Jäisitkö kotiäidiksi, jos olisi mahdollisuus?

Jäisin, ilman muuta. Ei vaan ole mahdollista. Mies, 32 v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kotoäiti, emme asu Suomessa, vaan eräässä Balkanin maassa, joten tämä ei ole ehkä vertailukelpoinen. MIehelläni on erittäin hyvä työ, kuuluu firman ylimpään johtoon ja reissaa tämän takia ympärimaailmaa. Hän on noin 100-150 yötä poissa kotoa. Lapsia on 5, mutta meillä on myös kodinhoitaja ja lastenhoitaja, joita käytän. Niiden ansiosta on paljon omaa aikaa. Voi tehdä, mitä huvittaa. Myös vanhuuden varalle on turvaa, sillä minun mieheltäni saamista rahoista (noin 3000 euroa kuussa), joku 30 %:a jää säästöön. Tämän lisäksi meillä on sopimus, että 5 kertaa vuodessa (ystävänpäivä, naisten päivä, syntymäpäivä, hääpäivä, joulu) saan lahjaksi jotain tarvittaessa helposti rahaksi muutettavaa, kuten jalokiviä, kultaa, yms. Esimerkiksi meidän vene on virallisesti minun nimissäni. Näitä myymällä saan sitten vanhuuden turvaa tai turvaa erossa tai mieheni sairauden kohdalla. Rakastan tätä ratkaisua ja elän unelmaani.

Jäätävää, että tämä kommentti on saanut enemmän negatiivisia kuin positiivisia kommentteja. Onko kyse perisuomalaisesta kateudesta sen suhteen, että toisilla on varaa kodin- ja lastenhoitajiin ja veneeseen vai siitä, että ei itse pysty vastaavaan elintasoon? Minusta ja varmaan aika monesta muusta tuo olisi unelmatilanne. Viettää aikaa lämpimässä, tehdä mitä huvittaa, kun muut hoitaa työt, tilille ilmestyy rahaa ja on vielä omia säästöjä ja myös kiinteää omaisuutta tuomassa turvaa. 

Mulla tulee tuollaisista asetelmista mieleen, että mies ei ole juurikaan kotona ja vaimo tuskin on ainoa nainen jonka vieressä viihtyy...Et vaimo ja lapset on osa miehen kuviota, ne nyt vaan pitää olla. Kauhean stereotyyppinen käsitys mulla ja voin olla täysin väärässä. Itse kuitenkin elän unelmaani suhteessa jossa ollaan jotenkin tasa-arvoisempia ja resurssit huolehtia perheestä ja osallistua menoihin jakaantuu tasaisemmin.

Jäisin. Nuorin viidestä lapsesta on nyt 1v8kk:tta ja olen ollut jo syksystä asti takaisin töissä. Olisi ihanaa olla siihen saakka kotona, että nuorin olisi 3v. Viikonloput menee niin äkkiä ja tuntuu, etten koskaan saa viettää tarpeeksi aikaa lasteni kanssa ja töissä lapsia monesti ikävä. Myös se että lapset saa kaikki taudit päiväkodista ja koulusta, ärsyttää se huono omatunto kun joutuu sairaiden lasten kanssa olemaan pois töistä.

Olen töissä päiväkodissa hoivaten ja leikkien toisten kultamussukoiden kanssa. Ja siis todella tykkään työstäni, mutta olisin ennemmin kuitenkin hoivaamassa omaa pientäni.

Jäisin todellakin. Nuorin lapsista nyt alle vuoden ikäinen ja etukäteen jo ahdistaa töihinpaluu, vaikken edes vielä tiedä milloin palaan. Olen sairaanhoitaja ja vihaan työtäni. Eläkettä ei kotona kerry mutta en usko että nykymuotoista eläkettä enää 30 vuoden päästä on edes varaa maksaa. Ja eläkeikäkin on niin korkea, ettei eläkkeestä varmasti montaa vuotta edes ehtisi nauttimaan.

Täällä on selkesti kahdenlaisia vastaajia. Niitä, jotka olleet jonkin aikaa vanhempain ja hoitovapailla ja käsittävät kotiäitiyden pidempiaikaisena kotonaolona ja niitä, jotka puhuvat vain noin hoitovapaan mittaisesta tai lyhyemmästä ”kotiäitiydestä”.

En. Mutta yövuoroista luopuisin kernaasti ja alkaisin tekemään lyhennettyä työviikkoa. Ei vaan ole taloudellisesti mahdollista.

Olen ollut kotiäitinä monta vuotta ja käynyt sitten viikonloppu/yöhommissa jos rahat alkaa loppumaan. Ei oo tarvinnu miehen rahoilla elellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kotoäiti, emme asu Suomessa, vaan eräässä Balkanin maassa, joten tämä ei ole ehkä vertailukelpoinen. MIehelläni on erittäin hyvä työ, kuuluu firman ylimpään johtoon ja reissaa tämän takia ympärimaailmaa. Hän on noin 100-150 yötä poissa kotoa. Lapsia on 5, mutta meillä on myös kodinhoitaja ja lastenhoitaja, joita käytän. Niiden ansiosta on paljon omaa aikaa. Voi tehdä, mitä huvittaa. Myös vanhuuden varalle on turvaa, sillä minun mieheltäni saamista rahoista (noin 3000 euroa kuussa), joku 30 %:a jää säästöön. Tämän lisäksi meillä on sopimus, että 5 kertaa vuodessa (ystävänpäivä, naisten päivä, syntymäpäivä, hääpäivä, joulu) saan lahjaksi jotain tarvittaessa helposti rahaksi muutettavaa, kuten jalokiviä, kultaa, yms. Esimerkiksi meidän vene on virallisesti minun nimissäni. Näitä myymällä saan sitten vanhuuden turvaa tai turvaa erossa tai mieheni sairauden kohdalla. Rakastan tätä ratkaisua ja elän unelmaani.

Jäätävää, että tämä kommentti on saanut enemmän negatiivisia kuin positiivisia kommentteja. Onko kyse perisuomalaisesta kateudesta sen suhteen, että toisilla on varaa kodin- ja lastenhoitajiin ja veneeseen vai siitä, että ei itse pysty vastaavaan elintasoon? Minusta ja varmaan aika monesta muusta tuo olisi unelmatilanne. Viettää aikaa lämpimässä, tehdä mitä huvittaa, kun muut hoitaa työt, tilille ilmestyy rahaa ja on vielä omia säästöjä ja myös kiinteää omaisuutta tuomassa turvaa. 

Mulla tulee tuollaisista asetelmista mieleen, että mies ei ole juurikaan kotona ja vaimo tuskin on ainoa nainen jonka vieressä viihtyy...Et vaimo ja lapset on osa miehen kuviota, ne nyt vaan pitää olla. Kauhean stereotyyppinen käsitys mulla ja voin olla täysin väärässä. Itse kuitenkin elän unelmaani suhteessa jossa ollaan jotenkin tasa-arvoisempia ja resurssit huolehtia perheestä ja osallistua menoihin jakaantuu tasaisemmin.

Olen sen alkuperäisen kommmentin kirjoittaja. Kuten arvelin, suomalaiset näkevät heti piruja ja pahinta mahdollista kaikkialla. On totta, että mieheni on paljon poissa kotoa, koska joutuu matkustamaan ympäri maailmaa, mutta nämä matkapäivät ovat ympäripyöreitä ja sanoo, ettei juurikaan nauti niistä, mutta pakko mikä pakko. Viettää kyllä kotona aikaa sitten paljon minun ja lasten kanssa. Joku mietti avioeroa ja muuta. Toki riski on aina, mutta elämässä ei saavuta mitään, jos ei ota riskejä. Vaikka eläkkeeni jää pieneksi, on minulla omaisuutta. Nimissäni on yksi iso moottorivene, yksiö Eirassa ja toinen Hervannassa. Saan niistä jo nyt vuokratuloja. Sitten minulla on pankkien tallelokeroissa kultaa ja muuta arvokasta noin neljännesmiljoonan edestä. Olen varma, että avioeron tai sairauden kohdalla noillakin pärjäisin hyvin. Kuinka moni suomalainen nainen, joka tekee "asiantuntijatöitä" saa saman verran eläkettä kuin mitä noista kertyy eläkerahaa?

Entä muiden kulttuurien naiset? Pilkkaavatko feministit myös heidän tradwife-kuvioitaan, vaikka heillä ei ole käytännössä valinnanvaraa? Ai niin, sortohan on aina relativistista, joten feministin ei tarvitse puuttua asiaan.

Olin viisi vuotta vapaaehtoisesti kotona lapsen kanssa, mutta sen jälkeen menikin 12 vuotta lisää ennen kuin pääsin vakituisesti töihin. Tuohon 12-vuoden jaksoon mahtui työttömyyden lisäksi muutama työpätkä, vuoden mittainen työvoimakoulutus, puolen vuoden palkkatukityö, muutaman kuukauden osa-aikatyö, 4,5 vuotta AMK-tutkinnon suorittamiseen ja mitähän muuta? Edes tuolla AMK-tutkinnolla en päässyt töihin. Lopulta pääsin halveksittuun ja pienipalkkaiseen työhön, josta olin ikionnellinen pitkän työttömyyden jälkeen.

Oma kokemukseni johti siihen, että vahdin lapsen kouluasioita ehkä vähän liiankin tarkkaan. Ja olin huolissani, kun hän ei päässyt lukiolaisena kesätöihin. Kun kantapään kautta olin oppinut miten tärkeää työkokemus on, niin olin turhankin hysteerinen oman lapsen kohdalla. Oli suuri helpotus, kun hän pääsi lukion jälkeen oman alan kesätyöpaikkaan (oppi lukiossa koodaamaan) ja ensimmäisen opiskeluvuoden keväästä on työskennellyt osa-aikaisesti opintojen ohessa. 

Vaikka koen että meidän perheessä minun kotonaolo oli hyvä ratkaisu, koska mies oli töiden vuoksi todella paljon pois, teki pitkää päivää ja liiankin usein tuli kotiin vasta alkuyöstä, niin jälkeenpäin katsottuna maksoin myös kovan hinnan siitä että lapsi sai jotenkin rauhallisen ja tasapainoisen varhaislapsuuden. Miehellekin oli ajan kanssa kova pala olla yksin vastuussa perheen elatuksesta, kun minun töihin pääseminen pitkittyi. Opiskeluvuodet oli taloudellisesti tiukkaa aikaa, koska jouduin opiskelemaan viimeiset kolme vuotta ilman opintotukea. Mutta se kestettiin siinä toivossa, että valmistumisen jälkeen pääsisin asiallisiin töihin. Oli kova pala huomata, etten pääse asiallisiin enkä muihinkaan töihin. 

Koskaan en pelännyt, että jäisin tyhjän päälle, koska asunto on ollut 50/50 omistuksessa koko ajan. Tietenkin eron myötä olisi ollut tiukempaa, mutta vuokralle en sentään olisi joutunut siinäkään tilanteessa. Ja siitä asti kun lapsi oli koululainen, ajattelin ilman muuta että lapsi jäisi isälleen, koska miehellä oli paremmat tulot.

Nyt ollaan jo kahdestaan ja tullaan aika mukavasti toimeen, kun lapsi on omillaan. Kartutetaan säästöjä eläkepäiviä varten ja vietetään leppoisaa elämää. 

Oma lapsi tuskin tulee hairahtumaan kotiin noin pitkäksi aikaa kuin minä. Hänen miehensä sen sijaan haaveilee koti-isyydestä ja osa-aikaisesta etätyöstä. 

Jäisin todellakin, joskus oli ihan tarkoituskin tehdä niin. 

M35

Olen jäänytkin. Mies IT-alalla kovapalkkaisessa työssä, itse viiden lapsen kanssa kotona. Mies maksaa minulle vapaaehtoista eläkettä ja kerryttää säästöjä. Neljä lapsista on käynyt kotikoulua, ja heidän ollessaan pienempiä oli kotona oleminen täysipäiväistä työtä - opetus, siivous, kodinhoito. Toisinaan meillä kävi myös siivooja, kun sitä tarvittiin.

Iltaisin mies on usein lasten kanssa, jolloin itsellä on omaa aikaa. Mutta lasten kasvaessa se on kyllä lisääntynytkin huomattavasti. Lastenhoidon ohella olen tehnyt tutkimustyötä alallani ja kirjoittanut, josta ei kyllä paljoa rahaa ole kertynyt mutta pidän siitä. Nyt lasten ollessa isoja toisinaan perhetutun tytär on katsonut nuorimpien perään ja olen saanut enemmänkin aikaa, vaikka jo pikkulapsiaikana mies järjesti minulle lähes päivittäin ainakin tunnin omaa aikaa ja viikonloppuna päivän. Muutamat vuodet olemme asuneet ulkomaillakin, nyt taas Suomessa. Viikonloput pyritään viettämään aina perheenä

En voisi kuvitella parempaa. Sain opettaa lapset kotona ja tukea heitä uteliaiksi ja oppivaisiksi lapsiksi. Ei koulussakaan mitään vikaa ole, mutta olen aina rakastanut opettamista vaikka minusta ei opettajaa tullutkaan. Olen saanut toteuttaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja ihmettelen miten se on joidenkin mielestä niiin järkyttävää.

En jäisi. Vaikka talous olisi turvattu, eikä ylpeys olisi tiellä mitä tulee toisen tuloilla elämiseen yhteistä kotia ja lapsia hoitaessa, en siltikään jäisi.

Mulle mun työ on tärkeää.

Olin 10 vuotta kotona, elämäni fiksuin päätös. Mieheni on ihan normtöissä, noin 2600 € palkalla, mutta hienosti kuitenkin pärjättiin... :) 

Koulutus FM, töissä julkisella sektorilla. En jäisi kotiin kuin kahdeksi vuodeksi. Mutta tekisin mieluusti lyhennettyä työviikkoa kunnes lapset täyttäisivät 12 v (Ruotsin malli). Minusta on sairasta, että pienet lapset joutuvat olemaan niin pitkiä päiviä hoidossa. Isommat lapset pärjäävät tietysti yksinkin, mutta perheelle ei silti jää kovinkaan paljoa aikaa yhdessäoloon. Erityisesti alle kouluikäiset lapset olisi mielekästä pitää päivähoidossa esim. 30h/viikossa. Jos perheelle itselleen sopii.

Olen jäänytkin, niin kauaksi aikaa, että nuorinkin oli jo eskoulussa. Mutta en olisi koskaan tehnyt samaa Suomessa.

Joissakin maissa, kuten täällä Saksassa, voit jäädä aika huoletta kotiin. Perhe-edut (lapsilisä, perheverotus) ovat hyvät ja eron sattuessa eläkkeet puolitetaan. Ja töitä riittää myöhemminkin, vaikka olisi ollut kauemminkin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Entä muiden kulttuurien naiset? Pilkkaavatko feministit myös heidän tradwife-kuvioitaan, vaikka heillä ei ole käytännössä valinnanvaraa? Ai niin, sortohan on aina relativistista, joten feministin ei tarvitse puuttua asiaan.

Mitä ihmettä sinä oikein sössötät?

Olin lasten kanssa kotona, kunnes nuorempi oli 2v. Viimeinen vuosi oli kauheaa aikaa, sillä, näin jälkeenpäin ajatellen, olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joka päivä oli yhtä taistelua itseni kanssa, että pääsin edes ulos. Onneksi vanhempi lapsi sai kerhopaikan. Kateellisena ja haikeana luen kertomuksia lasten kanssa vietetyistä vuosista elämän parhaana aikana... Minun lasteni etu oli, että he pääsivät hyvään hoitopaikkaan ja minä töihin. Sitten vasta, työterveyslääkärin hoidossa, jäin masennuksen vuoksi sairaslomalle, aloitin lääkityksen ja elämä alkoi kirkastua. Harmittaa se hukattu aika.

Tämä vuodatus nyt meni kyllä aiheesta sivuun - pahoittelut!

Voisin aivan hyvin olla 10-20 vuotta kotiäitinä. Töissä ehtisin haukotella vuosikymmeniä kuitenkin.

Jäisin. Sehän kuin nuoruusiän eläkepäivät