsimyksen kautta.

Olin kuten sinä, pinnallinen menestyjä 5 vuotta sitten.

Mieheni ja minä teimme hyvinpalkattua duunia. Tappelimme tietsikoiden ja ajan kanssa. Haaveilimme vakavasti muutosta ulkomaille parempien mahdollisuuksien perässä.

Mieheni sairastui vakavasti. Jäin omaishoitajaksi koska hän halusi olla kotona. Tein etätöitä minkä pystyin. Lopulta paloin loppuun ja jouduin jättämään etätyöt ja harrastukset.

Elämä oli kodin sisällä 24/7 omaishoitajana.

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. Kukaan ei voi uskoa, miten paljon omaishoitaja joutuu vääntämään ja ottamaan selvää saadakseen kaikki etuudet ja palvelut, mitkä kuuluisi itsestäänselvyytenä sairaalle. Juuri silloin kun itsellä on voimat finaalissa, kun huolehdit rakkaastasi kellon ympäri, joudut myös vääntämään kättä eri instanssien kanssa. Veikkaan, että suurin osa omaishoitajista ei yksinkertaisesti jaksa sitä ruljanssia.

Nyt olen työtön mielenterveyskuntoutuja. Hassua, mutta osaan olla onnellinen pienistä ja mitättömistä asioista.

Muutin mökille ja laitoin vuokralle kaupunkiasunnon.

Iloitsen tulppaaneista ja narsisseista jotka kukkivat kuin uuden alun symboleina. Iloitsen joutsenpariskunnasta jotka vetivät soidintanssiaan. Iloitsin ylimaallisesti naapurin sonnikatraan mukana kun ne pääsivät kevätlaitumille. Kuuma rantasauna ja pulahdus jäiseen veteen. Samoilu metsässä, korvasienet ja valkovuokot.

Kaikki asiat, jotka ennen tuntuivat tunkkaisilta ja halveksuttavilta tai itsestäänselvyyksiltä ja joihin ei edes kiinnittänyt huomioo, koska ne ei kuuluneet "mun elämään", "mun maailmaan", eivätkä mun "suureen suunnitelmaan", on nykyään lohdun ja aidon ilon lähteitä.

Olen onnellinen rauhasta ja seesteisyydestä myrskyn jälkeen. Luonto on suuri parantaja ja terapeutti. Tunnen että elän "voimakkaammin" ja elä tarttumalla hetkeen. En mieti tulevaisuutta tai sure mennyttä. En haaveile. Elämä ja sen onni on tässä ja nyt koko ajan ympärillämme.

Opin, että elämä on välillä hirveää, epätoivoa, surua, mutta silloinkin kannattaa takertua pieniin onnenhetkiin, vaikka kupilliseen kahvia tai vauvapalstan huonoihin vitseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa 31-vuotiana. Sitten tapasin ihanan miehen ja yllättäen elämän prioriteetit meni ihan ylösalaisin. Shoppailun ja bilettämisen tilalle tuli ajanvietto kahdestaan sekä lopulta lapset.

Tuo toistuu näissä keskusteluissa, mielenkiinnonkohteet, prioriteetit ym. on menneet uusiksi ja entisten kiinnostuksenkohteiden tilalle on tullut uusia. Korostuu lapsikeskusteluissa.

Kuitenkin itselleni tämä on vieras konsepti, koska tuollaisia ei ole ollut alunperinkään. Ei sitä kautta myöskään mitään, mistä joutuisi lasten kanssa "luopumaan", mutta lapsiperhe-elämäkään ei kiinnosta. Ei koskaan ole kiinnostanut shoppailu, matkailu, sosiaalinen elämä. Onko sitten perusmasentunut luonne vai mikä, mutta ihmisten humputukset ovat tuntuneet melko turhanpäiväisiltä ja epäkiinnostavilta jo ala-asteikäisestä lähtien. En tunne löytäväni mitään omaa juttua ja minuahan tämä ei haittaa, mutta vaikeuttaa sosiaalisen tarinan luomista, mitä muut taas tuntuvat pitävän tärkeänä.

Vaikea kuvitella, että jollekin on riittänyt elämänsisällöksi shoppailu, mutta se selittää, että sen voi vaihtaa sitten johonkin yhtä tylsään ilman kipuilua, kunhan on tunne, että jotain tässä puuhataan. En tiedä, saako kukaan muu kiinni tästä. Joku toisessa keskustelussa kuvasi hyvin tilaa verhon raottamiseksi ja takaisin "utopiaan" ei enää pääse kun on nähnyt pelkistetyn kuvan.

Lisään vielä, että samanlainen identiteetin luominen koskee "uniikkeja" valtavirrasta poikkeavia yksilöitä, joiden tarina on se, että haluavat erottautua sitten erilaisuudellaan. Kiinnostaa yhtä vähän erikseen vastustaa perusjuttuja tai tehdä tarkoituksella eri tavalla, kuin mikään mukaan. Ehkä ongelma on se, ettei mikään kiinnosta niin syvästi tai pitkään, että siinä olisi identiteetin rakennusaineeksi.

Vitut on ;) Ei oo skidejä ja elämä on just sellaista kuin olen halunnutkin lukuun ottamatta koronan tuomia matkustusestoja. Sisältöä on elämässä liikaakin, että ehtisi pitkästyä aina on joku mielenkiintoinen hommeli tulilla. Lasten kanssa olisi jäänyt kaikki kiva kokematta ja puolison kanssa kahden oleminen nautiskelematta eikä olisi kyllä koskaan rahaakaan tehdä mitään kivaa.

Vierailija kirjoitti:

 

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. .

Upeasti tehty. Toivottavasti pääset itsekkin uudestaan elämään kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. .

Upeasti tehty. Toivottavasti pääset itsekkin uudestaan elämään kiinni.

Hänhän kuvasi juuri olevansa elämässä kiinni. Mihin pitäisi päästä? Töihin, suorittamiseen, takertumiseen asioihin joista ei voi pitää kiinni? Tuo toivotus oli aika tilannetajuton mielestäni, ettei tuossa oli riittävästi täydeksi elämäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. .

Upeasti tehty. Toivottavasti pääset itsekkin uudestaan elämään kiinni.

Hänhän kuvasi juuri olevansa elämässä kiinni. Mihin pitäisi päästä? Töihin, suorittamiseen, takertumiseen asioihin joista ei voi pitää kiinni? Tuo toivotus oli aika tilannetajuton mielestäni, ettei tuossa oli riittävästi täydeksi elämäksi.

Ketä kiinnostaa sun mielipide

388 viestiin vielä jatkoa. Kirjoitin sen aika surullisessa mielen tilassa. Nyt palasin taas miettimään asiaa. Moni täällä mainitsee kivan työn, mieleisen ammatin, taloudellisesti hyvän elämän, perheen, lapset, puolison, kivat harrastukset, matkustelun, ystävät ja sukulaiset, jonkin intohimon esim harrastukseen liittyen, lemmikit jne.

Mietin vaan sitä, että mitä jää jäljelle jos nuo otetaan pois. Jos olet yksinäinen, työtön tai ikävässä työssä. Rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen ja et voi edes miettiä lomareissuja jostain omistusasunnosta puhumattakaan. Jos olet opiskellut ja ne opinnot "turhaa", etkä saa töitä tai päädyt raskaaseen työhön ilman muuta vaihtoehtoa. Tai sitten et edes pääse opiskelemaan sinne minne tahtoisit. Sinulla ei ole läheisiä, suku ei pidä yhteyttä, ystäviä ei ole ollut pitkään aikaan ja et edes uusia saa, vaikka yrittäisit. Jäät ilman puolisoa ja lapsia, vaikka niitä tahtoisit tai olet muuten yksin tahtomattasi. Kukaan ei kaipaa sinua, eikä muista että olet enää olemassakaan.

Sori, nyt tämä, mutta itse täytän monta kohtaa noista. En myöskään halua valittaa, mutta mietin vaan sitä, että miten joku löytäisi merkitystä "tyhjästä" jos ei oikein mitään mistä sitä hankkia. Jos olet ulkopuolinen ja yksin ja elämäsi ei näytä menevän niinkuin toivoisi. Mikä sitten viimein antaisi sen voiman jaksaa jos olisi niin paljon puutteita.

Ei saa silti käsittää tätä väärin ja olen hyvä keksimään vaikka mitä, että jaksan eteenpäin ja uskon, että se keino on auttanut selviämään. Myös nuoruuteni on varmaan liikaa vaikuttanut ja jos se olisi mennyt toisin niin ehkä pitäisin itsestäni edes vähän enemmän. Yksinäisyys on kuin kasvanut minuun kiinni. Kiusaaminen taas vei paljon itseluottamusta ja sai lähes inhoamaan itseäni. Uskon, että olisin erilainen ilman noita kokemuksia.

En tiedä sitten ymmärtääkö joku erilaista elämää elenyt välttämättä sitä kaikkea. Joku voi kirjoittaa, hänellä on kaikki toivomansa ja joku toinen taas ettei hänellä ole mitään. Siinä mielessä pitäisi aina ymmärtää se erilainen tilanne. Itse en myöskään aina usko siihen, että kärsimys jalostaa, koska se myös voi jättää arpia. Itsekin haluan olla hyvä ihminen toisia kohtaan, mutta samalla olen myös "vaurioitunut" sitten itsekin ja olisi paljon korjattavaa. Se tässä on hyvä asia, että jos tuntee sen vähän raskaamman elämän niin ei sillä tavalla pelästy jos asiat eivät menekään niin kuin toivoisi, ei putoa niin korkealta. Ne pienet kivat asiat ovatkin sitten suurempia toisaalta. Sori jo aiheen ohituskin. En tiedä sitten onko se ajatus, että kaikki on mahdollista ja jokainen vastaa aina elämästään oikein. Moni siihen varmasti uskoo, mutta minusta sekään asia ei aina ole niin selvää. Tietysti sen vastuun ymmärrän ja sen kuinka jokainen on se elämänsä ohjaaja kuitenkin.

Kuulostaa masennukselta.

Jos ei edes itse tiedä mitä tekisi elämällään niin kuinka täällä joku tietäisi ?

Kummallista ap? Sinua huomattavsti iäkkäämpänä itselläni on koko ajan yhteyksiä, tekemisiä, suunnitelmia ja projektejä meneillään sekä vireillä. Asennekysymys?

Värjää hiukset (vaikka kaupan markettivärillä jos ei ole varaa kampaajaan) ja vaihda tyyliä. Muutamat uudet vaatteet. Ulkoinen muutos voi antaa sellaisen hetkellisen boostin aloittaa myös sisäinen muutos. Voit olla kuka vaan, tehdä mitä vaan. Näe itsesi uusin silmin.

Tuli virhe eli viesti 408 on viestin 384 jatkoa. Laitoin väärän numeron. Tämä nyt selvennyksenä etten omi kenenkään muun viestiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. .

Upeasti tehty. Toivottavasti pääset itsekkin uudestaan elämään kiinni.

Hänhän kuvasi juuri olevansa elämässä kiinni. Mihin pitäisi päästä? Töihin, suorittamiseen, takertumiseen asioihin joista ei voi pitää kiinni? Tuo toivotus oli aika tilannetajuton mielestäni, ettei tuossa oli riittävästi täydeksi elämäksi.

Olen täysin samaa mieltä!

Olen itse ollut työkyvyttömyyseläkkeellä loppuunpalamisen takia parikymmentä vuotta. En haikaile pääsyä (lue: joutua) takaisin oravanpyörään, vaan vietän omaa hiljaista ja tapahtumaköyhää elämääni suhtkoht tyytyväisenä. Tuo "suhtkoht" tulee koronarajoituksista - ilman niitä vähäpätöinen elämäni olisi aivan täydellistä!

Toivon, että saan pitää kiinni omasta elämäntavastani ja valinnoistani mahdollisimman pitkään. Minulla ei ole (eikä tule) omaishoitajaa, joten ainoa kauhuskenaario olisi joutua tylyjen hoitajien armoille johonkin sairaskolhoosiin.

Tärkeimmät tunteet elämässä ovat usko, toivo ja rakkaus. Tulevaisuuden Usko, Toivo parempaan tulevaisuuteen ja Rakkaus elämään.

Minä ainakin odotan elämässä seuraavia lomia: viikonloppua ystävien kanssa ja viikko sen jälkeen alkavaa oman perheen mökkilomaa. Sisältöä antaa oma perhe, nähdä lasten kasvavan ja oppivan uusia asioita. Iloita elämästä tässä ja nyt.

Kesä tulee ja kirsikkapuu kukkii. "Tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeätä." - Vanha kiinalainen sanalasku.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt sitku-elämää. Tavoitteena oli päästä pois köyhyydestä ja umpimieliseltä pikkupaikkakunnalta. Tehty, mutta ei tämä nytkään huippua ole. Käydä töissä jotta saa rahaa jotta voi sen rahan siirtää samana päivänä omalta tililtä pankille.

Olisin hyvä rikas. Jos ei tarvitsisi käydä töissä niin matkustelisin, eläisin kunnon jetset-elämää. Etelänlomia, laskettelua, ratsastusta, Broadway-näytelmiä, patikointia Andeilla, purjehduskouluun Karibialle, rentoutumista Italian villalla, extreme-retki etelänavalle pingviinejä katsomaan...

Mutta tuo ei ole mahdollista ellen voita lotossa ja se on epätodennäköistä koska en edes lottoa.

Nyt se on "herätys ja loskasateessa ruuhkabussiin, koneen klikkailua ja raivoamista kun ei se paska toimi ja neljättä kertaa joutuu uudelleenkäynnistämään kaiken, ankea lounas ruokalan peltilaatikosta naarmuiselle ja harmaantuneelle lautaselle lapioituna, taas klikkailua ja ihmisten valituksen kuuntelemista, bussi, lähialepa, koti, ehkä se tanssitunti tai juoksulenkki, nukkumaan, herätys..." Ja tätä vielä 30 vuotta ja sitten kuolee pois. Ei todellakaan sen arvoista.

Kannattaa hommata rikas mies. Itse hevostelen miehen rahoilla ja teen mitä lystää. Ei kiinnosta ruuhkabussit ja tylsä duuni. Ajelen Audilla tai ukon Porschella. Jännitystä elämään saa kilpailuista hevosen kanssa plus muut talli projektit.

Matkailu on tällähetkellä vähän hankalaa mutta lähdetään kyllä heti kun pääsee. Toisaalta on nyt niin syvällä hevoskuplassa ettei haittaa yhtään ettei ole matkoja varattuna.

Myy talosi ja muuta vaikka Afrikkaan. Ei kannata jäädä tylsään arkeen. Jos tanssi ja lenkkeily on tylsää niin harrasta jotain Extremeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Seurasin rakkaani dramaattisia vaiheita loppuun asti. 5 vuotta uhrasin elämästäni kokonaan rakkaimmalleni, kuin tiikeri. Opin kaikki laitteet ja toimenpiteet, mitä hänelle piti tehdä. tappelin hänelle kuuluvista etuisuuksista. .

Upeasti tehty. Toivottavasti pääset itsekkin uudestaan elämään kiinni.

Hänhän kuvasi juuri olevansa elämässä kiinni. Mihin pitäisi päästä? Töihin, suorittamiseen, takertumiseen asioihin joista ei voi pitää kiinni? Tuo toivotus oli aika tilannetajuton mielestäni, ettei tuossa oli riittävästi täydeksi elämäksi.

Ketä kiinnostaa sun mielipide

Aina on joku lerppuvi**ttu valittamassa. Ei kannata uhrata ajatustakaan niihin

Kaipa tähän pätee se klisee että onni syntyy pienistä asioista. Ja kun on onnellinen, on usein myös tyytyväinen ja kokee elämänsä merkitykselliseksi.

Minulla on pitkälti sama tilanne kuin ap:lla. Alkuosa elämää meni mukavasti putkessa ja elämä järjesti aina uutta vaihetta. Oli päiväkoti, koulu, opinnot, oman asunnon osto, puolison löytäminen, koiran hankkiminen, uran starttaaminen ja lasten saaminen, mökin hankkiminen ja veneen osto. Tässäpä nyt ollaan, 40v mittarissa ja kaikki ”hyvän elämän” palaset ja ”mitalit” hankittuna.

Koronan iskettyä olen kokenut eksistentaalista tyhjyyttä. Ei ole enää matkoja, juhlia, harrastuksia, suunnitelmia enkä enää ole voinut täyttää oman elämän projektisalkkua tai to do-listaa. Tosin kai tässä vaiheessa elämää seuraava perinteinen steppi olisi neljänkympin kriisi ja ero miehestäni, mutta sen ajattelin jättää väliin koska meillä on hyvä ja rakkaudentäyteinen suhde.

Olen joutunut nyt vuoden aikana opettelemaan uutta sisältöä elämään. Ja yllättäen niitä onnen hetkiä on löytynyt hirveästi ja olen ottanut tavakseni saada ainakin yhden varman onnihetken päivääni, miksei useammankin. Kun näitä toistaa tarpeeksi usein, alkaa elämän turhuuden tunne katoamaan.

Omia onnen hetkiäni ovat esim. parvekkeella istuminen suihkun/saunan jälkeen, kävelylenkki sateessa, tapaamiset ystävien kanssa, kylmä lempilimupullo työpäivän jälkeen (laitan jo aamulla kylmenemään ja nautin heti töiden jälkeen). Viikonloppuaamut sängyssä puhtaissa lakanoissa, leffailta ja irtokarkit perjantai-iltaisin, uudet ihonhoitotuotteet ja jokailtainen kotispa-hetki, jätskin syöminen lasten kanssa pyörälenkin jälkeen, koko perheen pitkä pyörälenkit.

Sillä ei ole väliä mitä teet ja mikä sinulle tuottaa onnea mutta jos alat tekemään niitä asioita säännöllisesti, siitä alkaa tulemaan hyvää oloa :).

Vierailija kirjoitti:

Kaipa tähän pätee se klisee että onni syntyy pienistä asioista. Ja kun on onnellinen, on usein myös tyytyväinen ja kokee elämänsä merkitykselliseksi.

Minulla on pitkälti sama tilanne kuin ap:lla. Alkuosa elämää meni mukavasti putkessa ja elämä järjesti aina uutta vaihetta. Oli päiväkoti, koulu, opinnot, oman asunnon osto, puolison löytäminen, koiran hankkiminen, uran starttaaminen ja lasten saaminen, mökin hankkiminen ja veneen osto. Tässäpä nyt ollaan, 40v mittarissa ja kaikki ”hyvän elämän” palaset ja ”mitalit” hankittuna.

Koronan iskettyä olen kokenut eksistentaalista tyhjyyttä. Ei ole enää matkoja, juhlia, harrastuksia, suunnitelmia enkä enää ole voinut täyttää oman elämän projektisalkkua tai to do-listaa. Tosin kai tässä vaiheessa elämää seuraava perinteinen steppi olisi neljänkympin kriisi ja ero miehestäni, mutta sen ajattelin jättää väliin koska meillä on hyvä ja rakkaudentäyteinen suhde.

Olen joutunut nyt vuoden aikana opettelemaan uutta sisältöä elämään. Ja yllättäen niitä onnen hetkiä on löytynyt hirveästi ja olen ottanut tavakseni saada ainakin yhden varman onnihetken päivääni, miksei useammankin. Kun näitä toistaa tarpeeksi usein, alkaa elämän turhuuden tunne katoamaan.

Omia onnen hetkiäni ovat esim. parvekkeella istuminen suihkun/saunan jälkeen, kävelylenkki sateessa, tapaamiset ystävien kanssa, kylmä lempilimupullo työpäivän jälkeen (laitan jo aamulla kylmenemään ja nautin heti töiden jälkeen). Viikonloppuaamut sängyssä puhtaissa lakanoissa, leffailta ja irtokarkit perjantai-iltaisin, uudet ihonhoitotuotteet ja jokailtainen kotispa-hetki, jätskin syöminen lasten kanssa pyörälenkin jälkeen, koko perheen pitkä pyörälenkit.

Sillä ei ole väliä mitä teet ja mikä sinulle tuottaa onnea mutta jos alat tekemään niitä asioita säännöllisesti, siitä alkaa tulemaan hyvää oloa :).

Kuulostat ihan s**tanallisen tylsältä ihmiseltä, jos tuollainen elämä riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se harmaa ja tasainen normaali hiljainen rauhallinen arki on parasta elämässä. Nuoruuden sekoilut, biletykset, riehumiset ja kokeilut takanapäin. Mitä muuta aikuinen ihminen voisi oikeasti elämässään kaivata?

Tämä jaksaa aina ihmetyttää. Miksi jotkut luulevat, että kaikkien nuoruus on sekoilua, biletystä, riehumista ja kokeilua? Kun ei se ole. Joillekin se on vastuuta muista. Joillakin ei rahaa, tai kavereita. Osaa ei edes kiinosta sekoilla tai bilettää.

Niinpä. Minä haluaisin nyt kokeilla sitä biletystä ja riekkumista, koska en nuorena siihen saanut mahdollisuutta. Se elämänvaihe jäi aivan täysin pois. 13-vuotiaasta asti minä olen ollut sisarusteni ensisijainen vanhempi ja vanhempieni hoitaja. Äiti sairastui vakavasti ja kuoli ja isä masentui. Mun hommaksi jäi hoitaa sisarukset ja saada ruoka pöytään, kun isä ei jaksanut tehdä mitään. Kun pääsin yliopistoon niin asuin ensimmäiset 2 vuotta kotona ja kun nuorinkin sisarus oli 15 muutin poikaustäväni luo ja kävin joka viikonloppu kotona huolehtimassa että kaapissa on ruokaa ja siskolla asiat hyvin. Nyt oon 34 ja tekis mieli vaan repäistä ja alkaa vuodeksi bilettää ja reissata, mutta en voi kun on työ, asuntolaina ja aviomies.

Olen löytänyt elämän tarkoituksen uskosta. Pelkka perhe ja työ, vaikka mieluisia ja rakkaita ovatkin, ei minulle riittäisi.