Tiesitkö heti että hän on oikea, kun tapasit puolisosi.

En. Olin vauva.

Mutta parikymppisenä sitten ykskaks tunsin ihmeellisen vetovoiman välillämme jo paljon ennen kuin mies sen hyväksyi.

Nyt yhteisiä vuosia pian 20.

En tiennyt. Olin tuntenut mieheni vuosia ennen kuin aloimme seurustella. 

Katsoin, että jaahas, tuohan on minun mies ja tuon minä haluan.

Tiesin. Valitettavasti hän ei tiedä sitä vieläkään, joten emme ole puolisoita.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. Valitettavasti hän ei tiedä sitä vieläkään, joten emme ole puolisoita.

Et näköjään osaa lukea. Otsikossa kysyttiin hetkestä, jolloin tapasit puolisosi. Jos sinulla ei ole puolisoa, et luonnollisestikaan ole tavannut puolisoasi. 

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. Valitettavasti hän ei tiedä sitä vieläkään, joten emme ole puolisoita.

No kerro se sille, pälli!

En. Tutustuttiin kaveripohjalta netissä, ja siinä pikkuhijaa tunteet alkoivat roihuta. En edes sitten, kun ensimmäisen kerran nähtiin, mutta ekasta suudelmasta lähtien kaikki on ollut selvää. Näin sen piti mennä.

Kyllä. Tunne oli heti ihanan rakastunut, turvallinen ja onnellinen. Muutettiin melkein heti yhteen. Siitä vuoden päästä naimisiin. Nyt ollaan oltu yhdessä tasan 20v ja edelleen onnelliset yhdessä.

Tiesin heti ensimmäisen viiden minuutin jälkeen että siinä on elämäni mies.

Tunne oli jollain lailla outo. En ollut päätäpahkaa rakastunut, hullaantunut tms, toisin kuin aiempien poikaystävien kanssa. Aluksi en edes välttämättä tainnut olla kauhean ihastunut, en ainakaan big time. Oli vain sellainen olo, että tapasin ihmisen, jonka jo tunsin ja joka tunsi minut, vaikka olimme juuri tavanneet. Sellainen olo, että mikään hänessä ei ollut vierasta ja että kaikki epäsopivuuteni, pelkoni ja outouteni olivat hänelle ok, koska hän oli täysin samanlainen.

Toki myöhemmin kävi ilmi, että temperamenttimme ja kiinnostuksenkohteemme ovat aika erilaiset, mutta arvomme, ajatuksemme, tapamme ja elämänasenteemme ovat täysin samoja.

Alkuun jopa harmitti, olin vasta 19v enkä etsinyt loppuelämäni miestä vaan olisin halunnut elää villiä sinkkuelämää. Parin tyhmän sähellyksen jälkeen tajusin kuitenkin että vastaavia kultakimpaleita ei joka päivä tarjoilla ja päätin katsoa millaista elämä elämäni miehen kanssa olisi.

Siitä on nyt reilut 15 vuotta, meillä on kaksi lasta ja mieheni on paras ystäväni. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi, ja samalla kiinni toisiimme. Koskaan ei toki tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, mutta jotenkin on sellainen olo, että me tuskin tulemme eroamaan.

Kyseessä ei ollut ”rakkautta ensi silmäyksellä”- tyyppinen tilanne, vaan enemmänkin sellainen outo tietoisuus, että ”jaahas tässä tämä tulevaisuuteni nyt sitten on”.

En ihastunut häneen heti, mutta minulla ei ole ikinä ollut niin hyvä olo kenenkään muun kanssa. Ajattelin, että näin hyvää fiilistä on pakko seurata vaikken olekaan rakastunut, ja pikkuhiljaa se rakkaus tulikin.

12 yhteistä vuotta takana ja sama hyvä fiilis jatkuu edelleen. Rakastuminen on muuttunut rakastamiseksi, kiintymykseksi ja syväksi ystävyydeksi. Jos mieheni kuolisi, pelkään että minulle kävisi niin kuin oikein vanhoille aviopareille, joista toinen kuolee ja toinen kuolee heti perään silkasta surusta. (Toki jäisin henkiin, olen vasta kolmekymppinen ja meillä on lapsi, mutta you get the point).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesin. Valitettavasti hän ei tiedä sitä vieläkään, joten emme ole puolisoita.

No kerro se sille, pälli!

Olen kyllä kertonut. 

Tiesin kahden tunnin sisällä. Mieletön kemia. Vieläkin on juuri sellainen ja niin kiltti, kaikki oli totta ja aitoa jo silloin heti.

Kyllä siinä jotain erilaista oli siinä kohtaamisessa ja eka illassa kun tapasimme ekan kerran. Oli jotenkin tosi romanttista, mies antoi takkinsa mulle kun ulkona oli kylmä yms<3

Nyt oltu yhdessä 14v , naimisissa, 2 lasta<3

Vierailija kirjoitti:

Kyseessä ei ollut ”rakkautta ensi silmäyksellä”- tyyppinen tilanne, vaan enemmänkin sellainen outo tietoisuus, että ”jaahas tässä tämä tulevaisuuteni nyt sitten on”.

En ihastunut häneen heti, mutta minulla ei ole ikinä ollut niin hyvä olo kenenkään muun kanssa. Ajattelin, että näin hyvää fiilistä on pakko seurata vaikken olekaan rakastunut, ja pikkuhiljaa se rakkaus tulikin.

12 yhteistä vuotta takana ja sama hyvä fiilis jatkuu edelleen. Rakastuminen on muuttunut rakastamiseksi, kiintymykseksi ja syväksi ystävyydeksi. Jos mieheni kuolisi, pelkään että minulle kävisi niin kuin oikein vanhoille aviopareille, joista toinen kuolee ja toinen kuolee heti perään silkasta surusta. (Toki jäisin henkiin, olen vasta kolmekymppinen ja meillä on lapsi, mutta you get the point).

Ja tämä sama just mullakin, että kenenkään muun kanssa ei ollut ollut niin hyvä fiilis aiemmin

Terveisin: 36:s kirjoittaja tässä ketjussa.

Tiesin heti. Tunne ei ollut valtavaa hullaantumista vaan varmuutta: hän on elämäni mies. Ensitapaamisella juttelimme vain hetken, seuraavalla kerralla vähän enemmän. Aloimme törmäämään toisiimme sattumalta yllättävissä paikoissa. Ehkä kolmannella kerralla, kuten tapasin hänet, ajattelin, että tätä miestä suutelen loppuelämäni. Siitä meni vielä viikkoja ensisuudelmaan. Kerroin hänelle varhaisessa vaiheessa, että olen kiinnostunut ja ihastunut, eikä se pelottanut minua.

Joo, tavallaan. Siis en ajatellut että tässä on tuleva mieheni, mutta oli selvää että hänen kanssa oli tosi erilaista kuin muiden viritelmien. Se tuttuuden ja helppouden tunne just.

Vähän oltiin juteltu ennen, mutta heti ensimmäisten treffien jälkeen olin varma, että tää on tässä.

Toki pelästyin asiaa ja yritin vakuuttaa itselleni ja ystävälleni, että ei oo vakavaa vaan tapailua :D

Alle puoli vuotta ja asuttiin yhdessä.

Yhdessä kohta 12v.

No en ensi tapaamisella, koska oltiin molemmat tahoillamme suhteissa ja nuoria. Muutama vuosi myöhemmin sinkkuja molemmat, joskin ns. kiellettyjä hedelmiä toisillemme kaverisuhteiden vuoksi. Mutta silloin tapahtui jotain ja tiesin. Uskomaton kemia ja vatsanpohjassa perhosia. Nyt 16v yhdessä ja edelleen sama tunne paria lasta ja ruuhkavuotta myöhemmin.

Tiesin ennen kuin tavattiin. Tutustuttiin tinderissä ja siellä luisti juttu ihan eri tavalla kuin kenenkään muun kanssa. Sitten kun oikeasti tavattiin, niin se oli lähinnä varmennus sille minkä jo tiesin. Nähtiin jokapäivä ensitapaamisen jälkeen, muutin kamat miehen luo neljän päivän jälkeen ja tällä hetkellä omistetaan asunto yhdessä.

Mitä siihen tunteeseen tulee, niin ei se ollu mitään tajunnanräjäyttävää. Se oli vain se fiilis kun ajateltiin tulevaisuudesta ja melkein kaikesta samalla tavalla, eikä ollut mitään ns. Hälytysmerkkejä. Oon aina miettinyt näitä rakkausasioita myös järjellä, joten jos ois ollu jotain epäilyttävää, niin oisin ottanut takapakkia. Enkä muutenkaan ihan heti uskaltanut kokonaan heittäytyä rakkauden sokeaan virtaan vaikka melkein alusta asti yhessä asuttiinki. Mun kokemus on, että jos hälytyskellot soi tai jokin epäilyttää, niin siihen on syynsä.

Tunnistin sillä tavalla, että tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Oli aivan selvää ensimmäisestä päivästä lähtien että hän kuuluu elämääni ja on varmaan kuulunut jo edelliseenkin elämään, sen verran tutulta hän vaikutti. Mutta olimme kuitenkin aluksi vain kavereita.