Lue keskustelun säännöt.
Pelkäätkö kuolemaa? Miksi? Miksi et?
22.02.2020 |
Ajatteletko kuolemaasi kauhulla vai ihan rauhassa? Pystytkö yleensäkään ajatella sitä? Entä muiden kuolemaa?
Tuli mieleen tuosta corona-ketjusta. Että mikä saa ihmiset niin paniikkiin. Juu, en tietenkään toivo kuolemaa ennen vanhuuden päiviä kellekään, mutta kuolema on osa elämää kuten syntymä. Ollaanko me jotenkin vieraannuttu siitä ja siksi ei haluta sitä edes ajatella.
Itselleni on käynyt niin, että mitä lähempänä olen sitä ollut (itse ja nähnyt muiden) sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä enemmän elämää arvostan. Elämän arvostaminen on sitä, että valittaa vähemmän, nauttii enemmän ja iloitsee joka päivästä. Ja kun kuolema on tullakseen, hyväksyy sen ja ottaa sen rauhallisesti vastaan (jos ei nyt ihan äkkistoppi tule, mikä on itseasiassa se paras tapa).
Olen saanut kaiken mitä olen halunnut ja voisin lähteä ihan onnellisena. Olen alle 40. Kamalinta olisi lapsen kuolema, mutta ymmärrän, että sekin on osa elämää ja sattuu aina joskus jonkun kohdalle.
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Mutta eikö se ole se ja sama, onko se tuntematon kamala, paratiisi tai ei mitään? Siis kun sitä ei voi kukaan väistää, niin eikö sen voi vain hyväksyä?
Vähän kuin pelkäisi jatkuvasti elämää, koska elämässä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan. Koko elämähän on hyppy tuntemattomaan alusta lähtien. Onko vääjäämättömän hyväksyminen valhe vai onko valhe se, että yrittää pelolla hallita hallitsematonta?Ap
Riippuu keneltä kysyy. Suurimman osan ihmisistä mielestä ei ole, sillä he uskovat että elämä ja ihminen itse vaikuttavat kuoleman jälkeiseen, ja puhun siis nyt uskovista jotka uskovat tekojensa ja uskonsa määrittelevän sen, mitä he saavat ja ovat kuoleman jälkeen. Uskovia on edelleen enemmistö maailman ihmisistä.
Pelko useasti, toistuvasti on myös yksi luonnollisimpia ihmisen perustunteita maailmanlaajuisesti. En usko että on yhtäkään ihmistä joka ei pelkäisi elämääkin tapahtumineen ja tilanteineen.
Kyllä minä voin uskoa sen että moni "hyväksyy" kuoleman, mikä sekin johtuu todennäköisesti siitä, että elämä on mennyt niin kurjaksi, että ihminen uskottelee itselleen kuoleman täytyvän olla vapauttava pakotie elämästä, tai siitä, että kuoleman edessä ihminen ei tule voittamaan, jolloin egolle on tuskattomampaa alistua/hyväksyä se, vaikka luulen kyllä että monen kuoleman hetki on kuitenkin lopulta silti alkukaltaisimpien vaistojen varassa käyty automaattinen, paniikinomainen, pelottava selviytymistaistelu, kuten joku jo osuvasti aiemmin kirjoitti.
En minä ainakaan pelon tunteillani yritä hallita mitään, korkeintaan itsesuojeluvaistoni toimivuutta, mikä estäisi pelkäämäni kuoleman, mikä siitä huolimatta koittaa jokin päivä. Kuoleman voi hyväksyä (mitä muutakaan sen suhteen voi kuin hyväksyä?) vaikka pelkäisikin. Samoin kuin kuolemanpelkonsakin voi hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja syövästä. Läheiseni, jotka kuolivat syöpään, nukkuivat viimeiset päivät morfiinin voimin, eivätkä todennäköisesti tunteneet mitään. Kuolema ei toki näytä rauhalliselta kovan kuolinkorinan takia. Henkilö itse ei toki korinaa enää tajua.
En ymmärrä, miksi sitä nopeaa varmasti kivutonta kuolemaa pantataan ja tarjotaan vain tällaista venytettyä ja korisevaa loppua joidenkin kipulääkkeiden avulla. Eihän henkilöllä ole enää mitään toiveita paranemisesta, joten en näe elämän pitkittämisessä mitään järkeä.
Tätä minäkin ihmettelen. Olen ehdottomasti eutanasian puolesta.
Ap
"Olen saanut kaiken mitä olen halunnut"
Sepä kiva. Helppo tietysti silloin on elää (ja kuolla).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Miksi se olisi jotain kamalaa? En pidä mitenkään todennäköisenä. Eihän elämäkään ole!
Miksi se ei olisi jotain kamalaa? Sen todennäköisyyttä ei voi arvioida. Se millaista elämä on ei minkään tiedon mukaan korreloi sen kanssa millaista kuoleman jälkeen on.
Kyllä pelottaa. Pelottaa esim. se, kuinka kuolee, joutuuko kärsiä vai voiko vain nukkua pois. Eniten ahdistaa ikuinen pimeys ja se, että tiedänkö itse olevani kuollut. Joo kuulostaa kreisiltä, mutta se ajatus että mua ei enää ole olemassa tässä maailmassa enkä saa elää, on tosi pelottava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Mutta eikö se ole se ja sama, onko se tuntematon kamala, paratiisi tai ei mitään? Siis kun sitä ei voi kukaan väistää, niin eikö sen voi vain hyväksyä?
Vähän kuin pelkäisi jatkuvasti elämää, koska elämässä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan. Koko elämähän on hyppy tuntemattomaan alusta lähtien. Onko vääjäämättömän hyväksyminen valhe vai onko valhe se, että yrittää pelolla hallita hallitsematonta?Ap
Riippuu keneltä kysyy. Suurimman osan ihmisistä mielestä ei ole, sillä he uskovat että elämä ja ihminen itse vaikuttavat kuoleman jälkeiseen, ja puhun siis nyt uskovista jotka uskovat tekojensa ja uskonsa määrittelevän sen, mitä he saavat ja ovat kuoleman jälkeen. Uskovia on edelleen enemmistö maailman ihmisistä.
Pelko useasti, toistuvasti on myös yksi luonnollisimpia ihmisen perustunteita maailmanlaajuisesti. En usko että on yhtäkään ihmistä joka ei pelkäisi elämääkin tapahtumineen ja tilanteineen.
Kyllä minä voin uskoa sen että moni "hyväksyy" kuoleman, mikä sekin johtuu todennäköisesti siitä, että elämä on mennyt niin kurjaksi, että ihminen uskottelee itselleen kuoleman täytyvän olla vapauttava pakotie elämästä, tai siitä, että kuoleman edessä ihminen ei tule voittamaan, jolloin egolle on tuskattomampaa alistua/hyväksyä se, vaikka luulen kyllä että monen kuoleman hetki on kuitenkin lopulta silti alkukaltaisimpien vaistojen varassa käyty automaattinen, paniikinomainen, pelottava selviytymistaistelu, kuten joku jo osuvasti aiemmin kirjoitti.
En minä ainakaan pelon tunteillani yritä hallita mitään, korkeintaan itsesuojeluvaistoni toimivuutta, mikä estäisi pelkäämäni kuoleman, mikä siitä huolimatta koittaa jokin päivä. Kuoleman voi hyväksyä (mitä muutakaan sen suhteen voi kuin hyväksyä?) vaikka pelkäisikin. Samoin kuin kuolemanpelkonsakin voi hyväksyä.
Ja kyllä kuolemaa saa pelätä. Mutta ei voi sanoa, että kaikki pelkäävät sitä. Eihän kaikilla ole itsesuojeluakaan. Ei toki se, ettei pelkää tarkoita, että kuolemaa toivoo. Pelkäämättömyys voi jopa tuoda voimia, jotka säästävätkin hengen esim. onnettomuustilanteessa. Pelko on tavallaan vain kovin turhaa, vaikka tietysti luonnollista.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Yhdessä ohjelmassa eräs kliinisesti kuolleena ollut mies kertoi, että oli kuin jonkinlaisessa helvetissä missä oli pimeää, käärmeitä ja kärsimystä, kunnes hänet sitten elvytettiin. Ei varmaankaan ainakaan hänen kohdalla ole mitenkään mukava odotella sitä lopullista kuolemaa.
Voi olla, tai sitten tuo kyseinen mies vain valehteli, koska halusi kiusata katsojia... >:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Miksi se olisi jotain kamalaa? En pidä mitenkään todennäköisenä. Eihän elämäkään ole!
Miksi se ei olisi jotain kamalaa? Sen todennäköisyyttä ei voi arvioida. Se millaista elämä on ei minkään tiedon mukaan korreloi sen kanssa millaista kuoleman jälkeen on.
Mutta eikö tuntematonta kannata olla pelkäämättä, koska se pelko voi mennä ihan hukkaan. Pelkää sitten kun sen aika syystä on.
Ei kuolema sinällään ahdista yhtään. Ainoa asia mitä etukäteen omassa kuolemassani pidän surullisena on lapseni suru. Mutta uskon että hänkin kykenee elämää jatkamaan. Lapseni kuolema on ajatuksena todella kaamea. En jotenkin pysty käsittämään että sellaisen kokeneet vielä pystyvät työhön ja muuhun toimintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vaikka ensi yönä jokin aivoverenvuoto tahi sydänongelma lopettaisi elämäni, en kyllä kokisi menettäväni mitään. Ei ole kumppania, ei lapsia, eikä oikeastaan uskoa tulevaisuuteenkaan. Sanovat että minulla on keskivaikean ja vakavan välimailla pyörivä masennus. Uskon.
Jos taas saisin huomenna syöpädiagnoosin niin kyllä kylmettäisi sydänalaa. Paljonko siinä joutuisi kärsimään henkisesti ja fyysisesti ennen loppua?
"En pelkää kuolemaa mutta kartan kipua". En muista mistä tämä lainaus on alkujaan. Se kuitenkin sopii tähän yhteyteen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pelottaa. Pelottaa esim. se, kuinka kuolee, joutuuko kärsiä vai voiko vain nukkua pois. Eniten ahdistaa ikuinen pimeys ja se, että tiedänkö itse olevani kuollut. Joo kuulostaa kreisiltä, mutta se ajatus että mua ei enää ole olemassa tässä maailmassa enkä saa elää, on tosi pelottava.
Se olemassa olemattomuus kuoleman jälkeen lienee samanlaista kuin ennen syntymääkin, paitsi että et enää koskaan tule olemaan olemassa (mikäli uskovaisten jutut ei pidäkään paikkaansa). Onhan se vähän mielensolmiva ajatus, eihän se ikuinen olemassa olemattomuus kai miltään tunnu, mutta kuitenkin. Miltähän se tuntuu, pakko kai sen joltain tuntua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pelottaa. Pelottaa esim. se, kuinka kuolee, joutuuko kärsiä vai voiko vain nukkua pois. Eniten ahdistaa ikuinen pimeys ja se, että tiedänkö itse olevani kuollut. Joo kuulostaa kreisiltä, mutta se ajatus että mua ei enää ole olemassa tässä maailmassa enkä saa elää, on tosi pelottava.
Se olemassa olemattomuus kuoleman jälkeen lienee samanlaista kuin ennen syntymääkin, paitsi että et enää koskaan tule olemaan olemassa (mikäli uskovaisten jutut ei pidäkään paikkaansa). Onhan se vähän mielensolmiva ajatus, eihän se ikuinen olemassa olemattomuus kai miltään tunnu, mutta kuitenkin. Miltähän se tuntuu, pakko kai sen joltain tuntua!
Olipas hyvin sanottu. Meillä ei ole kellään kokemusta siitä ajasta jolloin emme vielä olleet syntyneet. Emme muista aikaamme kohdussa. Emme muista vauva-ajastamme mitään. Emme muista aikaamme syvän unen aikana vielä aikuisenakaan. On siis mahdotonta verrata "olemattomuutta" mihinkään mitä olemme kokeneet.
No tavallaan pelkään jos kuolen ennen vanhempiani. Jos vanhempiani ei olisi niin olisin heti varmaankin lähtövalmis ellei ihmeitä elämässäni tapahdu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Mutta eikö se ole se ja sama, onko se tuntematon kamala, paratiisi tai ei mitään? Siis kun sitä ei voi kukaan väistää, niin eikö sen voi vain hyväksyä?
Vähän kuin pelkäisi jatkuvasti elämää, koska elämässä voi tapahtua mitä vaan milloin vaan. Koko elämähän on hyppy tuntemattomaan alusta lähtien. Onko vääjäämättömän hyväksyminen valhe vai onko valhe se, että yrittää pelolla hallita hallitsematonta?Ap
Riippuu keneltä kysyy. Suurimman osan ihmisistä mielestä ei ole, sillä he uskovat että elämä ja ihminen itse vaikuttavat kuoleman jälkeiseen, ja puhun siis nyt uskovista jotka uskovat tekojensa ja uskonsa määrittelevän sen, mitä he saavat ja ovat kuoleman jälkeen. Uskovia on edelleen enemmistö maailman ihmisistä.
Pelko useasti, toistuvasti on myös yksi luonnollisimpia ihmisen perustunteita maailmanlaajuisesti. En usko että on yhtäkään ihmistä joka ei pelkäisi elämääkin tapahtumineen ja tilanteineen.
Kyllä minä voin uskoa sen että moni "hyväksyy" kuoleman, mikä sekin johtuu todennäköisesti siitä, että elämä on mennyt niin kurjaksi, että ihminen uskottelee itselleen kuoleman täytyvän olla vapauttava pakotie elämästä, tai siitä, että kuoleman edessä ihminen ei tule voittamaan, jolloin egolle on tuskattomampaa alistua/hyväksyä se, vaikka luulen kyllä että monen kuoleman hetki on kuitenkin lopulta silti alkukaltaisimpien vaistojen varassa käyty automaattinen, paniikinomainen, pelottava selviytymistaistelu, kuten joku jo osuvasti aiemmin kirjoitti.
En minä ainakaan pelon tunteillani yritä hallita mitään, korkeintaan itsesuojeluvaistoni toimivuutta, mikä estäisi pelkäämäni kuoleman, mikä siitä huolimatta koittaa jokin päivä. Kuoleman voi hyväksyä (mitä muutakaan sen suhteen voi kuin hyväksyä?) vaikka pelkäisikin. Samoin kuin kuolemanpelkonsakin voi hyväksyä.
Ja kyllä kuolemaa saa pelätä. Mutta ei voi sanoa, että kaikki pelkäävät sitä. Eihän kaikilla ole itsesuojeluakaan. Ei toki se, ettei pelkää tarkoita, että kuolemaa toivoo. Pelkäämättömyys voi jopa tuoda voimia, jotka säästävätkin hengen esim. onnettomuustilanteessa. Pelko on tavallaan vain kovin turhaa, vaikka tietysti luonnollista.
Ap
Minä uskon että sisimmässään, ilman mitään defenssejä, kaikki pelkäävät kuolemaa vaikka muuta väittäisivätkin. En minä sitä livenä useimmiten kenellekään sellaiselle mainitse joka kertoo päinvastaista, sillä olisihan se vähän sellaista toisen tunteiden mitätöintiä ja mahdollisesti levottomuuden luomista jos henkilö vaikka alkaisikin enemmän pohtia uskomuksiaan ja käsityksiään, mutta tällaisessa yleisessä anonyymissa keskustelussa koen voivani sen sanoa.
En myöskään usko että tavallisen ihmisen kohdalla olisi mahdollista se, että ei olisi minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Aivovaurion kohdalla varmaan mahdollista, ja vaikka psyykkiset sairaudet voivat varmaankin myös sekoittaa ja häiritä sen toimivuutta, mutta niidenkin kohdalla ihminen useimmiten toimii siten, minkä häiriintyneessä mielessään kuvittelee itselleen parhaaksi, vähiten tuskalliseksi vaihtoehdoksi.
Olen myös tuosta viimeisestä eri mieltä; uskon että ne jotka pystyvät toimimaan erilaisissa äärimmäisissä tilanteissa pystyvät siihen pelosta huolimatta tai osittain jopa sen vuoksi (ymmärrys siitä pelottavasta mitä voi seurata jos ei toimi).
Liiallinen pelko alkaa toki toimia ihmistä vastaan, ja eihän se kai koskaan ole tunteena kiva, vaikka onkin usein hyödyllinen.
Vierailija kirjoitti:
Ei kuolema sinällään ahdista yhtään. Ainoa asia mitä etukäteen omassa kuolemassani pidän surullisena on lapseni suru. Mutta uskon että hänkin kykenee elämää jatkamaan. Lapseni kuolema on ajatuksena todella kaamea. En jotenkin pysty käsittämään että sellaisen kokeneet vielä pystyvät työhön ja muuhun toimintaan.
Tuo viimeinen lauseesi on aika paha. Olen kuullut lapsensa menettäneeltä, että tuollainen loukkaa. Tulee olo, että HE eivät sure tarpeeksi, koska kykenevät jatkamaan elämäänsä. Toisin kuin tuollaista kommentoiva, jonka suru olisi paljon musertavampi. Niin musertava, ettei hän ikinä toipuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrätte kai, että kaikki te jotka "ette pelkää" kuolemaa olette vain kuolemanpelossanne onnistuneet uskottelemaan itsellenne, että elämän loppuminen olisi varmasti jokin ikuinen tiedottomuus tai muu hyvä tai neutraali tila, vaikka sitä te ette voi tietää, vaan se voi olla jotain kammottavaakin. Ihmiselle kuten muillekin eläimille on luonnollista pelätä tuntematonta, joten ei ole mitään tarvetta pröystäillä valheellisella pelottomuudella.
Miksi se olisi jotain kamalaa? En pidä mitenkään todennäköisenä. Eihän elämäkään ole!
Miksi se ei olisi jotain kamalaa? Sen todennäköisyyttä ei voi arvioida. Se millaista elämä on ei minkään tiedon mukaan korreloi sen kanssa millaista kuoleman jälkeen on.
Mutta eikö tuntematonta kannata olla pelkäämättä, koska se pelko voi mennä ihan hukkaan. Pelkää sitten kun sen aika syystä on.
Mielestäni kannattaa, koska uskon sen olevan ihmiselle parhaaksi. En minäkään kuolemaa jatkuvasti pelkää, mutta kun kysytään kuten otsikossa, tiedän että vastaukseni on kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirveesti kuolema. Olen viime aikoina miettinyt kuolemaa ihan hirveesti ja pelkään kuolevani pian, olen 45v.
Ahdistaa se tunne, kun saisi tietää elinaikaa olevan vaikka pari kuukautta. Se ahdistus, kun siitä tilanteesta ei vaan pääse pois. Ahdistaa myös se, että elämä jatkuis läheisilläni pian entisenlailla, ilman mua kuitenkin. Joulut ym. Mä oisin vaan kasa luita arkussa tai tyhjänä jossain vi-tun uurnassa. En vaan kestä ajatusta.Oletko miettinyt mistä tämä pelko tulee? Miksi pelkäät että läheisten elämä jatkuu, eikö se ole hyvä? Tunnetko että sua ei rakasteta tarpeeksi tai hyväksytä sellaisena kuin olet? Ettet ole elänyt omannäköistä elämää?
Ap
Hyviä kysymyksiä ap! Mä liki inhoon elämääni. Arki on yhtä taistelua liian työmäärän ja rankan työn vuoksi. Vapaa-aika on tylsää ja olen väsynyt. Puoliso kyllästyttää, en koe rakkautta. Lasten ongelmat satuttaa sielua. Ei ole rahaa. Veli on inhottava ihminen. Eikö tässä tilanteessa voisi jopa toivoa kuolemaa....Miksi siis pelkään sitä?
Kuolemassa ahdistaa sen väistämättömyys ja arvaamattomuus. Kamalaa ajatella, etten jonain päivänä enää olekaan täällä olemassa ja kuolo voi korjata koska tahansa, en koskaan tule näkemään millanen maailma on vaikkapa 100 vuoden päästä. Rationaalinen puoli minussa tietää, ettei tarvitse pelätä, lakkaan vain olemasta kun tietoisuus sammuu ja se siitä. Toinen puoli taas toivoo, että saisin jäädä jonakin energiana tai elävänä olentona vielä seuraamaan maailmaa kuolemani jälkeen. Eniten kuitenki pelkään läheisten kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
"Olen saanut kaiken mitä olen halunnut"
Sepä kiva. Helppo tietysti silloin on elää (ja kuolla).
Kokisin jotenkin eläneeni väärin jos en tässä iässä olisi ehtinyt toteuttaa realistiset unelmani. Eikö vanha ihminen saa olla tätä mieltä?
Luusereita? Jos saa koronan? Ei kai kukaan toivo koronaa, mutta ymmärtää, jos sen saa, että elämä on joskus tällaista. Elämässä voi tapahtua mitä vaan, sitä ei voi hallita, vaikka kuinka tahtoisi. Siitä tässä kai monella kysekin. Hallinnan kadottamisen pelosta.
Ap