Lue keskustelun säännöt.
Olen tajunnut etten halua "auttaa" ketään työkseni
12.04.2020 |
Koko ikäni identiteettini on rakentunut muiden auttamisen ja palvelemisen ympärille. Se on rooli joka minulle annettiin perinnöksi suvun naisilta. Ensimmäinen koulutukseni oli sairaanhoitaja, sitten psykologian ja terapiamenetelmien opintoja.
Nyt karanteenin aikana huomasin keksiväni tekosyitä, miksen voi tarjota palveluitani netissä. En HALUA palvella enää.
Minulla on myös vahva luovuuden tarve ja mieluiten eläisin erakkona taidetta tehden. Tämä puoli on jäänyt varjoon kun ihmiset odottavat palvelua, hoitamista ja parantamista.
En halua pitää yhteyttä vanhoihin sukulaisiin, jotka olettavat minusta viihdyttäjää ja huolehtijaa itselleen, vaikken ole välittänyt heistä vuosiin.
On ollut helpottavaa sanoa ääneen, etten halua hoitaa, terapoida tai palvella muita. En halua kantaa muiden taakkoja harteillani. Olo on kevyempi ja olen parempi kumppani miehelleni ja paljon hauskempi. Luon taidetta päivittäin.
Tämä pysähtyminen on siis ollut hyväksi.
Kommentit (77)
Voisin kuvitella että naiset hyvin helposti omaksuvat sen ajatuksen, että kuuluvat hoitavaan, hoivaavaan ja opettavaan sukupuoleen, ja näkevät itsensä lempeänä mutta lujana suojelijana ja johdattajana, ja mikäs siinä. Kuitenkin, jos ihminen on tarkka, huolellinen ja haluaa tehdä asiat oikein/hyvin/perusteellisesti voi olla että sen kaoottisen todellisuuden joka lapsi, sairaus tai elämänsä perusteellisesti sotkenut kanssaihminen on pidemmän päälle rankkaa, koska se kieltäytyy toteuttamasta sitä käsitystä maailmasta, joka ihmisellä on. Tunne useampia naisia, joiden osalta on hyvin vaikea ymmärtää miksi he ivat kuvitelleet sopivansa hoito-, kasvatus- tai sosiaalialalle, kun heidän olisi luonteensa ja temperamenttinsa vuoksi kannattanut ryhtyä insinööreiksi tai kirjanpitäjiksi, ei siksi etteikö noilta aloisi löytyisi kivoja tyyppejä vaikka kuinka paljon, vaan siksi että noilla aloilla toimitaan ennustettavan ja järjestyneen todellisuuden piirissä. Kaoottisen todellisuuden kanssa toimimiseen tarvitaan luovuutta ja improvisointikykyä (kyllä, lääkkeet pitää silti osata antaa oikein ja lakeja noudattaa) ja tiettyä suhtatutumisen keveyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin loistaa moralisointi ja oletus, että nainen on hoitaja/auttaja/äitiarkkityyppi
Vierailija kirjoitti:
Mikset ryhtyisi taideterapeutiksi? Saisit rahaa siitä, että asiakkaasikin oppivat luovuuteen. Win-win.
Voisit myös toimia valmentajana muille, ei tarvitsisi "auttaa" kun ongelmat kevyempiä ja suuntautuvat tulevaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Törkeää opiskella psykologiksi, jos et halua auttaa ketään. Eikö sinulta siis ole tätä aikaisemmin löytynyt aivoja ollenkaan, vai mistä on kysymys? Sairaanhoitaja voi tehdä työtään haluamatta auttaa, mutta psykologin osaaminen perustuu nimenomaan siihen, että haluaa auttaa muita, voit tehdä enemän pahaa kuin auttaa, jos sinulta EI SAA APUA, vaikka olet siinä asemassa, että sinun KUULUU auttaa. Sh on siitä erilainen, että kaikki työtehtävät ovat mekaanisia ja on aivan sama, mikä on asenteesi, niin potilas silti paranee.
Psykologiaa lukeneena ymmärrän, että ihminen muuttuu ja elämänkaaren eri vaiheissa voi eri piirteet korostua.
Tietenkin muuttuu mutta se, että psykologin tehtävänä on HALUTA auttaa muita pitäisi olla selvillä jo ammattiin hakeutuessa. Ja miettiä sekin puoli, että entä jos en haluakaan jonain päivänä auttaa toisia? Törkeää istua siellä jos ei edes halua auttaa, mikä kuuluu aivan oleellisena osana työnkuvaan. Aloittajakin koittaa vain perua tapaamisiaan, eli on vielä mukana vahingoittamassa apua etsiviä! Nämä kuvittelevat, että vika on heissä, jos auttajastakaan ei ole mitään apua!
Ei välttämättä,
Tulee mieleen se dr house, jos taitoa on tahtoa ei tarvita.Siinä on käsittääkseni kyse psykiatrista. Psykologilla ei ole sellaisia välineitä, etä voisi vain mekaanisesti saada tulosta aikaan. Jokaiselta asiakkaalta voi oppia jotain ja se ei onnistu, josauttaminen ei ole kiinnostavaa. Psykiatria toimii hiukan toisin. Tehdään diagnooseja tietyin kriteerein ja määrätään lääkkeitä. Hoidetaan oppikirjan pohjalta kyseisen diagnoosin mukaisesti. Psykologien taas pitää käyttää arkijärkeään, sydäntään ja oppimaansa paljon laajemmin ilman valmista sapluunaa.
Aivan kuten kirurgin.
Itse mielummin ottaisin dr housen omaksi psykologikseni kuin nykypäivän emaatikon. Ihan oikeasti en kaipaa tukea aääli en ymmärrystä tarvitsisin ihmisen joka vetää omat tunteensa sivuun ja ajattee asiat tieteenpohjalta. Siksi olenkin valinnut kirjat, koska tunteellisia auttajia en yksinkertaisesti enää kestä.
Lisään vielä että haluanko tunnekylmän ihmisen hoitamaan taas lakiasioitani tai kauppa asioita en sinne tarvittaisiin enemmän empatiaa, jos taas ajatellaan sairauksia ja niiden hoitoa, sinne tarvitaan tiedettä ja tunteiden sivuuttamista.
Syke-sarjan kirurgi Holopainen?
Kyllä. Holopaisen ottaisin kyllä miehekseni
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin loistaa moralisointi ja oletus, että nainen on hoitaja/auttaja/äitiarkkityyppi
Se mhän johtuu siitä että jo pienestä pitäen tytöille on opetettu naisen rooli, he matkivat omaa äitiään ja muita tyttöjä, lahjaksi saivat barbeja, leikki imuria, silitysrautaa ja nukkeja, sellainen on hoivaajaksi kasvatetun lapsen identiteetti ja joka ei tuohon identiteettiin istunut koki itsensä oudoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut monta vuotta ihan samoja ajatuksia, olen myös itse terveysalalla koska se on aina tuntunut itSelle luontaiselta. Kuitenkin lapsen syntymän ja oman masennuksen jälkeen tajusin, että olen käyttänyt koko elämän muiden tunteiden ja tarpeiden täyttåäämiseen, joka lopulta uuvutti minut täysin. Olen alkanut lähes vihaamaan hoiva- alaa, sillä olen luonnostani empaattinen ja tunnollinen, joten uuvun raskaasta työstä täysin. Itse en kuitenkaan ole saanut mallia tähän äidiltäni, sillä hän on ollut pikemminkin kova ja itsekäs kuin yhtään hoivaava. Ehkä minusta sitten tuli tälläinen kun tajusin jo pienenä että muita täytyy auttaa omalla kustannuksellani.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut monta vuotta ihan samoja ajatuksia, olen myös itse terveysalalla koska se on aina tuntunut itSelle luontaiselta. Kuitenkin lapsen syntymän ja oman masennuksen jälkeen tajusin, että olen käyttänyt koko elämän muiden tunteiden ja tarpeiden täyttåäämiseen, joka lopulta uuvutti minut täysin. Olen alkanut lähes vihaamaan hoiva- alaa, sillä olen luonnostani empaattinen ja tunnollinen, joten uuvun raskaasta työstä täysin. Itse en kuitenkaan ole saanut mallia tähän äidiltäni, sillä hän on ollut pikemminkin kova ja itsekäs kuin yhtään hoivaava. Ehkä minusta sitten tuli tälläinen kun tajusin jo pienenä että muita täytyy auttaa omalla kustannuksellani.
Ihan kuin minä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole mitään auttamista että antaa asiakkaan rypeä sairaudessaan ja kannustaa menemään vielä syvemällekin "sairaudessaan". Ei säälin kaipuussa eläminen ole mikään sairaus. Lisäksi vielä ammatiauttajat oikein joka solullaan haluavat saattaa asiakkaan vielä syvemmälle ruikutuksessaan.
Ei tämöisiä elämänsä surkuttelijoita tule kannustaa yhtään lisää, vaan tulee sanoa, eikö märinä jo riitä, ja olisi aika aloittaa normaali elämä.
Sotket kaksi asiaa. Tietysti voi olla, että terapeuttisi on ne sotkenut.
Yliampuva empatiamyrsky ei välttämättä ole parasta hoivaa, eikä säälin kerjuuta pidä ruokkia eikä tällä tapaa luoda kuiluasetelmaa, jossa toinen on uhri ja toinen pelastaja.
Mutta jos lanseeraamasi potkuperseterapia yleistyy, siihen ei varmaan tarvita kalliisti koulutettuja terapeuttejakaan. Portsarit ja vartijat etusijalle, ja palkka 10 euroon. Vastaanottona voi toimia vaikka kauppakeskuksen tuulikaappi.
Sinulla näyttää olevan asiallinen terapeutti. Pysy siinä niin kenties toivut paskasta elämästäsi.
Auta ensin itseäsi. kukaan ei tule kiittämään uhrautujia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa autettavista on ihan vätyksiä ja ammattiautettavia, heittäytyneet autettaviksi ja vaativat koko ajan enemmän ja parempaa. Loput vaan ihan paskoja. Kyllä niiden kanssa väsyy, vievät vain kaiken hapen huoneesta ongelmiensa kanssa.
Halu päästä pois sairaanhoitajan ammatista on kasvanut vuosi vuodelta. En halua työskennellä hoitoalalla. Mikä olisi realistinen, työllistävä ala?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmi ettei tieni kulkenut psykologiksi ja terapeutiksi.
Olisi tosi palkitsevaa laskea käsi asiakkaan ylkapäälle ja sanoa hänelle että, "voe voe, voie voe kun on kurjaa, mitään muuta en sinulle osaa sanoa kuin että ota itseäsi niskasta kiinni ja lopeta turhasta itkeminen. Et arvakkaan kuinka aika rientää ja kohta olet hautuumaalla 2 metriä maata päällä. Ryhdistäysy kun vielä elät. Tee niitä kivoja asioita mistä nautit. Elämä ei jatku loputtomiin".
Kassan kautta ulos, maksat Virpille sen 200 egee.
Parempi havahtua suunnan muutokseen ilman burn outia. Taiteen tekemisessä on se ongelma, että se harvoin työllistää riittävästi niin että elättäisi. Mutta sitähän voi myös harrastaa. Varmaan tuolla pohjakoulutuksella ja lisäopinnoilla voisi päästä esim suunnitteluhommiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole hoitaja, kuitenkin alalla jolla pitää olla mielin kielin vaikemmallekin asiakkaalle. Tosi kuluttavaa.
Hyvä pointti nuo vanhat sukulaiset. Jännä miten naisen pitäisi heitä hyysätä, miehiltä sitä ei odoteta. Pitäisi istua tuntikausia kuuntelemassa tylsiä ja itsekehuvia juttuja ja kuskailla heitä.Vaikka he eivät koskaan ole minulle olleet edes kivoja, päinvastaisia muistoja on monta. Anoppikin yrittää syyllistää minua omaksi seuraneidikseen ja sukuloimaan. Mieheni ei tosiaan ole kiinnostunut minun sukulaisistani, mutta toisin päin tuntuu olevan velvoite.
Minäkin väsynyt siihen, ettei autettavat edes halua muutosta tilanteeseensa vaan haluavat heittäytyä jonkun vahvoille käsivarsille. Alkaa olla hartiat kipeät.
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella että naiset hyvin helposti omaksuvat sen ajatuksen, että kuuluvat hoitavaan, hoivaavaan ja opettavaan sukupuoleen, ja näkevät itsensä lempeänä mutta lujana suojelijana ja johdattajana, ja mikäs siinä. Kuitenkin, jos ihminen on tarkka, huolellinen ja haluaa tehdä asiat oikein/hyvin/perusteellisesti voi olla että sen kaoottisen todellisuuden joka lapsi, sairaus tai elämänsä perusteellisesti sotkenut kanssaihminen on pidemmän päälle rankkaa, koska se kieltäytyy toteuttamasta sitä käsitystä maailmasta, joka ihmisellä on. Tunne useampia naisia, joiden osalta on hyvin vaikea ymmärtää miksi he ivat kuvitelleet sopivansa hoito-, kasvatus- tai sosiaalialalle, kun heidän olisi luonteensa ja temperamenttinsa vuoksi kannattanut ryhtyä insinööreiksi tai kirjanpitäjiksi, ei siksi etteikö noilta aloisi löytyisi kivoja tyyppejä vaikka kuinka paljon, vaan siksi että noilla aloilla toimitaan ennustettavan ja järjestyneen todellisuuden piirissä. Kaoottisen todellisuuden kanssa toimimiseen tarvitaan luovuutta ja improvisointikykyä (kyllä, lääkkeet pitää silti osata antaa oikein ja lakeja noudattaa) ja tiettyä suhtatutumisen keveyttä.
Hyvin sanottu. Kun mietin tuttavapiirin hoito-, opetus- ja kasvatusalalla työskenteleviä naisia, niin aika monen kohdalla olen joskus miettinyt sitä, miksi he ovat näille aloille hakeutuneet. He kyllä pitävät itseään sosiaalisina, empaattisina ja ihmisläheisinä mutta käytös viestii muuta. Osa on hirveän kärsimättömiä, ärsyyntyvät helposti siitä, jos kaikki ei mene oman mielen mukaan ja purkavat sitä ärsytystään helposti toisiin ihmisiin. Toiset eivät ymmärrä itsestään poikkeavia ihmisiä, mm. saattavat härskisti pilkata jonkun maneereja ja "hyvää tarkoittaen" spekuloida, onko joku heidän mielestään vaikkapa autisti. En toisaalta voi tietää, millainen kaikkien heidän työminä on mutta osan heistä kanssa olen tehnyt töitä ja huomannut, että sama asenne loistaa läpi työpaikallakin. He voisivat olla loistotyyppejä jollain täysin eri alalla mutta useimmat heistä kuuluvat siihen sukupolveen, jonka naiset on koulittu siihen, että hyvä nainen on olemassa muita ihmisiä varten ja auttaa toisia oman hyvinvointinsa kustannuksella.
Siihen tarvitaan kaksi? Itse suostuit.