Aikuisen elämä, mistä sisältö?

Olen 45v ja työkyvyttömyyseläkkeellä mt-ongelmien takia. Taustalla koulu- ja työpaikkakiusaamista ja onneton lapsuudenkoti. Kärsin ptsd-oireista, perusturvallisuuden tunteen puutteesta ja masennuksesta. Silti pyrin tekemään elämästäni niin hyvää kuin kykenen. Luen, ulkoilen, katselen ikkunasta (olen hyvin kiinnostunut esim. kuutamosta), laitan niin hyvää ruokaa kuin osaan, katson elokuvia (tv ei kiinnosta), piirrän, leikin jopa vanhoilla leluillani (silloin kun jaksan, leikki vaatii oikeasti lapsen energian). Rahatilanne onneksi parempi kuin asemassani yleensä koska olen perinyt.

Totuushan on että ei meillä yhdelläkään ole pienintäkään merkitystä isommassa mittakaavassa, vaikkapa Linnunradan kokoisella alueella. Kauempaa katsottuna me kaikki tolvanat hääräämme pienellä sinisellä nuppineulanpäätä pienemmällä pallolla jonka viereinen keltainen pallo aikanaan imaisee.

Koska tunnet itsesi sen verran hyvin että lapsiperheen elämä ei kiinnosta niin älä vain kuuntele suosituksia lapsen teosta - se on kamala vankila pahimmillaan.

Itse käänsin tuon merkityksettömyyden vahvuudeksi, kun kaikki normit ja säännöt ovat ihmisen keksimiä niin tämän elämän voi elää aivan kuten haluaa, kunhan nyt ei järjestä itseään vankilaan.

Esimerkiksi meditoinnin avulla opit nauttimaan siitä että ei tarvitse tehdä mitään, nauttia siitä hiljaisuudesta ja rauhasta ja tuon harrastuksen kun vie pidemmälle niin opit tavallaan "koodaamaan" aivojasi uudelleen.

Olen epävakaan persoonallisuushäiriön omaava kolmekymppinen. Minusta tuntuu että elämä nyt niin paljon mielekkäämpää kuin 10v sitten. Olen muuttanut ulkomaille, opetellut hallitsemaan mieltäni ja selättämään pahimmat oireeni, maisteriopinnot sujuvat. Ehkä myös epävakauden tuoman ompulsiivisuuden ja ns valintojen pelottomuuden kautta olen pystynyt tehdä ns erikoisia ratkaisuja elämässäni mitkä ovat olleet minulle kuitenkin sopivia. Minulla oli parinkympin alussa jämähtänyt olo enkä tiennyt mihin elämä veisi, vei ja vie kuitenkin hyvin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Etelänlomia, laskettelua, ratsastusta, Broadway-näytelmiä, patikointia Andeilla, purjehduskouluun Karibialle, rentoutumista Italian villalla, extreme-retki etelänavalle pingviinejä katsomaan..."

Olen lapseton 40v sinkku. Vaativassa asiantuntijatyössä niin kuin ap. Teen kaikkea ylläolevaa, mitä ap on maininnut, mutta en tietenkään koko ajan. Suomessa on vielä todella hyvät lomaedut niin voi häipyä viikoiksikin.

Oma hevonen on ja kilpailen, joten siihen menee sen verran paljon rahaa että isompia lomia on varaa pitää vain muutaman vuoden välein. Käyn kuitenkin vuosittain jossain halvemmalla lomalla, viime kesänä ihan Suomessa ja kivaa oli. Ei ole vielä käynyt elämä tylsäksi.

Helppo se on, kun koulukiusaaminen ei ole pilannut psyykettä. Ei uskalla tehdä mitään, jotta työllistyisi paremmin ja olisi varaa elää.

Toivon kuolemaa päivittäin.

-äiti kolmelle-

Moi, ainakin tiedät mistä psyykeen ongelmasi johtuvat, joten niitä voit työstää. Älä anna koulukiuseemisen määrittää koko elämääsi.

Sexy man kirjoitti:

Ap tatvitsisi kunnon kyydit melamieheltä.

Olen samaa mieltä. Mutta kun sitä melaakaan ei näin korona-aikana saa..

Ap. (Oikeasti, tämä on minun aloittamani ketju.)

Lapset ja heidän rakastaminen, hyvän elämän takaaminen heille. Samalla elää hyvää elämää itse. Siinäpä se sisältö. Töissä on ihan ok, mutta voisin tehdä muutakin, eikä työidentiteetin varaan voi kaikkea rakentaa. Lasten lennettyä pesästä keskityn ehkä muiden ihmisten auttamiseen tavalla tai toisella. 

Hei

Kokeile tällaista:

https://www.coursera.org/learn/the-science-of-well-being

Yalen suosituin kurssi ilmaisena online-versiona.

Joo pskemmaksi on vain muuttunut. Enää ei saa edes käydä yksin leffassa. Olen 100% yksin. Kiitos hallitus. No, olen hyvä työmuurahainen, koronarajoitusten vuoksi teen vielä entistä enemmän töitä kun kaikki vähäinenkin kiva on nyt kielletty. Olen itkenyt kotona, olen itkenyt töissä. On ollut jotenkin raadollista oikeasti tajuta, että kukaan tässä maailmassa ei ole minun puolellani. Ei yhteiskunnan ilmapiiri, ei hallitus, ei kukaan. Olen täysin yksin. Hyödynnettävää työvoimaa, en muuta. Kukaan ei toivo minulle hyvää, minulla, elollisena olentona, persoonana, yksilönä, ei ole kenellekään mitään väliä. Maailma haluaa lisää rajoituksia ja sulkuja, kukaan ei enää edes puhu sellaisesta, että joskus palattaisiin normaaliin. En tiedä kauanko jaksan sinnitellä. Välillä näen tulevaisuudessa pelkkää mustaa. Annan maailmalle saamatta siltä mitään. Nyt elämä todella on vain bussi-työ-bussi-kämppä, joskus alepa. Ei tämä ole elämistä. En näe miksi minun pitäisi olla olemassa, jos vain tätä on odotettavissa. En minä halua.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Joo pskemmaksi on vain muuttunut. Enää ei saa edes käydä yksin leffassa. Olen 100% yksin. Kiitos hallitus. No, olen hyvä työmuurahainen, koronarajoitusten vuoksi teen vielä entistä enemmän töitä kun kaikki vähäinenkin kiva on nyt kielletty. Olen itkenyt kotona, olen itkenyt töissä. On ollut jotenkin raadollista oikeasti tajuta, että kukaan tässä maailmassa ei ole minun puolellani. Ei yhteiskunnan ilmapiiri, ei hallitus, ei kukaan. Olen täysin yksin. Hyödynnettävää työvoimaa, en muuta. Kukaan ei toivo minulle hyvää, minulla, elollisena olentona, persoonana, yksilönä, ei ole kenellekään mitään väliä. Maailma haluaa lisää rajoituksia ja sulkuja, kukaan ei enää edes puhu sellaisesta, että joskus palattaisiin normaaliin. En tiedä kauanko jaksan sinnitellä. Välillä näen tulevaisuudessa pelkkää mustaa. Annan maailmalle saamatta siltä mitään. Nyt elämä todella on vain bussi-työ-bussi-kämppä, joskus alepa. Ei tämä ole elämistä. En näe miksi minun pitäisi olla olemassa, jos vain tätä on odotettavissa. En minä halua.

Ap.

Tämä kuulostaa uupumukselta. Mene lääkäriin. 

Itse olen tarponut tuossa samassa suossa muutama vuosi sitten ja sieltä terapian ja lääkkeiden ja nukkumisen avulla kömpinyt ylös. Nyt iloa elämään tuovat lapset, harrastukset ja tavoitteet. 

Vierailija kirjoitti:

Olen epävakaan persoonallisuushäiriön omaava kolmekymppinen. Minusta tuntuu että elämä nyt niin paljon mielekkäämpää kuin 10v sitten. Olen muuttanut ulkomaille, opetellut hallitsemaan mieltäni ja selättämään pahimmat oireeni, maisteriopinnot sujuvat. Ehkä myös epävakauden tuoman ompulsiivisuuden ja ns valintojen pelottomuuden kautta olen pystynyt tehdä ns erikoisia ratkaisuja elämässäni mitkä ovat olleet minulle kuitenkin sopivia. Minulla oli parinkympin alussa jämähtänyt olo enkä tiennyt mihin elämä veisi, vei ja vie kuitenkin hyvin :)

MIten keksit ulkomaille muuton? Ja miten siellä opintojen rahoitus?

Vierailija kirjoitti:

Sexy man kirjoitti:

Ap tatvitsisi kunnon kyydit melamieheltä.

Olen samaa mieltä. Mutta kun sitä melaakaan ei näin korona-aikana saa..

Ap. (Oikeasti, tämä on minun aloittamani ketju.)

Eiköhän täältä luulisi sinulle melaa löytyvän? Anyone? Sori, itselläni on vaan räpylä, joten siitä ei saa peliä aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo pskemmaksi on vain muuttunut. Enää ei saa edes käydä yksin leffassa. Olen 100% yksin. Kiitos hallitus. No, olen hyvä työmuurahainen, koronarajoitusten vuoksi teen vielä entistä enemmän töitä kun kaikki vähäinenkin kiva on nyt kielletty. Olen itkenyt kotona, olen itkenyt töissä. On ollut jotenkin raadollista oikeasti tajuta, että kukaan tässä maailmassa ei ole minun puolellani. Ei yhteiskunnan ilmapiiri, ei hallitus, ei kukaan. Olen täysin yksin. Hyödynnettävää työvoimaa, en muuta. Kukaan ei toivo minulle hyvää, minulla, elollisena olentona, persoonana, yksilönä, ei ole kenellekään mitään väliä. Maailma haluaa lisää rajoituksia ja sulkuja, kukaan ei enää edes puhu sellaisesta, että joskus palattaisiin normaaliin. En tiedä kauanko jaksan sinnitellä. Välillä näen tulevaisuudessa pelkkää mustaa. Annan maailmalle saamatta siltä mitään. Nyt elämä todella on vain bussi-työ-bussi-kämppä, joskus alepa. Ei tämä ole elämistä. En näe miksi minun pitäisi olla olemassa, jos vain tätä on odotettavissa. En minä halua.

Ap.

Tämä kuulostaa uupumukselta. Mene lääkäriin. 

Itse olen tarponut tuossa samassa suossa muutama vuosi sitten ja sieltä terapian ja lääkkeiden ja nukkumisen avulla kömpinyt ylös. Nyt iloa elämään tuovat lapset, harrastukset ja tavoitteet. 

En ole uupunut. Haluaisin vain päästä leffaan. Tai keikalle. Mutta hallitus ei anna. Ei vielä vuoteen tai kahteen ainakaan todennäköisesti enkä tiedä onko mieltä odottaa sitä että ehkä melkein nelikymppisenä voi seuraavan kerran olla kiva hetki.

Itselle elämän sisältö tulee rahan teosta. Tienaan semi-passiivisesti 5-15k€ kuukaudessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen epävakaan persoonallisuushäiriön omaava kolmekymppinen. Minusta tuntuu että elämä nyt niin paljon mielekkäämpää kuin 10v sitten. Olen muuttanut ulkomaille, opetellut hallitsemaan mieltäni ja selättämään pahimmat oireeni, maisteriopinnot sujuvat. Ehkä myös epävakauden tuoman ompulsiivisuuden ja ns valintojen pelottomuuden kautta olen pystynyt tehdä ns erikoisia ratkaisuja elämässäni mitkä ovat olleet minulle kuitenkin sopivia. Minulla oli parinkympin alussa jämähtänyt olo enkä tiennyt mihin elämä veisi, vei ja vie kuitenkin hyvin :)

MIten keksit ulkomaille muuton? Ja miten siellä opintojen rahoitus?

Opintojen rahoitus hoituu aikaisemmista säästöistäni ja hakemastani ja saamastani apurahasta. Saan myös tavalliseen tapaan opintotukea,ja tarvittaessa opintolainaa. Tämä ei ole ensimmäinen ulkomailla asumiseni, joten lähtö helpompaa kun tiesi miten käytännön asiat noin suurinpiirtein menee. Olen myös yksin vastuussa itsestäni, eikä persoonallisuushäiriön takia lapsien saanti olisi se paras ratkaisu. Uuden kielen jouduin opettelemaan mutta se oli saavutettu parissa vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Se harmaa ja tasainen normaali hiljainen rauhallinen arki on parasta elämässä. Nuoruuden sekoilut, biletykset, riehumiset ja kokeilut takanapäin. Mitä muuta aikuinen ihminen voisi oikeasti elämässään kaivata?

Ehkä se riittää sulle. Olen ap:n kans samaa mieltä. Sitä rahaa pitäis olla nyt,eikä eläkkeellä. Eläkkeellä ehtii kutoo sukkaa ja nauttia siitä kotoilusta.

Kaikki parhaat vuodet ja rahat menee lainan maksuun ,lapsien menoihin ja just siihen arkeen.

Sitten eläkkeellä on sitä rahaa käytössä kun sillä ei mitään tee. Sen voi sitte taas antaa lapsille senki rahan tai niiden lapsille. Pitäis saada lainat sovittua niin,että maksaminen alkaa kun eläkeikä koittaa. Enkä ymmärrä sitäkää,kun toiset elää sitä "eläkkeellä sitten" elämää. Miksi? Sillo ei bailata ,eikä vedetä ihania yöttömiä öitä jossain kaukomailla. Kun ei v...ttu jaksa. Eikä niitä ryppyjä katsele itekkää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen epävakaan persoonallisuushäiriön omaava kolmekymppinen. Minusta tuntuu että elämä nyt niin paljon mielekkäämpää kuin 10v sitten. Olen muuttanut ulkomaille, opetellut hallitsemaan mieltäni ja selättämään pahimmat oireeni, maisteriopinnot sujuvat. Ehkä myös epävakauden tuoman ompulsiivisuuden ja ns valintojen pelottomuuden kautta olen pystynyt tehdä ns erikoisia ratkaisuja elämässäni mitkä ovat olleet minulle kuitenkin sopivia. Minulla oli parinkympin alussa jämähtänyt olo enkä tiennyt mihin elämä veisi, vei ja vie kuitenkin hyvin :)

MIten keksit ulkomaille muuton? Ja miten siellä opintojen rahoitus?

Opintojen rahoitus hoituu aikaisemmista säästöistäni ja hakemastani ja saamastani apurahasta. Saan myös tavalliseen tapaan opintotukea,ja tarvittaessa opintolainaa. Tämä ei ole ensimmäinen ulkomailla asumiseni, joten lähtö helpompaa kun tiesi miten käytännön asiat noin suurinpiirtein menee. Olen myös yksin vastuussa itsestäni, eikä persoonallisuushäiriön takia lapsien saanti olisi se paras ratkaisu. Uuden kielen jouduin opettelemaan mutta se oli saavutettu parissa vuodessa.

Asutko yksin ? 

Selkeästi suoritettu (kuviteltujen) muiden odotusten mukaista peruselämää.

Homman nimi on ryhtyä johonkin mikä tuntuu kivalta niiden rajoitteiden puitteissa kuten köyhän pakkoliike työ on.

Oon harrastanut sarjadeittailua ja kunnon kohottamista viime vuodet. Hauskaa on ollut. Sitä ennen tein jotain muuta. Vaihtelu ja uudet jutut toimii mulla. Ei asioista aina tartte mitään syntyä kunhan puuhaa jotain mielekästä.

Vierailija kirjoitti:

Mieluisan elämän elämiselle on 2 suurta estettä - raha ja aika. Se hyvinpalkattu vaativa asiantuntijatyö vie liikaa aikaa, n. 50h/vko, joka toisen viikonlopun ja olin töissä myös pääsiäisen, joulun, viime juhannuksen..lomalla olin viimeksi kesällä 2019 2vko ja matkustanut olen tasan vuosi sitreb 5vrk matkan. Jos taas ei tee työtä niin ei ole rahaa vaan on muutettava takaisin tuppukylään, vähäisestäkin matkustelusta luovuttava. Sitäkin olen miettinyt että jos vaan muuttaisi syrjemmälle, ottaisi koiran ja touhuaisi sen kanssa kaikkea, unohtaisi matkat ja teatterit jne.

Mutta en ole luopumaankaan valmis. Kuten sanottu tulen köyhistä oloista. Ei mulla ollut huoletonta nuoruutta jolloin harrastaa, shoppailla, käydä jossain discoissa ja festareilla jne. Mistään harrastuksista ei ollut puhettakaan (luin sitten kirjoja kun se oli ilmaista, paljon kirjoja, joskus yli 30 kirjaa kuukaudessa) ja kesälomat oltiin töissä ja muuten jaettiin mainoksia ja niistä rahoista ostettiin lukiokirjat, maksettiin yo-kirjoitukset, autokoulut, silmälasit jne.

No nyt kun kerrot tuon työmäärän, tulee mieleen, että oletkohan työuupunut tai masentunut? Surullista, jos ei saa nautintoa mistään muusta kuin elämyksistä ulkomailla.

Lähtisin etsimään jotain kivaa tekemistä, jotain mistä innostua. Avoimin mielin erilaisia juttuja, myös sellaisia, mitkä ei ensiajatuksella nappaa. Kokeilemalla se vasta selviää.

Itse olen tyytyväinen hyvin tasaiseen arkeen. Haluaisin löytää mukavamman työn, koska nykyisestä en pidä. Mutta vapaa-aika on ihan mahtavaa, vaikka en mitään erikoista teekään. Korona-aika mennyt lähinnä lukien, ulkoillen, koirien kanssa touhuten ja kotona puuhastellen. Voisin elää lähes loppuelämäni näin, toki haluaisin nähdä vähän useammin kavereita ja päästä vähän matkustamaan. Mutta perusarkeen tämä kävisi oikein mainiosti, kun vaan saisi työn mukavammaksi. Tiedän, että kaikille näin vähä ei riitä ja kaikille ne ei ole näitä asioita, jotka tuovat sisältöä. Mutta ne omat jutut pitääkin vaan itse löytää.

Nyt kun luin ap:n viimeisimmät kommentit niin suosittelen kyllä avun hakemista. Kuulostat et pelkästään uupuneelle vaan ihan rehellisesti masentuneelle. Lapsuuden huonot kokemukset ja nykyinen iso työmäärä uuvuttavat takuulla, hae apua ennen kuin on liian myöhäistä. Turha syyttää hallitusta tai ketään muutakaan tilanteesta, eivät he tätä ole aiheuttaneet. Hyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden tulee lähteä sinusta itsestäsi, ei kukaan tule sitä sinulle antamaan.