Lue keskustelun säännöt.
Olen tajunnut etten halua "auttaa" ketään työkseni
12.04.2020 |
Koko ikäni identiteettini on rakentunut muiden auttamisen ja palvelemisen ympärille. Se on rooli joka minulle annettiin perinnöksi suvun naisilta. Ensimmäinen koulutukseni oli sairaanhoitaja, sitten psykologian ja terapiamenetelmien opintoja.
Nyt karanteenin aikana huomasin keksiväni tekosyitä, miksen voi tarjota palveluitani netissä. En HALUA palvella enää.
Minulla on myös vahva luovuuden tarve ja mieluiten eläisin erakkona taidetta tehden. Tämä puoli on jäänyt varjoon kun ihmiset odottavat palvelua, hoitamista ja parantamista.
En halua pitää yhteyttä vanhoihin sukulaisiin, jotka olettavat minusta viihdyttäjää ja huolehtijaa itselleen, vaikken ole välittänyt heistä vuosiin.
On ollut helpottavaa sanoa ääneen, etten halua hoitaa, terapoida tai palvella muita. En halua kantaa muiden taakkoja harteillani. Olo on kevyempi ja olen parempi kumppani miehelleni ja paljon hauskempi. Luon taidetta päivittäin.
Tämä pysähtyminen on siis ollut hyväksi.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiset voisivat ottaa itseään niskasta kiinni. Ei täällä ketään tarvitse hoivata tai paapoa sen enempää. Terveydelliset haitat toki hoidetaan ja en sano etteikö terapiasta ja lääkkeistä olisi hyötyä mielenterveyden hoidossa.
Mutta sellainen hoivaava, uhrautuva äiti-myytti joutaisi roskakoriin.
Terveisin, nainen 30-v.
Miksi sitten kukaan on kenenkään kanssa missään tekemisissä oikeastaan? Eli loppuuko tuo hoivaamattomuus ja uhrautumattomuus mihinkään?
Lääkkeillä saa sitten tosiaan hoitaa vähän joka iikkaa, kun ei terapeuttiakaan enää saa. Kun väitän, että mielenterveyden hoidossa välittävät suhteet toisten ihmisten kanssa on a ja o.
En minä ainakaan ole ihmisten kanssa siksi, että minua autettaisiin tai että auttaisin muita. Tai siis on siinä sitäkin mukana, mutta se ei ole edellytys ihmissuhteilleni. Siis jos kirjoittaja tarkoitti sen tyyppistä auttamista, joka on itseltä pois. En koskaan auta sillä lailla enkä koskaan haluaisi, että kukaan auttaa minua, jos se on häneltä itseltään pois. Siksi juuri on ammattilaiset olemassa. He saavat työstään palkkaa.
Ehkä niitä ammattilaisia muutama vielä jää senkin jälkeen jos ap lopettaa, mutta miksi heidänkään sitten pitäisi auttaa niin että se on itseltä pois? Kun eläähän sitä ilmankin.
Miten tuo määritelmä sinulla asettuu, minkälainen apu on itseltä pois ja mikä ei?
Kuviohan on sillä tapaa mielenkiintoinen, että intuitiot menevät aika rajusti puoliksi tässä asiassa. Minun vinkkelistäni tuo sinun edustamasi on kevytystävyyttä, ja olen hyvin varovainen sitoutumaan ihmisiin koska en halua löytää itseäni tilanteesta, jossa toinen osoittautuu kivisydämeksi tai itsekeskeiseksi typerykseksi jos minulla sattuisi menemään heikosti. Minun näkökulmastani periaatteellisista syistä kevytystävällinen ihminen on vaarallinen, koska hän sitoo muiden resursseja sitten kuitenkin, jotka olisi voinut satsata sellaiseen ihmiseen, joka hädän hetkellä pelastaa henkesi tai sinä hänen. Hänen teoriansa kun perustuu siihen, että hän kuuluu elämässä voittajiin, joten hän haluaa ympäröidä itsensä muilla riippumattomilla.
Siinä on rajansa, paljonko pitää omia voimiaan sijoittaa ihmiseen, joka on pohjaton kaivo. Mutta se on eri asia. Nyt saatetaan elää viimeisiä hetkiä siinä maailmassa, jossa ystävyydenkin velvoittavat puolet voi ulkoistaa ja elää omaa napaansa varten.
Joku psykiatri muistaakseni radiossa joskus aika kauan sitten sanoi, että heidän ammattikuntansa antama apu on hätävara, joka ei voi korvata normaalia elämää ystävineen. Nykyisin ajatus on kääntynyt päälleen, epäilemättä siksi, koska kaikista otetaan liikaa irti eikä voimia muiden tarpeille ole, kun niitä ei oikein riitä omillekaan. Mutta se ei ole ystäväkandidaattien kelvottomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on koronatilanne vaikuttanut ajatuksiin työstäni. Olen viimeiset vuodet tehnyt hulluna työtä sosiaalialalla, välillä ollut työuupumuksen partaalla. Saikulle en ole halunnut missään nimessä jäädä, sillä muuten työni kriisiytyisivät (ei ole erikseen sijaisia). En ole myöskään uskaltanut vaihtaa työpaikkaa, sillä olen ollut niin kiinni nykyisessä työssäni, kuvitellut olevani korvaamaton asiakkailleni.
Koronakriisin myötä sain määräyksen, vasten tahtoani, toisiin tehtäviin, kriittisemmän palvelun turvaamiseksi. Oma työtehtäväni ei lakannut, tekemistä sielläkin riittäisi jos riittäisi tekijöitä.
Ei minulla enää tämän jälkeen ole mitään kynnystä lähteä kohti uutta. Se mitä olen pelännyt tapahtuvan, jos tekisin näin, on nyt tapahtunut minusta riippumattomista syistä. Palatessani takaisin omaan työhöni, asiakkaideni tilanne on kriisytynyt ja tulen taas tekemään ylitöitä kuin hullu, jotta saan tilanteen haltuun. Mietin, onko se sen arvoista? Nyt olisi tilaisuus katsella uusia töitä, tai jättäytyä vaikka joksikin aikaa työelämän ulkopuolellekin, kenties lähteä opiskelemaan uutta alaa.
Hyvähän se on kyseenalaistaa, jos oma elämä tai työ ei tunnu hyvältä.
Itse taas olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, varsinkin lapsia. Olen ollut päiväkodissa ja kouluissa töissä. Erityisesti tykkään päiväkotilapsista, koska he tarvitsevat koululaisia enemmän hoivaamista, leikittämistä ja kuuntelijaa, ja sellainen tulee minulta luonnostaan. On jotenkin sellainen olo, että kun on itse ollut usein se autettava, niin on kiva antaa takaisin. Ja kun olen ollut todella arka varsinkin nuorempana, niin jotenkin se lisää itsevarmuutta, että pystyy olemaan toisten tukena.
Itsellänikin on muuten tuo luovuuden tarve, olen aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon.
Mitä hyötyä haluttomasta auttamisesta on?
Ja "terapiaopinnot" voi olla jotain aromaterapiaa tai enkelihoitoja, onko sellaisillekaan kysyntää? :D
Itsekin olen tässä miettinyt omaa elämääni ja teenkö sitä itselle vai työlle. Tuntuu, että tämä kotona oleminen ja omien juttujen tekeminen on juuri sitä, mistä nautin. Meillä on ihan mukiinmenevä asunto maksettuna, mutta olen aina miettinyt, että pitää tehdä töitä, että saamme omakotitalon. Nyt olen kuitenkin alkanut tajuamaan, että voisimme vaihtaa tämän jo nyt saman hintaiseen omakotitaloon, ihan hyvinhän etätyöt ja kerran 2 viikossa kaupassa käynti luonnistuvat. Ei sen omakotitalon tarvitse olla kasvukeskuksessa. Olemme nyt sosiaalisia kontakteja vältellessämme retkeilleet paljon luonnossa ja ajaneet myös kauemmas esimerkiksi kansallispuistoihin, ja matkalla on näkynyt paljon taloja, joissa voisin heti asua. Tajusin, että en halua mitään urataloa lyhyellä työmatkalla, vaan haluan talon vapaa-aikaa varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetuntemus on erittäin tärkeää.
Tuntuu välillä että tämä on kadoksissa todella monilta. Sitten ihmetellään miksi elämä tuntuu niin raskaalta.
Jokaisen ihmisen tulisi kyetä rehellisen itsensä näkemiseen. Kaikista ei ole auttajiksi, äideiksi, isiksi, toisten tukijoiksi ym
Itsetutkintaa tulisi harjoittaa jo nuorena ja koulun tulisi tukea sitä. Jäisi moni huono, itselle sopimaton valinta tekemättä.
Minäkin tiesin sen että koronaeristyksessä monen mieli muuttuu liittyen ns entiseen arkeen.
Hoitohenkilökuntaa tulisi palkata ulkomailta lisää mutta kuka suostuu tekemään raskasta, vastuullista työtä niin pienellä palkalla
Tämä on Suomen suuri häpeäpilkku!!
Terapeuttinen apu onkin sitten eri juttu. Täällä on paljon ihmisiä jotka itse tarvitsevat apua. Paljon enemmän heitä on kuin auttajiksi soveltuvia
Tutkimusten mukaan sodan aiheuttama trauma näkyy kolmanteen sukupolveen asti sodan päättymisestä. Tätä traumaa on Suomessa vielä paljon.
Traumatietoisuutta pitäisi lisätä paljon itsetuntemusopin lisäksi. Edes kaikki psykiatrit eivät erota traumaoireilua kunnolla vrt dissosiaation sekoittaminen skitsofreniaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tuohan on ihan ymmärrettävää. Katselehan avoimin silmin elämänkaartasi. Vanhemmiten ihmisen aivot alkavat kalkkiutua ja tulla tietynlaisia piirteitä esiin. Sinusta on kuoriutumassa kitkerä vanha akka. Ei siinä ole mitään ihmeellistä tai hävettävää, se kuuluu ihmisen kehitykseen. Siunausta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla tapahtui silmien aukeaminen jo ennen koronakriisiä. Tein sairaanhoitajan työtä parikymmentä vuotta ajautuen enemmän ja enemmän ns. henkiseen auttamiseen suuntautuen, koska olin työnantajan mielestä empaattinen ja sympaattinen ja kaikkea siltä väliltä. Itsekin sokeuduin asialle, koska sain aina potilailtakin palautetta, että olen tosi ystävällinen ja huomioiva hoitaja. Kaiken maailman työssä kouluttautumisien seurauksena huomasin yhtä-äkkiä työskenteleväni sellaisten asioiden äärellä mitä en koskaan ollut halunnut ja oman henk. kohtaisen elämän seurauksena edes henkisesti jaksanut. Joten tein täyskäännöksen.
Nyt olen jo vuosia työskennellyt leikkaussalissa instrumenttihoitajana. Ihanaa kun voi useimmiten olla vain hiljaa ja tehdä työtä, kun useimmat kirurgitkaan eivät ole mitään seurustelu-upseereja :)
Jotenkin tuntui, että itsekin sai luvan hengittää tän aloituksen kanssa, kiitos siitä! Sosiaalipuolen koulutus ei terveyspuolen, mutta auttamisammatti kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Törkeää opiskella psykologiksi, jos et halua auttaa ketään. Eikö sinulta siis ole tätä aikaisemmin löytynyt aivoja ollenkaan, vai mistä on kysymys? Sairaanhoitaja voi tehdä työtään haluamatta auttaa, mutta psykologin osaaminen perustuu nimenomaan siihen, että haluaa auttaa muita, voit tehdä enemän pahaa kuin auttaa, jos sinulta EI SAA APUA, vaikka olet siinä asemassa, että sinun KUULUU auttaa. Sh on siitä erilainen, että kaikki työtehtävät ovat mekaanisia ja on aivan sama, mikä on asenteesi, niin potilas silti paranee.
Psykologiaa lukeneena ymmärrän, että ihminen muuttuu ja elämänkaaren eri vaiheissa voi eri piirteet korostua.
Tietenkin muuttuu mutta se, että psykologin tehtävänä on HALUTA auttaa muita pitäisi olla selvillä jo ammattiin hakeutuessa. Ja miettiä sekin puoli, että entä jos en haluakaan jonain päivänä auttaa toisia? Törkeää istua siellä jos ei edes halua auttaa, mikä kuuluu aivan oleellisena osana työnkuvaan. Aloittajakin koittaa vain perua tapaamisiaan, eli on vielä mukana vahingoittamassa apua etsiviä! Nämä kuvittelevat, että vika on heissä, jos auttajastakaan ei ole mitään apua!
Ei välttämättä,
Tulee mieleen se dr house, jos taitoa on tahtoa ei tarvita.Siinä on käsittääkseni kyse psykiatrista. Psykologilla ei ole sellaisia välineitä, etä voisi vain mekaanisesti saada tulosta aikaan. Jokaiselta asiakkaalta voi oppia jotain ja se ei onnistu, josauttaminen ei ole kiinnostavaa. Psykiatria toimii hiukan toisin. Tehdään diagnooseja tietyin kriteerein ja määrätään lääkkeitä. Hoidetaan oppikirjan pohjalta kyseisen diagnoosin mukaisesti. Psykologien taas pitää käyttää arkijärkeään, sydäntään ja oppimaansa paljon laajemmin ilman valmista sapluunaa.
Aivan kuten kirurgin.
Itse mielummin ottaisin dr housen omaksi psykologikseni kuin nykypäivän emaatikon. Ihan oikeasti en kaipaa tukea aääli en ymmärrystä tarvitsisin ihmisen joka vetää omat tunteensa sivuun ja ajattee asiat tieteenpohjalta. Siksi olenkin valinnut kirjat, koska tunteellisia auttajia en yksinkertaisesti enää kestä.
Lisään vielä että haluanko tunnekylmän ihmisen hoitamaan taas lakiasioitani tai kauppa asioita en sinne tarvittaisiin enemmän empatiaa, jos taas ajatellaan sairauksia ja niiden hoitoa, sinne tarvitaan tiedettä ja tunteiden sivuuttamista.
Syke-sarjan kirurgi Holopainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että olet löytänyt toisen suunnan elämälle!
Mikä "suvun perintö"? Hah. Minä en tunne mitään myötätuntoa. Itse olet elämäsi valinnut. Turha syyttää ketään tai mitään muuta. Säälittävää.
Olipa helpottavaa lukea kirjoituksesi. Minunkin silmäni ovat auenneet; en halua enää tehdä hoitotyötä. Olen siis ollut alalla jo vuosia ja miettinyt alanvaihtoa pitkään. Tämä koronakriisi on avannut silmäni lopullisesti terveydenhuollon (johtamis)ongelmille enkä halua jatkossa toimia alalla. Pohdin jopa alaan liittyvien lisäopintojenkin keskeyttämistä. Harmi etten tiedä yhtään mihin suuntaan lähtisin elämääni rakentamaan.
Itse olen jo 50+ hoitaja, sairauslomalla. En enää ikinä mene enää hoitoalalle,kun/jos kuntoudun. Jään hoitamaan iäkästä isääni. En jaksa sitä väheksyvää kohtelua,jota työssä joutuu kohtaamaan päivittin. Meillä hoitajilla ei ole mitään arvoa, ei edes tässä koronakriisissä. En tiedä,mistä johtuu hoitajien aliarvostus maassamme, muissa maissa meitä arvostetaan. Luulen, että tämän kriisin mentyä ohitse, on mietinnän paikka, kuka hoitaa vanhuksemme tulevaisuudessa, koska varmasti tullaan näkemään joukkopako alalta. Nuoria ei kiinnosta vanhustenhoito. Ehkä näemme halpahoitajien tulon köyhistä maista maahamme, koska suomessa ei hoitoalaa arvosteta. Tämän kriisin jälkeen hoitajat löytävät varmasti muitakin töitä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen jo 50+ hoitaja, sairauslomalla. En enää ikinä mene enää hoitoalalle,kun/jos kuntoudun. Jään hoitamaan iäkästä isääni. En jaksa sitä väheksyvää kohtelua,jota työssä joutuu kohtaamaan päivittin. Meillä hoitajilla ei ole mitään arvoa, ei edes tässä koronakriisissä. En tiedä,mistä johtuu hoitajien aliarvostus maassamme, muissa maissa meitä arvostetaan. Luulen, että tämän kriisin mentyä ohitse, on mietinnän paikka, kuka hoitaa vanhuksemme tulevaisuudessa, koska varmasti tullaan näkemään joukkopako alalta. Nuoria ei kiinnosta vanhustenhoito. Ehkä näemme halpahoitajien tulon köyhistä maista maahamme, koska suomessa ei hoitoalaa arvosteta. Tämän kriisin jälkeen hoitajat löytävät varmasti muitakin töitä.
Mediassa lasketaan kuolleet lääkärit maailmalla, mutta hoitajia ei lasketa.
Minua on kaveritkin käyttäneet kuuntelijana ja ilmaisena auttajana. Empatiani on lopussa.
Oho, on muuten tutun kuuloinen tarina! Itseltäni löytyy myös taustalta terveysalan ammatti ja jokunen vuosi työkokemusta ihmisläheiseltä alalta. Tällä hetkellä psykologian opinnot kesken ja suuntaan ehdottomasti tutkimuspuolelle - tilastotiedettä aion opiskella tähän rinnalle paljon. Opintojen myötä on tullut selväksi että terapeutiksi tai muuksi konkreettiseksi auttajaksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua. Tärkeitä ammatteja, mutta huomasin itse väsyväni totaalisesti ja jopa kyynistyväni... Sitä en halua. Lähipiiristäni pidän ja olen mukavempi ihminen kaikille kun voimavarat riittävät. Tämä oli jo tiedossa ennen koronaa mutta tämä pysähtyminen on vain vahvistanut päätöstäni ja pistänyt paljon arvomaailmaa uusiksi. Jatkuva suorittaminen loppui myös tähän, elämässä on tärkeämpiäkin asioita.
Hyvä että olet saanut itsekin selkeyttä, mitä haluat tehdä! Sitä ei kannata missään nimessä hävetä, me ollaan erilaisia ja on hyvä, että ymmärtää nyt, ettei sovellu nykyiseen ammattiinsa kuin vasta eläkeiän kynnyksillä.