Olen lapseton nainen joka hylkäsi ystävänsä heistä tultuaan äitejä

Vierailija kirjoitti:

Ah on lapsettoman elämä vaan ihanaa ilman mitään vaipan vaihtoja tai yövalvomisia. ❤️

Ah on lapsellisten 11v. pojan vanhempien elämä ihanaa! Ei meilläkään ole enää yövalvomisia tai vaipparallia ja pojan kanssa on hauskaa harrastaa mm. luonnossa liikkumista ja lautapelejä! Huumorintajukin on pojalla kohdallaan! ❤

Minunkin mielestä on normaalia puhua siitä, mitä elämässä on sillä hetkellä meneillään. Oli sitten lapseton tai perheellinen. Ehkä oma näkemykseni johtuu siitä, että olen aina ollut enemmän se, joka kuuntelee.

Minulle on sanottu, että haluaisi kuulla minun kuulumisiani, eikä vaan lapsen. En tiedä mitä sitten olin puhunut, lähinnä varmaan päivien ja viikkojen tapahtumista ja ne liittyivät kai liikaan vauvaan, koska olin kotona. En käynyt missään ja tämä ystäväni oli ainut "sosiaalinen elämä" niikuin aina ennenkin. Miehen kanssa kävin ulkona kahdestaan, mutta eipä siinäkään ollut mitään kerrottavaa. Jos puhuin leikkauskivuistani tai rintakivuista, nekin liittyivät äitiyteen. Samoin kaikki mielialanheittelyt ja uudet tuntemukset. En tosiaan tiedä mitä olisi pitänyt tehdä.

Olen vieläkin pahoillani siitä, että elämäni oli liian tylsää hänelle. En kuitenkaan vauvan pukluista ja kakoista puhunut. Olen pitänyt itseäni aina huonona ja tylsänä, eikä äitiys muuttanut omaa käsitystäni. En tosiaan kuvitellut olevani parempi ja tietäväni kaikkea. Ystäväni ajatteli minusta niin. Oli jo raskausaikana pelännyt, että häviän vauvamaailmaan ja niin sitten kävikin. Osasin puhua muusta ja kyselin kuulumisia, ihan kuin ennekin. Tai niin luulin. Ystävä ajatteli, että hän vain häiritsee minua, vaikka tapaamiset tapahtuivat samalla ajalla kuin ennenkin.

Erona oli se, että ystävä laittoi paljon viestejä siitä, milloin vauvaa voi tulla katsomaan. Nähtiin tuon vuoksi useammin kuin ennen. Pyysi, että lähetän kuvia vauvasta, kun en sitä oma-aloitteisesti tehnyt. Muutenkin kysyi kiinnostuneena kaikesta vauvaan liittyvästä, halusi vaihtaa vaippaa ja syöttää, työntää vaunuja. Puhuin vauvasta, kun kysyttiin ja sitten se olikin liikaa. Olisin mielummin nähnyt kahdestaan, mutta hän halusi tulla katsomaan vauvaa. Tai ainakin niin väitti. Kun kysyin mitä haluaa tehdä, vastaus oli, että tulee katsomaan vauvaa. Okei, minulle oli ihan sama, oli vain kiva nähdä. Teki tämän ilmeisesti miellyttääkseni minua ja lopulta pinna katkesi ja hän haukkui minut pystyyn. Ei tosiaan ymmärtänyt sitä, että jos olisi vain keskustellut kanssani heti alussa olisin toiminut "paremmin", mitä se sitten olisikaan tarkoittanut. En tiedä, ehkä se sitten on sitä kuplaa, ettei huomaa omaa käyttäytymistään.

Vierailija kirjoitti:

Lapsetonnainen30 kirjoitti:

Tuo on totta, lapsettomana ihmettelin muutenkin et se Kakara piti joka paikkaan tunkea, siis silloin kun halusi nähdä kahden kesken niin ei kun lapsi mukana, joka sit juoksenteli, kiljui, rääkyi yms, ei tullut keskusteluista mitään kun äidin piti koko ajan hyssytellä, koin itseni loukatuksi, että ei voinut hankkia jostain hoito apua ees sen 2 tunnin ajaksi kun haluaa nähdä pitkästä aikaa

Kyllä huomaa että lapseton olet, tuota itsekkyyden määrää. Kaikilla ei ole mahdollisuutta laittaa lasta aina hoitoon, eikä sitä lasta edes halua aina työntää pois omien menojen tieltä.

Suututko myös ystävällesi, joka ottaa koiran mukaan tapaamiseenne? Tai miehensä?

Hienoa, että pidät itseäsi niin tärkeänä ihmisenä, että sinun pitäisi olla ykkönen aina.

Ei ihmekään ettei sinulla ole ystäviä.

Ja taas huomaa itsekkään vanhemmat itsekkääsät ajattelut:minäminåminä ja minun lapset

Kauheata vihaa meitä lapsettomia kohtaan, suorastaan ilkeätä kun ei olla kiinnostuttu sen purjopetterin ripulitaudista

Kyllä viisas vanhempi haluaa tavata ystäväänsä ilman et ottaa lapsen mukaan joka paikkaan, kyllä äidit ja isät tarvitsee myös lapsi vapaata

Lapsista saa puhua mutta monilla näillä vanhemmista liika on liikaa, ihan kuin ei mitään muuta elämää olisi eikä mitään muuta puheenaiheita kuin mitä mun lapsi tänään teki

Vierailija kirjoitti:

Instagramissa jotkut äidit jopa pukeutuvat samaan kuosiin lastensa kanssa eivätkä jaa mitään muuta kuin äitijuttuja. Jopa poistavat todisteet aiemmasta haureellisesta elämästään jottei heidän äiti teresan imago kärsisi.

Siis menevät elämässä eteenpäin.

Tuntuu et monet vanhemmat vihaa lapsettomia ja ovat kateelisia siksi koska katuvat vanhemmuuttaan ja ovat jatkuvasti väsyneitä sen ylivilkkaan mukulansa kanssa

Selitin kaverille, että kyllä se tilanne muuttuu, kun lapsi kasvaa. Vauva-aika on hieman erilaista kuitenkin. Minun kohdallani ainakin. Ei se tietysti kaikilla niin mene. Ei pystynyt odottamaan, että vauvan pahin kiintymysaika menee ohi ja tilanne helpottuu. Kyse oli lähinnä tapaamisten paljoudesta. Tuntemani vanhemmat joustavat kyllä todella paljon. Itsekin lapsettomana ymmärsin, ettei kaikilla ole samaa joustamisen mahdollisuutta, kuin itselläni oli. Esim työtajat olivat joillakin hankalia ja tapaamisia oli vaikea sopia.

Sain lapsen, mutta en halua puhua lapsestani ystävilleni vaan haluan tietää mitä ystävilleni kuuluu! Kai minä nyt tiedän mitä lapselleni kuuluu ja haluan saada elämääni muutakin kuin aiheena 24/7 oma lapsi. Lapsi on mukana joo, mutta haittaako se jos on lenkillä rattaissa tai autossa takapenkillä, jos ajelemme ystäväni kanssa johonkin? En voi jättää kotiinkaan, jos mies on töissä. Jos tämä on iso ongelma jollekin, niin ei hän ystäväni koskaan ollutkaan.

Voi se ystävyys vähän muuttua jos on pieni lapsi tai lapsia jatkuvasti roikkumassa hihansuussa. Tätä ei ehkä äidit halua tiedostaa tai sitten vaan ajatellaan hormonihöyryissä kaiken pysyvän samanlaisena. Ei ystävyyttä tarvitse kokonaan hylätä (silloin on kyllä jo peiliinkatsomisen paikka), mutta ajankäytössä siihen mitä oikeasti voi tehdä tai milloin tulee muutoksia. Ellei sitten ole mahdollista ottaa lapsenvahtia aina silloin kun haluaa, mutta aika harvalla tällaiseen on mahdollisuutta.

On se hyvä, että TAAS jaksetaan kinata lasten hankkimisesta. Itseäni ei yhden lapsen äitinä kiinnosta tippaakaan, haluaako joku hankkia lapsia vai ei. Se on jokaisen henk. koht. valinta, aina ei sitäkään, jos kyseessä on tahaton lapsettomuus.

Mielestäni on yhtä lailla ymmärrettävää, että tuoreet äidit haluavat puhua - vähän liikaakin - omasta lapsestaan kuin se, että lapsettomat ovat kyllästyneitä kuuntelemaan näitä lapsellisten lässytyksiä omista muksuistaan. Kumpikin on ihan ymmärrettävää.

Lasten hankkiminen muuttaa naisen elämän lopullisesti. Niin hyvässä kuin huonossa mielessä, mutta enemmän mielestäni hyvässä. Joistain asioista joutuu ehkä luopumaan äitiyden takia, mutta samalla jotain muuta tulee tilalle. Sama tilanne on, jos valitsee tietoisesti lapsettomuuden: joutuu luopumaan äitiyden ja vanhemmuuden (myöhemmin ehkä isovanhemmuuden) tuomista iloista, mutta samalla voi taas toteuttaa itseään ja elää unelmiaan tavalla, johon lapselliset eivät välttämättä pysty. 

Kumpi sitten itselle sopii paremmin, sen tietänee jokainen meistä vain itse. Ketään on turha syyllistää valinnoistaan, sillä kumpikin on ihan yhtä hyvä tapa elää elämäänsä.

Voi hyvänen aika! On ihmisiä jotka puhuu pelkästään työstään, tai harrastuksestaan, tai koirastaan/hevosestaan/siilestään tai jopa puolisostaan. Niitä ihmisiä on olemassa jotka keskittyvät vain ja ainoastaan siihen yhteen asiaan eivätkä ajattele mitään muuta.

Mutta ei voi mitenkään yleistää sitä että kaikki lapsen saaneet alkaisivat puhua lapsen vaipan sisällöstä tai lapsesta muutenkaan muille, varsinkaan lapsettomille. Minä en ole ollut sellainen, eikä kukaan mun ystävistä, toki lapsellisten kanssa puhutaan joskus lapseen liittyviä asioita jos vaikka toinen haluaa toiselta neuvoja jne. mutta kyllä se puhe sitten kääntyy taas johonkin toiseen aiheeseen.

Ei vanhempikaan jaksa koko ajan lapsesta puhua, edes oman puolison kanssa, sehän olisi ihan kauheaa, ei edes se lapsi halua olla jatkuvasti huomion kohteena vaan lapsikin haluaa elää omaa elämäänsä. Toki ei niin paljon vielä vauvana kun on täysin riippuvainen vanhemman läsnäolosta ja hoidosta, mutta taapero ja leikki-ikäinen tarvitsee jo vähän sitä omaa aikaa jolloin mielikuvitus kehittyy jne. Ja se oman ajan tarve lisääntyy koko ajan vuosien myötä kun lapsi alkaa irrottautua omaksi ihmiseksi vanhemmista ja tekemään omia päätöksiä.

Niin ne monet naisista hylkää ystävänsä parisuhteen ja lapsen myötä lapsettomat ja sinkut ystävät, samaten toiste päin...

Aika kumma et miehet ei sitä vastoin hylkää vaikka elämäntilanne muuttuisi, miehet on jotenkin tässä asiassa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

Minulla ei ole ystäviä eikä lapsia.

Minusta on kiva nähdä kavereiden ja sukulaisten lapsia, ja kiva kuulla heidän juttujaan. Mutta näemme tosi harvoin niin ehkä siksi tuntuu tältä. Ja ehkä siksi koska olen aina tykännyt lapsista. Omaa ei vielä ole.

Pidän ystävieni lapsista. Ystäväni ovat tärkeitä sellaisina kuin ovat ja toivottavasti minäkin heille. Minulla ei ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Miesporukoissa perheellistymiseen suhtaudutaan neutraalimmin kuin naisten seurassa. Se on luonnollinen vaihe elämässä ja yhteydenpito voi vähän vähentyä mutta ystävyys ei muutu miksikään. Siinä ero, miksi miehillä ystävyyssuhteet säilyy ja naisilla ei. Naisilla lastenteko tai pariutuminen nähdään uhkana.

Tämän koen kyllä johtuvan muista syistä, kuin mistään kateellisuudesta, mihin sen tuossa yrität vääntää. Yleensä miehillä se yhteydenpito ja tapaamiset kavereihin säilyvät suhteellisen samanlaisina, kuin ennen perhettä - naisilla hyvin usein ei. Lapset otetaan melkein aina mukaan niihin tapaamisiin, ja silloinhan mennään lasten ehdoilla. Miehet taas juoksevat kaljoittelemassa kavereiden kanssa niin kuin ennenkin, vaimon hoitaessa lapsia kotona. Parisuhteeseenkin alettuaan naiset tosiaan tuntuvat herkemmin laiminlyövän muita suhteitaan ja se mies saatetaan raahata silloinkin mukaan, ja kyllä minä vähän pahoitan mieltäni siitä, kun joku täällä sitä kyseli. En tiedä miksi asia näin on, mutta siltä tämä vähän vaikuttaa.

Tämä on vain yksi syy hylätä kavereita. Omalla kohdalla hyvä ystäväni, oikeastaan paras ystäväni, hylkäsi minut kun löysi uuden ihanan miehen. Niin kauan kun hän oli edellisessä parisuhteessa ja sen jälkeen sinkkuna, oltiin paljon yhdessä (mulla pieni lapsi, vanhempi lapsi joten erilaisissa elämäntilanteissa oltiin silloinkin), viikoittain kyläiltiin, käytiin lenkillä jne. Sitten tuli uusi mies. Ymmärsin kyllä, että alkuhuumassa sen toisen kanssa haluaa viettää kaiken ajan.

Mutta sitten vain vaihtoi miehen kaveripiiriin ja siellä sitten ystävystyi uusien ihmisten kanssa. Hiukan hämmentyneenä seurasin kun samat kahvittelut ja lenkkeilyt jatkuivat mutta uusien ihmisten kanssa. Yritin pari vuotta säännöllisesti ottaa yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta koskaan ei ehtinyt. En sitten enää jaksanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aaveefilosofi kirjoitti:

Miksi viisaat jättävät lisääntymättä ja aivottomat lisääntyvät kuin kanit?

Tätähän on kai ihan tutkittukin, että alemman sosiaaliluokan ihmiset lisääntyy varhain ja paljon, ja akateemisesti koulutetut yrittävät myöhemmin. Kai se johtuu siitä, etteivät osata käyttää ehkäisyvälineitä tai eivät välitetä, ja yksi ryhmä tietenkin niitä, jotka haluavat yhteiskunnan tukia. Mikäs siinä, meillähän syntyy liian vähän lapsia. Paremman elintason tavoittelijat saattavat odottaa liian kauan, ja sitten on yksi ryhmä, joka ei vaan tule raskaaksi, johtuen esim. hormonitoiminnasta.

Ei pidä paikkaansa Suomessa. Juuri oli Vanhanen-ohjelmassa jotain tilastotietoa syntyvyydestä, mm. siitä, että Suomessa korkeastikoulutetut saavat enemmän lapsia.

Vastoin yleistä harhaluuloa, täällä kouluttamattomat ja vain ammattikoulun käyneet ovat useammin lapsettomia.

Pätee vain miehiin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsetonnainen30 kirjoitti:

Tuo on totta, lapsettomana ihmettelin muutenkin et se Kakara piti joka paikkaan tunkea, siis silloin kun halusi nähdä kahden kesken niin ei kun lapsi mukana, joka sit juoksenteli, kiljui, rääkyi yms, ei tullut keskusteluista mitään kun äidin piti koko ajan hyssytellä, koin itseni loukatuksi, että ei voinut hankkia jostain hoito apua ees sen 2 tunnin ajaksi kun haluaa nähdä pitkästä aikaa

Kyllä huomaa että lapseton olet, tuota itsekkyyden määrää. Kaikilla ei ole mahdollisuutta laittaa lasta aina hoitoon, eikä sitä lasta edes halua aina työntää pois omien menojen tieltä.

Suututko myös ystävällesi, joka ottaa koiran mukaan tapaamiseenne? Tai miehensä?

Hienoa, että pidät itseäsi niin tärkeänä ihmisenä, että sinun pitäisi olla ykkönen aina.

Ei ihmekään ettei sinulla ole ystäviä.

No jos lapsen saanut kaverini nimenomaan ottaa itse yhteyttä ja sanoo haluavansa tavata, niin odotan, että voimme jutella tässä tapaamisessa. Sen sijaan vielä 3 v. lapsikin täytyy näemmä ottaa joka ainoaan tapaamiseen mukaan, ja lapsi taas ei kestä sitä, että joku muu saa huomiota, joten hän hokee n. 15 sekunnin välein "äiti mull on asiaa" niin että äiti keskeyttää minut ja kuuntelee mitä lapsella on sanottavaa. Usein ei mitään, tai sanottava keksitään vasta sitten kun on saatu äidin huomio. 

Jos koira haukkuu joka kerta niin paljon että se estää täysin keskustelumme, tai jos kaverini keskittyy juttelemaan vain miehensä kanssa, kun on sopinut tapaamisen minun kanssani, niin kyllä todellakin suutun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsetonnainen30 kirjoitti:

Tuo on totta, lapsettomana ihmettelin muutenkin et se Kakara piti joka paikkaan tunkea, siis silloin kun halusi nähdä kahden kesken niin ei kun lapsi mukana, joka sit juoksenteli, kiljui, rääkyi yms, ei tullut keskusteluista mitään kun äidin piti koko ajan hyssytellä, koin itseni loukatuksi, että ei voinut hankkia jostain hoito apua ees sen 2 tunnin ajaksi kun haluaa nähdä pitkästä aikaa

Kyllä huomaa että lapseton olet, tuota itsekkyyden määrää. Kaikilla ei ole mahdollisuutta laittaa lasta aina hoitoon, eikä sitä lasta edes halua aina työntää pois omien menojen tieltä.

Suututko myös ystävällesi, joka ottaa koiran mukaan tapaamiseenne? Tai miehensä?

Hienoa, että pidät itseäsi niin tärkeänä ihmisenä, että sinun pitäisi olla ykkönen aina.

Ei ihmekään ettei sinulla ole ystäviä.

No jos lapsen saanut kaverini nimenomaan ottaa itse yhteyttä ja sanoo haluavansa tavata, niin odotan, että voimme jutella tässä tapaamisessa. Sen sijaan vielä 3 v. lapsikin täytyy näemmä ottaa joka ainoaan tapaamiseen mukaan, ja lapsi taas ei kestä sitä, että joku muu saa huomiota, joten hän hokee n. 15 sekunnin välein "äiti mull on asiaa" niin että äiti keskeyttää minut ja kuuntelee mitä lapsella on sanottavaa. Usein ei mitään, tai sanottava keksitään vasta sitten kun on saatu äidin huomio. 

Jos koira haukkuu joka kerta niin paljon että se estää täysin keskustelumme, tai jos kaverini keskittyy juttelemaan vain miehensä kanssa, kun on sopinut tapaamisen minun kanssani, niin kyllä todellakin suutun.

Tuo on yksi raivostuttava tapa, mitä inhoan nykykasvatuksessa. Opetetaan, että lapsi saa vaatia huomiota milloin tahansa ja koska tahansa ja muut keskeytetään sen takia. Hyi.

Joillain naisilla tuo ystävänsä hylkääminen tapahtuu jo parisuhteellistumisen myötä, siis jos toinen on (iki)sinkku. Parisuhteeseen päästyä ei paljon näy eikä kuulu enää "ystävästä"tai jos joskus liikeneekin pieni hetki, on puhelimellaan koko tapaamisen ajan yhteyksissä mussukkaansa, että se siitä läsnäolosta. Lapsen saatuaan ovatkin sitten menetettyjä tapauksia, mutta ehkä parempi sitten niin, sille sinkulle nimittäin. Yksin saa pitkälti olla kolemnkympin korvilta eteenpäin, jos ei ole päässyt tai halunnut parillisten/mammalandiaan mukaan.