Pelkäätkö kuolemaa? Miksi? Miksi et?
Ajatteletko kuolemaasi kauhulla vai ihan rauhassa? Pystytkö yleensäkään ajatella sitä? Entä muiden kuolemaa?
Tuli mieleen tuosta corona-ketjusta. Että mikä saa ihmiset niin paniikkiin. Juu, en tietenkään toivo kuolemaa ennen vanhuuden päiviä kellekään, mutta kuolema on osa elämää kuten syntymä. Ollaanko me jotenkin vieraannuttu siitä ja siksi ei haluta sitä edes ajatella.
Itselleni on käynyt niin, että mitä lähempänä olen sitä ollut (itse ja nähnyt muiden) sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä enemmän elämää arvostan. Elämän arvostaminen on sitä, että valittaa vähemmän, nauttii enemmän ja iloitsee joka päivästä. Ja kun kuolema on tullakseen, hyväksyy sen ja ottaa sen rauhallisesti vastaan (jos ei nyt ihan äkkistoppi tule, mikä on itseasiassa se paras tapa).
Olen saanut kaiken mitä olen halunnut ja voisin lähteä ihan onnellisena. Olen alle 40. Kamalinta olisi lapsen kuolema, mutta ymmärrän, että sekin on osa elämää ja sattuu aina joskus jonkun kohdalle.
Kommentit (75)
Pelkään, koska koen elämäni olevan kesken ja haluaisin saada jotain aikaan vielä tässä elämässä.5
En pelkää kuolemaa, vaan mahdollisia niitä viimeisiä hetkiä minkälaisia ne on.
Pelkään tuskallista ja hidasta kuolemaa. Jos tuoni veisi zikzak, vain pyyhkäisemällä, niin en pelkää. Parasta olisi nukkua pois eli menettää tajuntansa ennen kuolemaa (esim. häkämyrkytykseen). Olen lukenut lähellä kuolemaa -kokemuksia ja jokainen on kuvaillut suuren hyvänolontunteen juuri ennen lähtöä, kun elimistö alkaa tuottamaan onnea tuottavia hormoneja.
Mua ahdistaa tällä hetkellä vanhempien tuleva kuolema. Et miten tää leski sitten asiaan suhtautuu. Varsinkin kun ei oo niin läheiset välit. Omaa kuolemaa en juuri mieti. Tulee kun on tullakseen.
Tottakai. En usko että on yhtäkään ihmistä joka ei pelkäisi.
Itse pelkään siksi koska siihen voi liittyä hirvittävää kipua, ja koska se on niin tuntematon, eli kukaan ei voi olla varma siitä mitä sen jälkeen on.
Mun mielestä ihminen on vähän omituinen jos noin tyynesti suhtautuu olemattomuuteensa.
Kyllä elämänhalu on normaali tila ja yleensä ihminen haluaa sen kyllä jatkuvan. Vai onko elämänsä sitten niin surkeaa ja tylsää ettei sen niin väliä ole jos ei jatkukaan??
Minua ahdistaa ajatus siitä, että katoan ikuisesti ja tajuntani sammuu. Elämä tuntuu merkityksettömältä ikuisen tyhjyyden rinnalla, ja tulee tunne että on aivan sama mitä teen täällä. Suurin osa meistä ei pysy ihmisten muistoissa kovin kauan, vaan olemme sitten pölyttyneitä valokuvia, jos niitäkään. Ehkä jos pystyisi kirjoittamaan kirjan tai tekemään elokuvan, josta tulisi supersuosittu, saattaisi olla enemmän vaikutusta. Tai jos olisi joku huippupoliitikko.
Uskon mieluummin, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Tietysti ikuinen olemassaolokin on ahdistava ajatus, mutta vähemmän kuin se ikuinen pimeys.
En pelkää itse kuoleman hetkeä, olen hoitaja ja olen ollut läsnä monen ihmisen kuollessa. Mutta koen ettei aikani olisi vielä lähteä, ennemmin pelkään kaikkia sairauksia mitä voi tulla. Haluaisin elää ja vanheta terveenä.
En pelkää kuolemaa. Olen elänyt tähän asti melko vaikean ja vaiherikkaan elämän ja usein saanut lohtua siitä ajatuksesta, että tämä elämä ei ole ikuista. Aikoinaan anoreksiaa sairastaessani painoindeksini oli lähellä kymmentä ja olin myös fyysisesti lähellä kuolemaa. En pelännyt silloinkaan.
Tässä vastaus aloittajalle. Kyllä pelkään kuolemaa tavallaan, enempi ehkä kuoleman jälkeistä elämää, jos joudunkin helvettiin vaikka uskovainen olenkin. Kärsimyksiä myöskin pelkään eli sitä jos joudun kovissa tuskissa ja kivuissa kärsimään ennen kuolemaani.
Minulta on kuollut kaksi veljeä, molemmat vielä samana vuonna sekä muutamia muitakin läheisiä ihmisiä - eli kuoleman kanssa olen joutunut paljonkin tekemisiin. Täytyy sanoa, että kyllä kuolema aina pysäyttä ihmisen jollain tavoin.
En pelkää, oikeastaan odotan sitä, että pääsee pois täältä.
M37
Niin selvennyksenä, että olen itse ollut kaksi kertaa niin lähellä kuolemaa, että olen jo hyvästellyt läheiset. Joten jollain tapaa ollut jo sinut sen kanssa.
Elämäni on ihanaa, enkä toki toivo sen loppuvan. Mutta hyväksyn, jos aikani on. Se on eri asia olla itsetuhoinen kuin hyväksyä elämä kaikkine tunteineen, alkuineen ja loppuineen.
Itselleni kävi niin, että läheistenkin kuolemat vain lisäsivät rakkautta elämään ja pelottomuutta kuolemaan.
Ap
En pelkää oikeastaan. Olen uskossa.
Enemmän pelkään jotain syöpädiagnoosia ja sellaisen asian kanssa elämistä, tepsiikö hoidot ja onko kivuliasta ym. Miten läheiset murehtisivat.
Pelkään eniten sitä, että kuolisin ennen kuin lapseni olisivat aikuisia ja "valmiita" menettämään minut. Kuka heistä huolehtisi, kenen puoleen he kääntyisivät?
Kyllä minua nyt vaikkapa johonkin liian levinneeseen syöpään kuoleminen jonkin verran pelottaa, kun kuulemma voi olla melko kivuliasta kitumista. Asiaa ei yhtään auta nämä iltapäivälehdet, jotka toitottaa syöpien lisääntymisestä.
Kyllä, sillä en usko kuoleman olevan monellekaan "nukkui pois" -tyyppinen armollinen juttu, vaan jonkinlainen paniikkinen ja kauhea henkiinjäämistaistelu, jonka häviää varmasti. Melkein kuin käänteinen syntymä, jota ei onneksi muista, sillä on sekin varmaan ollut aika karmea kokemus. Toivon kuoleman edes olevan nopea, vaikka ei olisi rauhaisa.
Ja pelkään, että tämän elämän jälkeen onkin jotain. Haluaisin, että olemassaoloni vain lakkaa. Ei ajatuksia, tuntemuksia, tietoisuutta, ei yhtään mitään. Ihan sama onko elämän jälkeen taivas, helvetti tai uudelleen eläminen maapallolla ihmisenä, eläimenä, kasvina, tai vaikka jollain toisella planeetalla jonain oliona, mutta en vain halua.
Mua ahdistaa ihan hirveesti kuolema. Olen viime aikoina miettinyt kuolemaa ihan hirveesti ja pelkään kuolevani pian, olen 45v.
Ahdistaa se tunne, kun saisi tietää elinaikaa olevan vaikka pari kuukautta. Se ahdistus, kun siitä tilanteesta ei vaan pääse pois. Ahdistaa myös se, että elämä jatkuis läheisilläni pian entisenlailla, ilman mua kuitenkin. Joulut ym. Mä oisin vaan kasa luita arkussa tai tyhjänä jossain vi-tun uurnassa. En vaan kestä ajatusta.
Siis tuhkana jossain vi'tun uurnassa.
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirveesti kuolema. Olen viime aikoina miettinyt kuolemaa ihan hirveesti ja pelkään kuolevani pian, olen 45v.
Ahdistaa se tunne, kun saisi tietää elinaikaa olevan vaikka pari kuukautta. Se ahdistus, kun siitä tilanteesta ei vaan pääse pois. Ahdistaa myös se, että elämä jatkuis läheisilläni pian entisenlailla, ilman mua kuitenkin. Joulut ym. Mä oisin vaan kasa luita arkussa tai tyhjänä jossain vi-tun uurnassa. En vaan kestä ajatusta.
Oletko miettinyt mistä tämä pelko tulee? Miksi pelkäät että läheisten elämä jatkuu, eikö se ole hyvä? Tunnetko että sua ei rakasteta tarpeeksi tai hyväksytä sellaisena kuin olet? Ettet ole elänyt omannäköistä elämää?
Ap
Kaikki ihmiset eivät pelkää kuolemaa välttämättä, vaan sitä edeltävää tilaa, että onko kivut poissa tyyliin.