Miten joillekin tulee niin vahva konfliktien pelko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Lapsuudenperheessäsi ei kai opetettu sitä, että ihmisillä on erilaisia kommunikointitapoja? On vaikea saada yhteys ihmisiin, jos olettaa vain sen oman tavan oikeaksi.

Yhtä hyvin minusta voisi opettaa tuollaiselle konfliktia pelkäävälle, että ei ole vaarallista, vaikka joku hermostuu tai suuttuu.

Konflikteja pelkäävissä minusta yhteinen nimittäjä on se, että ristiriitoja ei sitten käsitellä. Jos ristiriita tulee, konflikteja pelkäävä joko vetäytyy kuoreensa tai sitten silmin nähden ahdistuu niin, että asiat, jotka aiheuttivat ristiriidan, eivät päädy selvittettäväksi. Konfliktia pelkäävän pitäisi ymmärtää, että vaikka joku suuttuu, ei haittaa, vaikka niin tapahtuisi, koska sitten asiat voidaan kuitenkin käsitellä, kun suuttuja on vähän rauhoittunut.

Tästä syystä koen itse nuo konfliktin välttelijät vaikeiksi ihmisiksi.

Ja kun vielä joku kuitenkin ymmärtää väärin: minusta raivoaminen ei ole rakentavaa. Suuttuminen on taas inhimillistä, mutta siihen pitäisi osata suhtautua ja kanavoida se käytöksenä niin, ettei aiheuta muille kohtuutonta haittaa.

Te, jotka alapeukutitte, olisi kiva lukea perustelut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Lapsuudenperheessäsi ei kai opetettu sitä, että ihmisillä on erilaisia kommunikointitapoja? On vaikea saada yhteys ihmisiin, jos olettaa vain sen oman tavan oikeaksi.

Yhtä hyvin minusta voisi opettaa tuollaiselle konfliktia pelkäävälle, että ei ole vaarallista, vaikka joku hermostuu tai suuttuu.

Konflikteja pelkäävissä minusta yhteinen nimittäjä on se, että ristiriitoja ei sitten käsitellä. Jos ristiriita tulee, konflikteja pelkäävä joko vetäytyy kuoreensa tai sitten silmin nähden ahdistuu niin, että asiat, jotka aiheuttivat ristiriidan, eivät päädy selvittettäväksi. Konfliktia pelkäävän pitäisi ymmärtää, että vaikka joku suuttuu, ei haittaa, vaikka niin tapahtuisi, koska sitten asiat voidaan kuitenkin käsitellä, kun suuttuja on vähän rauhoittunut.

Tästä syystä koen itse nuo konfliktin välttelijät vaikeiksi ihmisiksi.

Ja kun vielä joku kuitenkin ymmärtää väärin: minusta raivoaminen ei ole rakentavaa. Suuttuminen on taas inhimillistä, mutta siihen pitäisi osata suhtautua ja kanavoida se käytöksenä niin, ettei aiheuta muille kohtuutonta haittaa.

Toisille vihaisuus konfliktissa näyttäytyy hyökkäyksenä toista ihmistä kohti, jolloin itse asia jää vähemmälle huomiolle.

Itse olen tyyppiä "suuttuja", ja siinä mielentilassa asiat kärjistyvät omassa mielessäni, syytän enemmän toisia kuin itseäni ja on vaikea tulla puolitiehen vastaan. Vaikka itse asia olisi ihan järkevä ja olisin oikeassa, niin kärkkäiden sanavalintojen takia minut ymmärretään helposti väärin.

Toisaalta myös koen kaikenlaiden itseeni kohdistuvan hyökkäävyyden pelottavana, koska tunnen itseni niin epävarmaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Suuttuja vaikuttaa tuomitsijalta, jonka edessä ei uskalla olla oma itsensä. Joten ymmärrän, että muidenkin silmissä oma kommunikointitapani on todella huono.

Suuttuja ei yleensä herätä sellaisia myönteisiä tunteita, että tekisi mieli olla hänen puolellaan. Siksi erimielisyydet korostuvat ja keskustelun jälkeen on vain huonompi tilanne. Suuttujan kanssa ei ehkä haluta vältellä, koska jos puhuisi itse samalla tavalla, siitä tulisi riita, jossa molemmat ruokkisivat toistensa ärsytystä. Suuttujan kanssa keskustelu vaatii toiselta osapuolelta ihan ekstrahyvää kärsivällisyyttä ja keskustelutaitoja, joita ihan kaikilla tavallisilla ei ole ja siksi mieluummin valitaan turvallisempi keino eli välttely.

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsuuden olosuhteet. Jos joku esim. korottaa minulle ääntä niin varaudun tappelemaan automaattisesti ja mietin jo valmiiksi ensimmäisen siirtoni.

Asiallista kritiikkiä ja pettymyksiä voi ilmaista muutenkin kuin raivoamalla kontrolloimattoman ja irrationaalisen oloisesti.

Olen samaa mieltä. Ilmeisesti  tässä ketjussa sekoitetaan toisiinsa suuttuminen (mikä voi ilmetä eri tavoin) ja hallitsematon raivoaminen. Eivät ole samoja asioita, toki voivat olla.

 Olen itse työssä, jossa kohtaan välillä suuttuneita ihmisiä. On helppo sanoa, että aina voi olla rakentava, kun välillä voi vaan tulla väsyneenä eteen yllättäen jotain, joka pistää vihaksi. En tiedä, jaksanko itsekään suuttuneita ihmisiä aina hyvin, mutta minusta suuttuminen on myös varsin inhimillistä ja konflikteja välttelevä ei kyllä minun työssäni pärjäisi.

Pelottaa etteiminusta pidetä enää, ja ollaan vihaisia ja puhutaan takanapäin pahaa.

Ja ei, kotona vanhempien kanssa uskalsin riidellä, tiesin että rakastavat minua silti. Töissä on erilaista vieraiden ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsuuden olosuhteet. Jos joku esim. korottaa minulle ääntä niin varaudun tappelemaan automaattisesti ja mietin jo valmiiksi ensimmäisen siirtoni.

Asiallista kritiikkiä ja pettymyksiä voi ilmaista muutenkin kuin raivoamalla kontrolloimattoman ja irrationaalisen oloisesti.

Olen samaa mieltä. Ilmeisesti  tässä ketjussa sekoitetaan toisiinsa suuttuminen (mikä voi ilmetä eri tavoin) ja hallitsematon raivoaminen. Eivät ole samoja asioita, toki voivat olla.

 Olen itse työssä, jossa kohtaan välillä suuttuneita ihmisiä. On helppo sanoa, että aina voi olla rakentava, kun välillä voi vaan tulla väsyneenä eteen yllättäen jotain, joka pistää vihaksi. En tiedä, jaksanko itsekään suuttuneita ihmisiä aina hyvin, mutta minusta suuttuminen on myös varsin inhimillistä ja konflikteja välttelevä ei kyllä minun työssäni pärjäisi.

Ymmärrettävä asioihin liittyvä suuttumus ja toisen henkilökohtaisen reviirin rajat ylittävä hyökkäävä käytös voisi kai olla jonkinasteinen määritelmä. Kun aletaan nimittelemään ja kyykyttämään. Joskus se raja voi olal hankala kun joillain on tapana saada sellaiset raivarit ettei tiedä ovatko ylipäänsä omassa kontrollissa edes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenperheessäni opin pitämään puoleni konfliktitilanteissa. En pelkää. Minulla on tarvittaessa kova ääni ja en hakkaa, mutta puolustan tarvittaessa kyllä myös fyysistä koskemattomuuttani.

Tuntemani pelkurit ovat pitkävihaisia ja luovuttavat huutamisesta liian helposti, ilman että saavat ratkaisua. Sitten kyräilevät, mököttävät, odottavat tilaisuutta kostaa ja puhuvat paskaa selän takana. Heillä on pinnallinen sivistys, mutta ei syvällisempää. Heiltä puuttuu harkintaa, ratkaisukykyä ja joskus moraaliakin elämän suurissa käänteissä. He ovat muutenkin vaikeita ihmisiä.

Pieni räiskähdys, avoimuus ja nopea leppyminen olisivat parasta!

Lapsuudenperheessäsi ei kai opetettu sitä, että ihmisillä on erilaisia kommunikointitapoja? On vaikea saada yhteys ihmisiin, jos olettaa vain sen oman tavan oikeaksi.

Yhtä hyvin minusta voisi opettaa tuollaiselle konfliktia pelkäävälle, että ei ole vaarallista, vaikka joku hermostuu tai suuttuu.

Konflikteja pelkäävissä minusta yhteinen nimittäjä on se, että ristiriitoja ei sitten käsitellä. Jos ristiriita tulee, konflikteja pelkäävä joko vetäytyy kuoreensa tai sitten silmin nähden ahdistuu niin, että asiat, jotka aiheuttivat ristiriidan, eivät päädy selvittettäväksi. Konfliktia pelkäävän pitäisi ymmärtää, että vaikka joku suuttuu, ei haittaa, vaikka niin tapahtuisi, koska sitten asiat voidaan kuitenkin käsitellä, kun suuttuja on vähän rauhoittunut.

Tästä syystä koen itse nuo konfliktin välttelijät vaikeiksi ihmisiksi.

Ja kun vielä joku kuitenkin ymmärtää väärin: minusta raivoaminen ei ole rakentavaa. Suuttuminen on taas inhimillistä, mutta siihen pitäisi osata suhtautua ja kanavoida se käytöksenä niin, ettei aiheuta muille kohtuutonta haittaa.

Toisille vihaisuus konfliktissa näyttäytyy hyökkäyksenä toista ihmistä kohti, jolloin itse asia jää vähemmälle huomiolle.

Itse olen tyyppiä "suuttuja", ja siinä mielentilassa asiat kärjistyvät omassa mielessäni, syytän enemmän toisia kuin itseäni ja on vaikea tulla puolitiehen vastaan. Vaikka itse asia olisi ihan järkevä ja olisin oikeassa, niin kärkkäiden sanavalintojen takia minut ymmärretään helposti väärin.

Toisaalta myös koen kaikenlaiden itseeni kohdistuvan hyökkäävyyden pelottavana, koska tunnen itseni niin epävarmaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Suuttuja vaikuttaa tuomitsijalta, jonka edessä ei uskalla olla oma itsensä. Joten ymmärrän, että muidenkin silmissä oma kommunikointitapani on todella huono.

Suuttuja ei yleensä herätä sellaisia myönteisiä tunteita, että tekisi mieli olla hänen puolellaan. Siksi erimielisyydet korostuvat ja keskustelun jälkeen on vain huonompi tilanne. Suuttujan kanssa ei ehkä haluta vältellä, koska jos puhuisi itse samalla tavalla, siitä tulisi riita, jossa molemmat ruokkisivat toistensa ärsytystä. Suuttujan kanssa keskustelu vaatii toiselta osapuolelta ihan ekstrahyvää kärsivällisyyttä ja keskustelutaitoja, joita ihan kaikilla tavallisilla ei ole ja siksi mieluummin valitaan turvallisempi keino eli välttely.

Olen itse tyyppiä suuttuja, mutta en syyttele muita. Saatan hetken päästellä höyryjä, mutta kykenen rakentavaan keskusteluun ja yleensä myös virittelen sitten sellaista.

 Ymmärrän hyvin sen, että jos tuntematon ihminen yhtäkkiä suuttuu, se on kenelle tahansa vaikea tilanne. Ethän silloin tiedä, jääkö tuo ihminen raivoamaan vai onko hän pohjimmiltaan keskustelevaa tyyppiä.

 Oletan itse, että sellaiset, jotka tuntevat minut, taas tietävät, että voin suuttua, mutta myös leppyä ja mieluusti puhua asiat halki.

Korotan ääneni herkästi, mutta tappelemaan en lähde todellakaan herkästi.

Jos joku hyökkää, niin silloinkin ensiksi peräännyn tai poistun paikalta, mm voittaakseni aikaa keskustella, mutta jos toinen  vain jatkaa riidan haastamista ja laittaa minut pakkorakoon (harvoin tapahtuu), niin sitten edelleen varoitan. Huutaminen ei ole hyökkäys. Kiinni käyminen on. Suojaan itseäni hyökkäyksessä, en pyri satuttamaan toista.

En huuda silloin kun toinen on hermostunut. Kerron hyvin rauhallisesti, että en tahdo tapella, mutta jos kimppuuni hyökätään, puolustaudun kyllä ja olen pahoillani, jos joudun niin tekemään.. Siinä käy onneksi niin, että sokeampi osapuoli häviää, siis se hermostuneempi ja on viimeistään sen jälkeen valmis keskustelemaan. Äärimmäinen konflikti voi siis olla lähinnä tällainen.

Mieluummin ratkaisen asiat puhumalla. En kuitenkaan tahdo jättää tärkeitä ratkaisemattomia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsuuden olosuhteet. Jos joku esim. korottaa minulle ääntä niin varaudun tappelemaan automaattisesti ja mietin jo valmiiksi ensimmäisen siirtoni.

Asiallista kritiikkiä ja pettymyksiä voi ilmaista muutenkin kuin raivoamalla kontrolloimattoman ja irrationaalisen oloisesti.

Olen samaa mieltä. Ilmeisesti  tässä ketjussa sekoitetaan toisiinsa suuttuminen (mikä voi ilmetä eri tavoin) ja hallitsematon raivoaminen. Eivät ole samoja asioita, toki voivat olla.

 Olen itse työssä, jossa kohtaan välillä suuttuneita ihmisiä. On helppo sanoa, että aina voi olla rakentava, kun välillä voi vaan tulla väsyneenä eteen yllättäen jotain, joka pistää vihaksi. En tiedä, jaksanko itsekään suuttuneita ihmisiä aina hyvin, mutta minusta suuttuminen on myös varsin inhimillistä ja konflikteja välttelevä ei kyllä minun työssäni pärjäisi.

Ymmärrettävä asioihin liittyvä suuttumus ja toisen henkilökohtaisen reviirin rajat ylittävä hyökkäävä käytös voisi kai olla jonkinasteinen määritelmä. Kun aletaan nimittelemään ja kyykyttämään. Joskus se raja voi olal hankala kun joillain on tapana saada sellaiset raivarit ettei tiedä ovatko ylipäänsä omassa kontrollissa edes.

Joo. Jos konflikteja välttelevien kanssa on lapsuus mennyt pieleen sillä tavoin, että lopputulos on ihminen, joka ei pysty käsittelemään ristiriitoja ja käyttäytyy kuin kynnysmatto, niin yhtä lailla voi olla lopputulos epäonnistunut ihmisen kanssa, joka raivoaa hallitsemattomasti, syyttelee muita, hallitsee muita raivareillaan, ei kenties tunnista tunteitaan (raivohan voi olla tunne, joka peittää muita käsittelemättömiä tunteita).

 En vain itse haluaisi "suuttujana" tulla yhdistetyksi tuollaiseen jälkimmäiseen tapaukseen, koska tosiaan vaikka suutun, koen, että se on aiheesta, en syyttele muita, en manipuloi tai alista muita hullulla raivoamisella.

Mieheni on tosi konfliktipelkoinen. Hänellä ei ole väkivaltaista perhetaustaa tai mitään sellaista. Ehkä ennemminkin päinvastainen tilanne, eli vanhemmat ovat olleet hyvin analyyttisia ja rauhallisia ja kaikista tunteista on keskusteltu. Hyvä asia sinäänsä, mutta hänelle normaalit pienet elämässä tapahtuvat konfliktitilanteet ovat tosi vaikeita.

Ihan vaan se, että joku korottaa ääntään tai on silminnähden ärsyyntynyt tai vihainen, koska ei ole nähnyt sellaista lapsuudessaan ja hän pitää sitä helposti hyvin äärimmäisenä tunnereaktiona, vaikka se on ihan normaalia.

Itse taas en ole oppinut puhumaan tunteista rakentavasti, mutta toisaalta olen oppinut sen, että joskus on ihan normaalia suuttua tai ärsyyntyä, eikä se tarkoita heti hylkäämistä tai välien katkeamista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut sairaalloisesti konflikteja pelkäävä. Itsellä todennäköisesti syynä se, etten saanut kotoa tervettä mallia miten toimia konfliktitilanteessa. Ja syy siihen sitten taas oli todella arvaamaton ja raivoisa ja joskus väkivaltaankin turvautuva isä.

Olin koko ajan hälytystila koska mikä tahansa tilanne sattoi olla tai olla olematta konfliktin aihe, ja "konflikti" meillä tarkoitti sitä, että haukuttiin ja karjuttiin naama punaisena eikä ollut minkäänlaista kykyä puolustautua. Jokainen konflikti oli katastrofi. En koskaan saanut oppia että minulla on oikeus kieltäytyä. En saanut oppia että minulla on rajat, joita toiset eivät saa ylittää.

Minusta tuli aikuinen, joka hysteerisesti pelkäsi kaikkia konflikteja, kuten myös sitä että suututtaisin jonkun, koska minulla ei ollut tiedossa tai käytössä muita malleja kuin kotoa opitut. Jokainen konflikti oli katastrofi ja maailmanlooou ja masentuneena se tarkoitti itsetuhoisuutta.

Lyhyesti: Lapsuudenaikainen trauma

Tämä olisi voinut olla itse kirjoittamani. Lapsena vihasin salaa isääni ja minusta tuli vähän passiivis-aggressiivinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väkivaltaiset lapsuuden olosuhteet. Jos joku esim. korottaa minulle ääntä niin varaudun tappelemaan automaattisesti ja mietin jo valmiiksi ensimmäisen siirtoni.

Asiallista kritiikkiä ja pettymyksiä voi ilmaista muutenkin kuin raivoamalla kontrolloimattoman ja irrationaalisen oloisesti.

Olen samaa mieltä. Ilmeisesti  tässä ketjussa sekoitetaan toisiinsa suuttuminen (mikä voi ilmetä eri tavoin) ja hallitsematon raivoaminen. Eivät ole samoja asioita, toki voivat olla.

 Olen itse työssä, jossa kohtaan välillä suuttuneita ihmisiä. On helppo sanoa, että aina voi olla rakentava, kun välillä voi vaan tulla väsyneenä eteen yllättäen jotain, joka pistää vihaksi. En tiedä, jaksanko itsekään suuttuneita ihmisiä aina hyvin, mutta minusta suuttuminen on myös varsin inhimillistä ja konflikteja välttelevä ei kyllä minun työssäni pärjäisi.

Ymmärrettävä asioihin liittyvä suuttumus ja toisen henkilökohtaisen reviirin rajat ylittävä hyökkäävä käytös voisi kai olla jonkinasteinen määritelmä. Kun aletaan nimittelemään ja kyykyttämään. Joskus se raja voi olal hankala kun joillain on tapana saada sellaiset raivarit ettei tiedä ovatko ylipäänsä omassa kontrollissa edes.

Joo. Jos konflikteja välttelevien kanssa on lapsuus mennyt pieleen sillä tavoin, että lopputulos on ihminen, joka ei pysty käsittelemään ristiriitoja ja käyttäytyy kuin kynnysmatto, niin yhtä lailla voi olla lopputulos epäonnistunut ihmisen kanssa, joka raivoaa hallitsemattomasti, syyttelee muita, hallitsee muita raivareillaan, ei kenties tunnista tunteitaan (raivohan voi olla tunne, joka peittää muita käsittelemättömiä tunteita).

 En vain itse haluaisi "suuttujana" tulla yhdistetyksi tuollaiseen jälkimmäiseen tapaukseen, koska tosiaan vaikka suutun, koen, että se on aiheesta, en syyttele muita, en manipuloi tai alista muita hullulla raivoamisella.

Jos ihmisen raivoamisen syitä, vaikuttimia ja mahdollisia hillitsimiä lähtee spekuloimaan niin se on loputon suo, jossa mikään ei ole lopulta varmaa. Liikkuvia osia on liikaa ja kaikista niistä ei voi edes olla tietoinen. Lopultakin kaikki ihmiset jäävät ainakin vähän tuntemattomiksi, kaikkein läheisimmätkin. Parempi kun ei raivoa ihmisten lähellä lainkaan hallitsemattomasti ellei sitten sillä nimenomaisella tavalla halua nimenomaan vaikuttaa heihin(vallankäyttöä).

Aika outoja vastauksia paljon. Hallitsemattomasta raivoamisesta puhutaan, mikä ei liity mitenkään aloitukseen. Totta kai jokainen tervepäinen ihminen haluaa vältellä hallitsemattomasti raivoavia ihmisiä. Se on viisasta.

Mutta entä ne konfliktinpelkoiset, mistä he tulevat?

Kannattaa pohtia, mistä tilanteessa on kyse.

Tunteet on normaaleja, myös suuttumus. Siihen suhtautuminen vaihtelee kahdessa eri ääripäässä, mutta se että joku raivoaa, ei ole mikään merkki, mistä voisi päätellä kumpaan kategoriaan ihminen kuuluu. Kyse voi olla myös rajoista tai esim siitä kuinka tärkeä asia on kyseessä (vertaa: ilmaiset kahvitarjoilut loppu ja raivoaa tarjoilijalle vs. huoli oman lapsen terveydestä ja raivoaa ihmiselle joka hankaloittaa tai vaarantaa asioita. Jälkimmäinen tilamne ymmärrettävää käytöstä useimmilta normaaleilta ihmisiltä, ensimmäinen ei.).

Itse olen kasvanut ylikontrolloidussa perheessä. Epäilen että toinen vanhemmista on ehkä narsisti. Kun ihmiset ovat vihaisia/ärsyyntyneitä minulle, se saa lamaantumaan ja jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Pienetkin asiat. Mutta toisaalta jos kyseessä on joku lapsuuden perheestäni, saatan räjähtää ihan kunnolla. Siinä vaiheessa omat rajat on ylitetty pahasti jo monta kertaa eikä kestä enää pieniäkään turhautumisia. Näin ollen esim. kälyille on voinut välttyä tempperamenttinen ja tulinen kuva minusta, vaikka oikeasti olen todella rauhallinen esim. työelämässä ja ystävien kesken.

Esim. tää n kaahaili ylinopeutta säikäyttääkseen minut/tuodakseen tilanteeseen uhkaa. Aloin raivota asiasta väkisinkin. Jos kyseessä olisi ollut vahinkp ja esim ystävä, en varmaankaan olisi raivonnut.

Eli siis tämmöinenkin on mahdollista.. ettei osaa puolustaa itseään ja välttelee konflikteja viimeiseen asti, varsinkin tuntemattomien kanssa, mutta läheisten kanssa konflikteja tulee kunnolla, vaikka ei haluaisi riitelyä ja inhoaa sitä.

Ei kannata tuomita ketään se perusteella ainakaan, mitä toisesta on kuullut. Eri asia jos itselle raivotaan ja on kokemusta henkilökohtaisesti jostain henkilöstä (toistuvasti). Toisten väleistä ei koskaan tiedä tarpeeksi faktoja. Ihmiset tekee myös virheitä ja yksittäiset ärsyyntymiset ei ehkä tarkoita välttämättä muuta kuin huonosti mennyttä päivää. Sama ihminen voi olla erilainen muiden seurassa. Jos näin on ja on itse se, jolle raivotaan, kannattaa miettiä, onko toimintatavoissasi jotain joka tätä ihmistä häiritsee, mutta ei uskalla sanoa.

Ihmisiä ärsyttävät yhtälailla liian äkkipikaiset raivoajat kuin sellaiset, jotka välttelee konflikteja viimeiseen asti. Usein nämä ihmistyypit ärsyyntyvät toisistaan. Temperamenttista ärsyttää hidas päättämätön verkkaisuus ja jauhaminen, rauhallista ja järkkymätöntä ärsyttää taas puolestaan tunteenpurkaukset ja liian nopeat hätäisesti tehdyt päätökset. Nämä ihmistyypit siis triggeröivät toisiaan. Esim. tunnepurkautuminen voi olla osittain järkähtämättömän järki-ihmisen aiheuttamaa, kun tunnereaktioihin taipuvainen turhautuu verkkaiseen vatvomiseen tai siihen ettei hän saa näyttää tunteitaan. Toisaalta se järkähtämätön tyyppi saattaa olla pitkävihainen/anteeksiantamaton ja alkaa välttelemään toista tämän käytöksen vuoksi. Molemmissa on hyvää ja huonoa.

Huono itsetunto/luottamus, luottamus ihmisiin, kaltoinkohdelluksi tuleminen voivat vaikuttaa tapaan käsitellä konflikteja. Käytös voi muuttua kumpaan suuntaan vain.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkodissani jo pienet konfliktit kärjistyivät päivittäiseksi huudoksi ja väkivallaksi. Edelleen pelottaa, jos muut ärsyyntyvät vaikkapa töissä.

Taitaa olla sama mulla. En ainakaan muuta syytä byt keksi.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on tosi konfliktipelkoinen. Hänellä ei ole väkivaltaista perhetaustaa tai mitään sellaista. Ehkä ennemminkin päinvastainen tilanne, eli vanhemmat ovat olleet hyvin analyyttisia ja rauhallisia ja kaikista tunteista on keskusteltu. Hyvä asia sinäänsä, mutta hänelle normaalit pienet elämässä tapahtuvat konfliktitilanteet ovat tosi vaikeita.

Ihan vaan se, että joku korottaa ääntään tai on silminnähden ärsyyntynyt tai vihainen, koska ei ole nähnyt sellaista lapsuudessaan ja hän pitää sitä helposti hyvin äärimmäisenä tunnereaktiona, vaikka se on ihan normaalia.

Itse taas en ole oppinut puhumaan tunteista rakentavasti, mutta toisaalta olen oppinut sen, että joskus on ihan normaalia suuttua tai ärsyyntyä, eikä se tarkoita heti hylkäämistä tai välien katkeamista.

Miehesi kuulostaa aivan samanlaiselta kuin minä, jopa perhetaustaa myöten. Suhtaudun kaikenlaiseen huutamiseen todella torjuvasti. Kuten Japanissa, myös minun silmissäni ihminen menettää arvokkuutensa samalla hetkellä kun hän menettää malttinsa. Lisäksi minulle itselleni kohdistetut loukkaukset satuttavat todella paljon, enkä koskaan unohda sellaista. Tästä on ikävänä seurauksena se, että suhteeni tällaisiin ihmisiin tuppaavat pysyvästi viilenemään ihan siis yhdenkin harkitsemattoman tölväisyn seurauksena. 

Varmaan osittain tästä syystä minulla ei ole myöskään lapsia. En mitenkään usko, että voisin unohtaa ja antaa anteeksi edes kiukuttelevalle lapselle häneltä tulevat loukkaukset, ainakaan ennen kuin jo uusi konfliktitilanne olisi päällä, ja uudet satuttavat sanat lisäämässä henkistä kuormaa.

Sillä lailla.

Me arvioimme jokaisen kommenttisi.

Koska olemme modeja eli jumalasta seuraavia.

Tämä!

Kohtaan paljon meuhkaavia ihmisiä töissä ja en jaksa kyseistä käytöstä yhtään. Jaksaminen olisi varmaan parempi jos kohtaisin tätä käytöstä normaalin määrän.

Meuhkaajan saa pysäytettyä kuuntelemalla ja olemalla reagoimatta provosoivaan käytökseen. Se jaksaako olla toisen nyrkkeilysäkki loputtomiin on haastavampi kysymys.