Onko täällä lapsettomia yli 40v naisia? jos on niin kaduttaako?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.

Olen eri kirjoittaja, mutta kyllä minä onnellisesti lapsivapaana tajuan että en tule koskaan kokemaan sitä maagista rakkautta mitä lapselliset kuulemma kokevat. Mutta se ei haittaa minua - ja tämäkös sinun kaltaisiasi lapsellisia harmittaa. En tajua miksi te yritätte tuputtaa sitä ihmeellistä rakkautta kaikkien koettavaksi - minulle on 100% ok että en tule sitä koskaan kokemaan. Miksi se siis kaivelee sinua, kun ei se sinulle kuulu mitenkään?

Samoin, olen eri. Itse olen huolissani lähinnä nuorista, jotka vannovat mitä typerimmillä syillä, että eivät halua lapsia. Kuitenkin suurimmalla osalla mieli jossain vaiheessa muuttuu ja silloin voi olla jo liian myöhäistä. Omassa tuttavapiirissäni on neljä tällaista esimerkkiä - kaikki naisia, jotka eivät halunneet lapsia, mutta mieli sitten muuttui kolmenviiden tienoilla. Jokainen heistä yrittää nyt lasta tavalla tai toisella, eikä meinaa millään onnistua. Jokaisen elämä on heidän omasta mielestään täyttä p*skaa ja katuvat ankarasti omaa tyhmyyttään.

Media, niin kuin tämäkin palsta toitottavat lapsettomuuden ihanuutta. Todellisuus on kuitenkin suurimmalle osalle täysin toinen, koska kuten todettua, mieli muuttuu sitten kuitenkin todella usein. Ja se on todella, todella kovaa touhua sitten kun mieli muuttuu ja lasta ei enää tulekaan. Elämä on monille ihan turhaa sen jälkeen.

Mutta tämähän on ihan jokaisen oma valinta. Mitä me muut sitä surkutellaan? Itse liikun sitten erilaisissa piireissä, nimittäin laajasta ystäväjoukostani kaikki lapsia halunneet niitä hankkivat 25-30-vuotiaina. Me, jotka emme halunneet, emme edelleenkään halua emmekä kadu nyt kun 40 on tullut täyteen.

Jos joku muuttaa mielensä - kyllä, niinkin toki tapahtuu - liian myöhään, niin se on aivan itsestä kiinni, miten asiaan suhtautuu ja mitä sillä elämällään sitten tekee. Minkään yksittäisen asian tai pieleen menneen unelman ei pidä antaa tuhota koko loppuelämää.

Nuo boldaamani kohdat kuulostaa hurjalta liioittelulta, jotenkin on todella vaikea kuvitella että sinulla on joukko ystäviä jotka ovat alkaneet katua vela- valintaansa ja nyt elämä on heidän mielestä ihan täyttä paskaa! Voi jeesus! Elämä ei ole monelle ihan turhaa lapsettomanakaan, vaikka olisi kuinka sitä lasta halunnut. Tämä on myös vain yksi vaikeus elämässä joka pitää vain kohdata ja hyväksyä. Älä turhaan lietso tuollaista. Melkein jo tulee sellainen kuva, että näin puhuu ihminen joka on tehnyt lapsia ja katuu sitä nyt ankarasti. 

Kuulostaa joltain yksittäisen pienen ryhmän omalta kulttuurilta jossa on syystä tai uskoteltu itselle ettei haluta lapsia vaikka halutaan tai jotain muuta vastaavaa. Että olisi sattunut noin monta velaa lähipiiriin ja sitten vielä kaikki katuisivat kovasti, kukaan ei onnistuisi jne. Puhutaan kuitenkin marginaali-ilmiöstä. Toki voi olla, että kyseessä on vaikka urakeskeinen tuttavapiiri ja siksi on useammalla mennyt näin. On kuitenkin eri asia lykätä lastentekoa olosuhteiden vuoksi tai olla haluamatta lapsia. Jos ei halua, ei tuo "kiirekään" päde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaduta. Mulla on ihana puoliso ja kiva läheinen perhe. Ystäviä ja kivoja harrastuksia. Rakas koira ja kiva työ. Elämä on ihan täyttä ilman lapsiakin.

Keitä siihen kivaan perheeseen kuuluu?

Isovanhemmat, omat vanhemmat ja puolison vanhemmat. Myös molempien sisarukset.

Taidat olla aika nuori. Keski-iässä isovanhempia ei enää ole ja vanhemmat ovat apua tarvitsevia vanhuksia.

Kun sisarukset perustavat omat perheet, se on heille ykkönen eikä lapsettomat sisarukset.

43 vuotias olen. Molempien isovanhemmat on elossa, sekä minun että puolisoni. Yhdellä sisaruksella on lapsia toisella ei. Ihan läheisiä ollaan edelleen.

Hauska huomio muuten - olen 40v. (nuorin serkkuni on 26v.) ja isovanhempani syntyivät Venäjän vallan alle :D. Ovat siis olleet haudassakin jo pitkään, isän isä kuoli jo 60-luvulla, kun taas minä synnyin 82. Eli mahdotonta edes kuvitella että edelleen olisi isovanhemmat hengissä...

Mutta itse aiheeseen - lapsettomuus ei kaduta. Katselen vierestä lapsiaan katuvia ystäviäni ja kyllä niiden katuminen on paljon kamalampaa kuin lapsettomuuden (jos siis jotakuta se kaduttaa, itseäni tosiaan ei). Olisin ollut maailman itsekkäin/typerin, jos olisin tuottanut tänne uuden elävän olennon, vaikka sitä en olisi halunnut. Parempi että sitä lasta ei ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielikuva vapaaehtoisesti lapsettomista. Täysin itsekeskeisiä ja oman navan ympärillä pyörivää touhua.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Parasta on se että voin lomailla ja tavata ystäviäni ihan milloin huvittaa. Otimme miehen kanssa äkkilähdön etelään jouluksi. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin kuinka monta lehteä otan rannalle luettavaksi.

Huvittava kommentti, kun nimenomaan lapsen hankkiminen on suurinta itsekkyyttä mitä ihminen voi osoittaa. Synnytetään uusi ihminen tänne kärsimään, jotta itse pääsee kokemaan ehdottoman rakkauden, kun se pieni avuton olento tarvitse juuri sinua ja tarttuu tahmeilla kourillaan juuri sinuun. Kukaan ei kuitenkaan kysy tältä tahmatassulta haluaako hän olla täällä.

Mutta ei lapsia. Oman lapsen ja aikuisen välinen suhde on erilainen kuin kahden aikuisen. Ja tämän tietää vain sellainen, jolla on omia lapsia. Tiedän, että tämä loukkaa, mutta asia vaan on näin.[/quote]

Korjaan nyt hieman tätä sinun lauselmaa, eli kyllähän kaikki tuon asian varmasti tietävät, se on aika selvä juttu. Sen voi vain kokea sellainen, jolla on omia lapsia. Asia on kyllä erittäin yksinkertainen ja en todellakaan nyt ymmärrä, miksi tästä on tehty elämää suurempi asia täällä.

Yleisesti ottaen, tässä elämässä on asioita mitä ei ehdi/voi tai edes halua kokea. Tämä vanhempi/lapsi- suhde kuuluu samaan nippuun. Voisihan sitä vaikka sanoa että vain ne tietävät miltä tuntuu kun on naula päässä keillä on ollut naula päässä. Me muut voimme vain kuvitella. Tiedän, että tämä loukkaa, mutta niin se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se sit vanhinkodissa kiva kuolla yksikseen kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia käymässä. Hieno muistella kuinka kiva elämä olikaan. Lapsethan ei ole lapsia ikuisesti vaan se lapsiaika hyvin pieni osa elämänkaarta.

Jos elän vanhaksi ja muisti vielä silloin pelaa, kyllä varmasti on kiva muistella ihanaa elämääni :) Ja miksi kaipaisin ketään viereen kuolonkorinaani kuuntelemaan? Riittää, että olen saanut nauttia hyvistä ihmissuhteista tässä matkan varrella. Introverttinä niitä ei ylipäänsä kovin montaa kaipaa, yksin on niin hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielikuva vapaaehtoisesti lapsettomista. Täysin itsekeskeisiä ja oman navan ympärillä pyörivää touhua.

Ja? Onko mielestäsi väärin, että ihminen keskittyy omaan elämäänsä?

Miksi pitää täällä nyt riidellä tästä asiasta?

Voimme täällä kilpalaulaa mitä voi, ei voi ja kyllähän voi tehdä! Voimme, vaikka tappiin asti, mutta miksi?

Enemmistö on varmasti tehnyt tietoisen valinnan olla lapsettomana ja eiköhän enemmistö ole tehnyt tietoisen valinnan lapsesta.

Kumpiakin vaihtoehtoja voi katua, niin mitä sitten? Vai oliko ketjun aloittajalla tarkoitus kerätä tähän kaikki velat ketkä katuvat ja tulla sitten lällättämään heille, kuin jotkut lastentarhalaiset? 

Sallikaamme toisillemme ne tekemämme valinnat ja keskustellaan, ei kiistellä eikä riidellä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei lapsia. Oman lapsen ja aikuisen välinen suhde on erilainen kuin kahden aikuisen. Ja tämän tietää vain sellainen, jolla on omia lapsia. Tiedän, että tämä loukkaa, mutta asia vaan on näin.

Korjaan nyt hieman tätä sinun lauselmaa, eli kyllähän kaikki tuon asian varmasti tietävät, se on aika selvä juttu. Sen voi vain kokea sellainen, jolla on omia lapsia. Asia on kyllä erittäin yksinkertainen ja en todellakaan nyt ymmärrä, miksi tästä on tehty elämää suurempi asia täällä.

Yleisesti ottaen, tässä elämässä on asioita mitä ei ehdi/voi tai edes halua kokea. Tämä vanhempi/lapsi- suhde kuuluu samaan nippuun. Voisihan sitä vaikka sanoa että vain ne tietävät miltä tuntuu kun on naula päässä keillä on ollut naula päässä. Me muut voimme vain kuvitella. Tiedän, että tämä loukkaa, mutta niin se vaan on.

Tuossa voisi vielä korjata, että jokainen vanhempikin tietää vain omalta kohdaltaan. Kaikki kokevat asiat omalla tavallaan, samoissakin olosuhteissa. Tiedän, että edellinen viittasi äiti-myyttiin, mutta hän unohti etteivät kaikki vanhemmat koe hänen kuvaamaansa tunnetta. Sitten tämä sama tyyppi pällistelee, miten joku vanhempi ei rakasta lastaan. Voi rakastaa omalla tavallaan. Voi olla, ettei kykene rakastamaan ketään, siten kuten hän odottaa ja itse kokee. Voi olla monenlaista, siitäkin huolimatta että on vanhempi. Häneltä jää nuo eroavat vanhemmuuden kokemukset kokematta ja edes ymmärtämättä, että niinkin voi olla. Monta asiaa jää varmaan ymmärtämättä muutenkin, ei vanhemmuus sitä paikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielikuva vapaaehtoisesti lapsettomista. Täysin itsekeskeisiä ja oman navan ympärillä pyörivää touhua.

Ja? Onko mielestäsi väärin, että ihminen keskittyy omaan elämäänsä?

...etenkin kun maailma olisi parempi paikka jos kaikki keskittyisivät omiin juttuihinsa, eivätkä jatkuvasti häiritsisi, sortaisi, satuttaisi muita...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiahan on sinänsä hyvin yksinkertainen. Itse halusin (ja sain) lapsia, koska halusin elämältä paljon. Ja se paljon tarkoittaa sitä, että tiedän mitä tarkoittaa aikuisen ja oman lapsen välinen rakkaus - se on ehdotonta rakkautta, jollaista ei kahden aikuisen välillä ole olemassakaan.

Tämän tietää varmasti lähes jokainen, jolla on oma lapsi, mutta ei yksikään lapseton.

Eli halusit, että joku rakastaa SINUA ehdottomasti. Tiedä sitten, miten "ehdotonta" rakkaus on lapsella, kun ei ole vaihtoehtoa olla rakastamatta. Lapset puolustaa täysin epäkelpojakin vanhempia, koska eivät tiedä muusta ja vanhemman huolenpidon menettäminen tarkoittaa kirjaimellista hengenvaaraa. Eli onpa sydäntälämmittävää, että joku sinusta riippuvainen rakastaa, koska sen on käytännön syistä pakko.

Hyvä esimerkki siitä, miten lapsia hankitaan pelkästään itsekkäistä syistä. Minäminäminä.

t. N52, lapseton, ei kaduta

Olet malliesimerkki ihmisestä, joka vaan on pihalla. Toki se ei ole ihme, koska olet lapseton.

Todellinen rakkaus on vastavuoroista. Minä saan rakastaa, lapset saa rakastaa, kumppanini saa rakastaa. Ja kaikki saamme osaksemme rakkautta. Se on se ydinperheen juttu, jota on todella vaikea toistaa toisenlaisilla asetelmilla.

Et ymmärrä tätä, mutta ei se mitään.

Olen eri kirjoittaja, mutta kyllä minä onnellisesti lapsivapaana tajuan että en tule koskaan kokemaan sitä maagista rakkautta mitä lapselliset kuulemma kokevat. Mutta se ei haittaa minua - ja tämäkös sinun kaltaisiasi lapsellisia harmittaa. En tajua miksi te yritätte tuputtaa sitä ihmeellistä rakkautta kaikkien koettavaksi - minulle on 100% ok että en tule sitä koskaan kokemaan. Miksi se siis kaivelee sinua, kun ei se sinulle kuulu mitenkään?

Samoin, olen eri. Itse olen huolissani lähinnä nuorista, jotka vannovat mitä typerimmillä syillä, että eivät halua lapsia. Kuitenkin suurimmalla osalla mieli jossain vaiheessa muuttuu ja silloin voi olla jo liian myöhäistä. Omassa tuttavapiirissäni on neljä tällaista esimerkkiä - kaikki naisia, jotka eivät halunneet lapsia, mutta mieli sitten muuttui kolmenviiden tienoilla. Jokainen heistä yrittää nyt lasta tavalla tai toisella, eikä meinaa millään onnistua. Jokaisen elämä on heidän omasta mielestään täyttä p*skaa ja katuvat ankarasti omaa tyhmyyttään.

Media, niin kuin tämäkin palsta toitottavat lapsettomuuden ihanuutta. Todellisuus on kuitenkin suurimmalle osalle täysin toinen, koska kuten todettua, mieli muuttuu sitten kuitenkin todella usein. Ja se on todella, todella kovaa touhua sitten kun mieli muuttuu ja lasta ei enää tulekaan. Elämä on monille ihan turhaa sen jälkeen.

Niin. Samalla tavalla osaa lapsia saaneista kaduttaa, että koskaan tuli perhettä perustettua. Se on aika normaali elämänvaihe siinä 35-45-tienoilla, että tulee mietittyä omia elämänvalintoja ja ehkä jossain kohtaa kaduttuakin, etenkin jos on parhaillaan haasteita elämässä. Jotkut sitten myös ripustautuvat siihen valitsematta jääneeseen asiaan (joka voi olla yhtälailla lapsi tai lapsettomuus) ja ajattelevat, että se olisi pelastanut kaikelta tältä tuskalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaduta. Mulla on ihana puoliso ja kiva läheinen perhe. Ystäviä ja kivoja harrastuksia. Rakas koira ja kiva työ. Elämä on ihan täyttä ilman lapsiakin.

Keitä siihen kivaan perheeseen kuuluu?

Isovanhemmat, omat vanhemmat ja puolison vanhemmat. Myös molempien sisarukset.

Taidat olla aika nuori. Keski-iässä isovanhempia ei enää ole ja vanhemmat ovat apua tarvitsevia vanhuksia.

Kun sisarukset perustavat omat perheet, se on heille ykkönen eikä lapsettomat sisarukset.

43 vuotias olen. Molempien isovanhemmat on elossa, sekä minun että puolisoni. Yhdellä sisaruksella on lapsia toisella ei. Ihan läheisiä ollaan edelleen.

Hauska huomio muuten - olen 40v. (nuorin serkkuni on 26v.) ja isovanhempani syntyivät Venäjän vallan alle :D. Ovat siis olleet haudassakin jo pitkään, isän isä kuoli jo 60-luvulla, kun taas minä synnyin 82. Eli mahdotonta edes kuvitella että edelleen olisi isovanhemmat hengissä...

Mutta itse aiheeseen - lapsettomuus ei kaduta. Katselen vierestä lapsiaan katuvia ystäviäni ja kyllä niiden katuminen on paljon kamalampaa kuin lapsettomuuden (jos siis jotakuta se kaduttaa, itseäni tosiaan ei). Olisin ollut maailman itsekkäin/typerin, jos olisin tuottanut tänne uuden elävän olennon, vaikka sitä en olisi halunnut. Parempi että sitä lasta ei ole olemassakaan.

Tästä tulikin mieleen erään teinin kommentti, "siis kuinka antiikkinen täytyy olla, että sun isovanhemmat oli toisessa maailmansodassa??" 😅. No, mun isoisä syntyi 1920, setä 1960, serkku 2002. Että en nyt kauhean antiikkisena serkkuani pidä...

Anyway, sukulaisista puheen ollen, se ehkä joskus sekunnin mietityttää että tosiaan kaikki esivanhempani lapsia onnistuivat saamaan ja hengissä pitämään, vasten kaikkia todennäköisyyksiä, mutta minuun se ketju nyt sitten loppuu.

Sitten muistan kuinka paljon vihaan lapsia ja kuinka onnellinen olen ilman. Heitän lentosuukot isovanhemmille tähtiin ja jatkan elämääni näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Mitä ne jälkeläiset siihen auttaa?

Kun seuraa tätä nykypäivän nuorison touhua niin en voi olla naurahtamatta tälle ajatukselle että joku tosiaan ihan kirkasotsaisesti kuvittelee että lapset pitää huolen, sitten kun minä olen vanha. 

Ei taida löytyä aikaa eikä kiinnostusta. 

Täälläkin palstalla on ollut usein aloituksia siitä, kuinka omat vanhemmat tai toinen vanhempi on siinä kunnossa että tarvitsee jo sellaista kodinhoidon tukea tai muuta apua, että lapsella ei todellakaan ole työn ja muun oman elämän ohessa yksinkertaisesti aikaa hoitaa. Näin se vaan on. 

Eikä se lasten vierailu, saati minkäänlainen huolenpito sitten kun vanhemmasta on tullut vanhus, ole mikään itsestäänselvyys. Ei todellakaan. Aika ruusuisia kuvitelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämmöistä asiaa on ihan turha edes kysellä, kaikkihan vastaa ilman muuta, että ei kaduta.

Eikä siinä neljä- viisikymppisenä kadutakaan, kun ollaan vielä nuoruuden lumoissa ja on niitä menoja ja tekemisiä.

Pitäisi kysyä 70- 80-vuotiailta.

Silloin voi olla toisenlainen ajatus jo, ja silloin jo ehkä pystyy tunnustamaankin, että kyllä kaduttaa, jos nimittäin kaduttaa.

Nuorempana sitä ei tunnusta, vaikka katumusta tuntisikin.

Suomen yksi tunnetuimmista feministeistä 60 -luvulla, Yrsa Stenius kertoi myöhemmin

suoraan, että kaduttaa oma jyrkkyys siinä asiassa nyt, kun on jo ikää ja näkemystä enemmän. Todellisuudessa olisi kyllä halunnut kokea äitiyden ja nyt olisi omia jälkeläisiä, mutta silloin piti olla niin radikaalia. Eli tavallaan uhrasi oman elämänsä ja mahdollisen lapsensa kiihkeälle aatteelle, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään saavutettavaa.

Jokainen tämän asian sitten käsittelee siinä vaiheessa, kun elämä alkaa olla jo pitkälti eletty, että kannattiko. Joittenkin mielestä kannatti, joittenkin ei.

Miksi 70-80 -vuotiaana kaduttaisi yhtään sen enempää kuin nytkään?

Ehkä siksi, että kaipaisi jälkeläisiä itselleen. Ehkä saattaisi tykätä siitä, että olisi lapsenlapsia ja muutakin elämää kuin sitä vanhuutta, varsinkin jos tulee sairauksia ja jaksamattomuutta.

Mutta mitään tällaistahan ei tietysti voi olla, nuorena kuvittelee olevansa aina yhtä itseriittoinen. Vanhuus voi tuoda yllätyksen.

Tiedän kyllä muutaman vanhan naisen, äitini ystäviä, jotka on suoraan sanoneet, että olisi pitänyt tehdä lapsia, että olisi joku joka heitäkin kävisi katsomassa, niin kuin minä ja sisarukseni käymme äidillämme.

Älkääkä ikinä kuvitelko, että joku kummilapsi tai muu ottaisi huolekseen. Se on silkkaa onnenkauppaa sitten.

Eivätpä tietysti kaikkien kohdalla välitä ne omat lapsetkaan, vieraat kuitenkin vielä vähemmän.

Miksi niitä jälkeläisiä alkaisi yhtäkkiä 70-80-vuotiaan kaipaamaan, jos niitä ei sitä ennen ole kaivannut? 

Varmaan siksi, että se yksikkö, mitä on pitänyt perheenä, on siinä vaiheessa haudassa. Itse vain on jäljellä.

Kaverit sairastaa dementiaa tai on muuten vaan liian väsyneitä.

Mitä ne jälkeläiset siihen auttaa?

Kun seuraa tätä nykypäivän nuorison touhua niin en voi olla naurahtamatta tälle ajatukselle että joku tosiaan ihan kirkasotsaisesti kuvittelee että lapset pitää huolen, sitten kun minä olen vanha. 

Ei taida löytyä aikaa eikä kiinnostusta. 

Täälläkin palstalla on ollut usein aloituksia siitä, kuinka omat vanhemmat tai toinen vanhempi on siinä kunnossa että tarvitsee jo sellaista kodinhoidon tukea tai muuta apua, että lapsella ei todellakaan ole työn ja muun oman elämän ohessa yksinkertaisesti aikaa hoitaa. Näin se vaan on. 

Eikä se lasten vierailu, saati minkäänlainen huolenpito sitten kun vanhemmasta on tullut vanhus, ole mikään itsestäänselvyys. Ei todellakaan. Aika ruusuisia kuvitelmia.

Mummillani oli 10 lasta. Kun hän vammautui ja joutui vanhainkotiin n. 12 viimeiseksi vuodekseen, lapsensa sopivat keskenään vierailuaikataulun ja joka päivä siis joku kävi kylässä. Oma vuoro oli siis joka 10. päivä, lapsenlapsetkin toki kävivät joskus.

Mummini oli osastonsa ainut jolla oli lapsistaan oikeasti seuraa elämän ehtoolla. Muita käytiin katsomassa kerran kuussa tai harvemmin.

Lapset eivät takaa seuraa eivätkä apua vanhuudessa. Edes sille joka nyt ruusuisesti niitä ihania mussukoita taianomaisesti rakastaa.

Ei ole koskaan kaduttanut. Miksi olisikaan kun tiedän mitä helvettiä se perhearki on, en halua sellaista ikinä.

Mitä olen huomannut on että lasta hankkimatta jääneitä katuvia naisia on harvassa. On niitä jotka eivät vaan millään tulleet raskaaksi (setäni vaimo esimerkiksi) joille se on ollut kova paikka, taikka niitä jotka eivät vaan löytäneet puolisoa jonka kanssa lapsia hankkia. Mutta se ei ole katumista vaan huonon onnen suremista.

Mutta nää jotka on jo päättäneet etteivät lapsia halua harvoin tuntuvat katuvan.

Ei todellakaan! Olen enemmän kuin tyytyväinen, ettemme tehneet aikoinaan lapsia tähän maailmaan. Yhä hullummaksi vaan menee, päivä päivältä.

Ei kaduta. Olen jo teinistä asti tiennyt, että en halua olla äiti. Mikään koko konseptissa ei ole ikinä kiehtonut minua. Tilaisuuksia on ollut: on ollut miehiä elämässä, jotka olisivat kanssani lapsia halunneet ja nämä pitkätkin suhteet ovat tämän takia päättyneet eroon ja tämäkään ei minua kaduta. Olen jokaisen suhteen alussa kertonut, että en halua lapsia ja silti tämä on tullut osalle miehistä "yllätyksenä": olivat luulleet, että muutan mieleni. Olen täti ja kummitäti ja nämä roolit istuvat minulle erittäin hyvin. 

Itselläni on ollut erittäin hyvä malli minulle läheisestä tädistäni, joka on myös lapseton (tosin ei vapaaehtoisesti) ja olen päässyt näkemään läheltä hänen kauttaan myös lapsettoman elämää ja sitä, että voi olla lapseton ja elää myös hyvää elämää. Muunkin perheen kanssa välit ovat aina olleet hyvät ja ei ole mitään "lapsuuden traumaa" mikä selittäisi haluni olla hankkimatta itse omia lapsia. 

En ole myöskään mitenkään urakeskeinen tai koe, että työ on kaikki kaikessa. Matkustelen silloin kuin haluan, joko nykyisen mieheni kanssa tai ystävien tai jopa itsekseni. Viihdyn hyvin myös yksin. "Yksinäinen vanhuus" ei pelota minua. Tiivistettynä: en kadu vapaaehtoista lapsettomuuttani ja olen onnellinen elämässäni. Toivon, että kaikki muutkin saavat elää juuri sitä heille parhaiten istuvaa elämää :)

Ei kaduta. Olisin voinut haluta lapsia, jos elämäni olisi näyttänyt toisenlaiselta, jos olisi ollut esim. vakaa ja hyvä parisuhde. Mutta yhtään en nyt osaa katua, etten epävakaaseen liittooni vielä lapsiakin pykännyt, tai eron jälkeen alkanut niitä itsekseni hankkimaan. Minun elämäni on mitä on, ihan hyvää elämää, ilman omia lapsia.

Ei todellakaan kaduta - päinvastoin!

N58v

Ei kaduta. Eikä ole ikinä kaduttanut.

Pidän lapsista, omia en ole kuitenkaan itse ikinä toivonut. Mieheni, sisarusteni ja ystävien lapset ovat ihania, saan seurata heidän kasvuaan ja kehitystään ja hoitaa mutta juuri näin on hyvä.

Olen aina ollut todella huolellinen ehkäisyn kanssa. Onneksi.

Ensimmäisessä suhteessani olimme nuorina opiskeleijoina todella tarkkoina ettei kävisi ns vahinkoa.

Pohdin silloin paljon tulevaisuuttani vaikken ikinä ollut kuvitellutkaan lapsiperhearkea kohdalleni. Silloinen poikaystävä oli lapsirakas ja aavistelin hänen vielä joku päivä tahtovan lapsia suhteeseen. Se suhde päättyikin osaltaan siihen että näkemyksemme tulevaisuudesta olivat niin erilaisia.

Nykyinen mieheni oli jo tavatessamme isä ja suunnitteli vasektomiaa. Se oli iso helpotus minulle kun ei enää tarvinnut huolehtia ehkäisystä eikä odottaa 30-vuotispäivää sterilisaatiota varten.