Mistä tiesitte että teidän perheenne lapsilukumäärä on täynnä?

Vierailija kirjoitti:

Muutama kuukausi sitten syntyi meille neljäs pienokainen, olin aika varma raskausaikana että tämä olisi se viimeinen.... Mutta nyt ollaan kyllä jo oikeastaan päätetty miehen kanssa että tehdään vielä yksi kohtalaisen pienellä ikäerolla tähän meidän nuorimmaiseen. Se saa luvan sitten riittää vaikka minulla varmaan ikuinen vauvakuume tulee olemaan kuitenkin. Tämän rajan sanelee omat voimavarat, sekä taloudellinen tilanteemme. Kotimme ja automme eivät myöskään enempää väkeä niele. Olen myös aikoja sitten päättänyt että lapsia ei tule enää 35 ikävuoden jälkeen minulle ja tämäkin raja tulee parissa vuodessa täyteen.

Vau... kiva että jotkut voi vaan päättää tehdä lapsia ja niitä putkahtelee tuosta vaan. Muistattehan puhua tuosta aiheesta varovasti: Joka viides pariskunta Suomessa kohtaa lapsettomuutta jossain vaiheessa, ja on myös paljon tahattomasti lapsettomia, jotka eivät ole parisuhteessa tai on muuten vain sellainen tilanne, ettei niitä noin vain tulekaan.

Aina synnytyksen jälkeen olen sanonut miehelle, että meidän lapsiluku oli nyt tässä. No parin kolmen vuoden päästä olen jo taas ehdottelemassa sille, että jos vielä yksi tehtäisiin ja aina se on suostunut.

Nyt lapsia on kolme joista  nuorimmainen täyttää pan 5 v. ja neljättä lasta kovasti miehen kanssa ollaan vielä yrittämässä. Kerran jo plussasin, mutta meni kesken heti alkuviikoilla. Ikää minulla 39 ja mies vuoden vanhempi.

Esikoista lukuun ottamatta jokainen lapsemme on ollut "viimeinen" silloin kun olen ollut raskaana. Muita odottaessani se tosin oli toive, mutta kuopusta odottaessani se oli päätös. Tiesin, etten enää jaksaisi yhtään raskautta. Jo raskauden alkuvaiheessa, keskenmenoa pelätessäni päätin, että tämä on viimeinen raskauteni, kävi miten kävi. Kaikki meni muuten hyvin, mutta synnytyksestä toipuminen oli ihan hirveää. Päätä särki kolme vuorokautta, kunnes spinaalipuudutuksesta jäänyt reikä paikattiin selästä. Pukamat olivat niin pahat, että viikkoon en istunut. Jne. Niissä tuskissa päätökseni vain vahvistui siitä, että lapsilukumme on nyt täynnä. Nyt minulla on ikääkin jo sen verran, että voin hyvällä syyllä sanoa päätöksen pitäneen.

Raskausmyrkytys ja aika sairaalassa. En suostu moiseen toiste. Alunperin oli mielessä 2-3.

Vauvat on ihania, mutta ne pahukset kasvaa, voisin useammankin vauvan hoitaa, mutta 4-vuotiaana ne pitäisi voida antaa pois.

Kun kohtu repesi toisen lapsen synnytyksessä ja lääkäri sanoi jälkitarkastuksessa että seuraava raskaus on minulle hengenvaarallinen. Kolmatta raskautta ei tullut, koska kaksi lastamme tarvitsevat äitinsä.

Siitä ettei pää kestäisi enää yhtään uusia valvottuja öitä, huutoa ja rahanmenoa jota ei muutenkaan ole.

Vauvat on kivoja kun ne ei ole omia. Ja on ihanaa osata myöntää ettei halua eikä enempää lapsia tule.

Jo ennen ensimmäistäkään lasta päätettiin että kaksi ja siinä pysyttiin. Menin sterilisaatioon heti kun täytin 30.

Raha,ikä, terveys, lasten (tehtyjen) ikäero = koko elämää ei halua viettää lapsiperheessä, nuorimmalla ja vanhimmalla olisi ollut kohtuuton syntymäväli, kun se oli nytkin 10v. Eli lapsia on 2.

Nopeassa tahdissa saaduista neljästä lapsesta 2 osoittautui kehitysvammaisiksi.

Sitten petti ehkäisy ja saatiin viideskin...

Onneksi ei kv mutta hormonikierukka ollut siitä saakka

Kolmannen lapsen odotusaikana psyykkasin itseäni, että tämä on viimeinen odotus, viimeiset liikkeet vatsassa. Kun lapsi syntyi, oli yllättävän helpottunut olo. Tuntui, että meidän perhe oli just sopiva. Toki itsellä oli ikääkin sen verran, ettei halunnut enempää riskeerata.

Edelleen läikähtää sydämessä, kun kuulee, että joku saa vauvan. Mutta ei enää yhtään siten, että tulisipa meillekin.

Vaikea selittää, mutta vahva tunne, että näin on hyvä.

Ennen ensimmäistä lasta ajattelimme, että haluamme monta lasta. Sitten kun meillä oli yksi lapsi, niin ajan kanssa alkoi tuntua, että tämä riittää ja näin on hyvä. Toisaalta olimme asian suhteen passiivisia, emme käyttäneet ehkäisyä. Meillä nyt vaan toive ja luontainen toteuma sattui osumaan yksiin.

Meillä on kolme elävää lasta ja neljäs kuoli kohtuun raskauden puolivälin jälkeen. Se oli niin tuskallinen kokemus, että yhtään lasta en halunnut enää menettää. Voihan niin käydä, vaikka kaikki ovat nyt terveitä, mutta harvinaista se on kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljää toivottiin, kaksi saatiin. Ihan hyvä näin. Sitten joskus, jos nuo löytävät kumppanit, niin meillä on ne hartaasti toivotut neljä <3.

Älä.... tuolla asenteella sinusta tulee painajaismainen anoppi

Ei välttämättä. Ei se, että toivoo lapselle puolisoa tarkoita, etteikö tulisi sen puolison kanssa toimeen.

Meillä on vain se yksi lapsi ja vaikka en ikinä toista kaivannut, niin melko varhaisessa vaiheessa aloin kuitenkin haaveilemaan vävystä :-D Huomasin jossain vaiheessa katselevani nuoria miehiä sillä silmänsä, mutta ikäväkseni en kuitenkaan sitä valintaa päässyt tekemään vaan tyttö teki sen ihan omin päin. Vävyn kanssa tulen erittäin hyvin juttuun, vaikka alkuun harmittelin ettei hän täytä toivelistaani. Hänessä on kuitenkin hienoa ominaisuuksia joita en osannut edes toivoa ja olen tyttäreni puolesta tyytyväinen. Tytär sai myös ihanat appivanhemmat ja koko vävyn perhe ja suku on ottanut hänet sydämellisesti vastaan. 

En ole koskaan katunut sitä että meillä on vain yksi lapsi, tämä on sopinut meille hyvin. Mutta silti tuntuu kivalta, että nyt on myös vävy. Tytär ja vävy ovat tietenkin myös oma perheensä emmekä me tunkeile liikaa heidän elämäänsä. 

Kaikki lapset eivät löydä puolisoa eikä siitä pidä heille mitään taakkaa tehdä. Saa niistä vävyistä ja miniöistä silti mielessään haaveilla ja olla iloinen, jos sellaisia siunaantuu. 

Toisen jälkeen tuntui vielä vahvasti, että joku puuttuu vielä joukosta. Kolmannen synnyttyä mietin, että kaipa se neljäskin vielä tulee. Mutta sitten kun kolmas kasvoi vähän isommaksi, niin elämä alkoi tuntua sen verran helpolta, etten koskaan halunnutkaan sitä neljättä. Nyt kun nuorimmainen on 9-vuotias,niin suorastaan ahdistaa ajatus vauvasta!

Kun toinen lapsi oli taaperoiässä, tuntui aivan kestämättömältä ajatus, ettei perheessä enää olisi vauvoja. Ajattelin että minusta tulee sellainen hullu mummo joka vie vauvoja vaunuista.

Nyt kolmas lapsi on taapero, ja voin ihan vilpittömästi sanoa että ei enää koskaan vauvaa meille, kiitos.

Tiesin sen silloin, kun lääkäri toisen lapsen syntymän jälkeen ilmoitti että kolmas olisi iso riski. Silloin se tuntui väärältä ja pahalta, mutta seuraavan vuoden aikana vahvistui että minusta ei riittäisi kolmelle. Nyt kun lapset on sen ikäisiä että taas riittäisi, niin en haluaisikaan aloittaa sitä itkua ja valvomista alusta. Näin on just hyvä.

Lopetin panemisen.

Tämä jollain prosentilla vaikuttaa perheen lapsilukuun.

Voihan olla, että joku haluaa että adoptoin jonkun tai sitten perheeseen syntyy Knee Grow syystä tai toisesta.

Esikoinen oli sen verran vaativa vauva että todettiin yhden riittävän.

Hallitus teki lopun siitä hullutuksesta.

Meidän esikoinen on nyt 7-vuotias ja viimeiset kolme vuotta ollaan harkittu toista lasta. Toisaalta kummatkin haluttaisiin toinen lapsi, mutta toisaalta koemme nykyisen elämämme sen verran leppoisaksi että emme tiedä uskallammeko alkaa mitään riskeeraamaan.